Toimittajien työn arkea

Kun neljä pitkän uran tehnyttä toimittajaa julkaisee pienen ajan sisällä muistelmansa, luulisi että näin saadaan runsaasti tietoa journalismin arjesta. Lähinnä Helsingin Sanomissa, Ilta-Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä työskennelleet kertovat jokainen paljon omista takemisistään, mutta työn sisällön arvioiminen jää lukijoiden harteille.

Niinpä muistelijat yhtä lukuun ottamatta pohtivat yllättävän vähän työn tekemiseen vaikuttaneita tekijöitä ja työn tuloksia. Tämä lienee aivan tyypillistä muistelmille: kun on kyse toimittajista, lukija ehkä odottaa liikaa. Ei kukaan pysty tekemisiään kovin hyvin arvioimaan. Ja onko se tarpeenkaan?

Hannes Markkulan teos on näistä neljästä pintapuolisin. Jo teoksen nimi lupaa enemmän kuin mihin ylletään. Kertomuksen yksi opetus on, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Ilta-Sanomissa ei ole säästelty, kun toimittaja ja kuvaaja on pitänyt saada esimerkiksi onnettomuuspaikalle nopeasti ja ennen kuin muu media ehtii.

Markkulan aiheista monet vaatisivat syvällisempää pohdintaa. Hän kertoo esimerkiksi lukijasta, joka haluaa toimituksen kiinnostuvan koulukiusaamisesta. Toimittajalle tuntuu olevan hankala asia se, että lukijat tarjoavat henkilökohtaista hätäänsä uutisena. "Lievä kiusaaminen" ei kiinnosta, tarvitaan lopullinen sekoaminen tai kuolema (itsemurha?) ennen kuin iltapäivälehti ottaa asian lööppiinsä. Varsin kylmäkiskoista on Markkulan pohdinta, hätä puhelinlinjan toisessa päässä on ollut todellinen.

Myös muistelijan tyylissä on jotakin epämiellyttävää. Hän kertoo monista ihmisistä nimet mainiten, mutta kun hän haluaa olla ilkeä nimi jää mainitsematta. Annetut vihjeet auttavat kuitenkin arvaamaan, kenestä on kyse. Jotkut henkilökuvat ovat varsin huitaistuja, ne olisi voinut jättää kokonaan väliin.

Reetta Meriläisellä ja Maarit Tyrköllä on toisenlainen ote. Kumpikin rakentaa myös omaa kehityskertomustaan, Meriläinen mielenkiintoisesti lapsuudestaan ja muista lähtökohdistaan alkaen. Tarina muistuttaa, että Suomen kaltaisessa maassa tavallisen köyhän perheen lapsi voi kouluttautua ja päästä pitkälle. Tämä ei ole vain yksilökertomus: sen voi lukea yhteiskunnan kuvauksena näkökulmista, jotka kannattaa pitää mielessä myös aikoina, jolloin hyvinvoinnin ja tasa-arvon perusteet tuntuvat heikkenevän.

Median arjessa kirjoittaja liikkuu sen sijaan yllättävän pinnallisella tavalla. Kuitenkin esimerkiksi perinteisen painetun ja uuden sähköisen median kohtaamishetket tulevat dokumentoiduiksi. Tyytymättömyytensä anonyymiyttä suosivaan loanheittoon Meriläinen ei avoimesti paheksu, mutta lukija kyllä ymmärtää mikä kirjoittajaa tässä someajassa ärsyttää.

Maarit Tyrkön teoksen pääanti on hänen läheinen suhteensa presidentti Urho Kekkoseen. Samalla kun nuori toimittaja sai valtakunnan ykkösmiehestä isähahmon hän myös pääsi seuraamaan läheltä muita asioita, joista saattoi raportoida lukijoilleen.

Tyrkkö ei salaa rakastumistaan isähahmoon. Muistelut Kekkosen arjesta sairautta myöten, kerrotaan luontevasti ja sensaatiopyrkimyksiä välttäen. Liekö ollut tietoinen ratkaisu, että sellaiset työtehtävät kuten ETY-kokouksen seuraaminen kerrotaan pinnallisemmin. Tässä kiinnittää myös huomiota siihen, miten Suomen Kuvalehti, tai ainakin Tyrkkö, oli noina vuoden 1975 viikkoina kiinnostunut lännen, ei itämaiden poliitikoista. Haastatteluihin pääsivät presidentit Gerald Ford ja Pierre Trudeau sekä Valkoisen talon lehdistösihteeri. Lienee liikaa vaadittu, että muistelija pohtisi jälkikäteen juttuvalintojen painotuksia.

Harri Nykänen on muistelijoista tunnetuin ja myös kiistellyin. Tunnettu hän on senkin vuoksi, että jätti rikostoimittajan työn ja alkoi päätoimiseksi kirjailijaksi.

Muistelmissaan Nykänen puhuu kuitenkin etupäässä siitä, millaista työ Helsingin Sanomissa oli ja miten sitä jälkikäteen voi arvioida. Hän ei salaa ylilyöntejään ja kärjekkyyttään niin työpaikalla kuin jutuissaan. Ymmärrän häneen kohdistettua kritiikkiä ja inhoa hyvin: kun toimittaja tekee työtä mittarissa vähintään 110 tulee tehneeksi myös ylilyöntejä. Ne ovat kuitenkin olleet journalistisia, eivät linnaan johtaneita virheitä.

Nykänen pohtii näistä neljästä eniten sitä, mikä on journalismin tehtävä ja merkitys. Näkökulma on tietenkin hänen, mutta oppia siitä voisivat muutkin ottaa. Hän osaa myös perustella motiivejaan ja toimintatapojaan.

Tärkeää asiaa löytyy sivuilta 248 ja 249. "Aina, kun olen puhunut herroista, olen tarkoittanut, että epäkohtien paljastaminen kannattaa aloittaa ylätasolta. On paljon tärkeämpää käräyttää ministeri väärinkäytöksistä kuin ministeriön lomakevaraston hoitaja klemmarivarkaudesta." Tätä periaatetta perustellaan sillä yksinkertaisella faktalla, että mitä vaikutusvaltaisemmassa asemassa väärintekijä tai korruptoitunut henkilö toimii, sen enemmän vahinkoa hän voi saada aikaan.

Toimittajan työssä on syntynyt sekin havainto, että korkeassa asemassa oleva väärintekijä pyrkii valitsemaan alaisiaan omista lähtökohdistaan. "Siksi ministeröt, virastot ja laitokset saastuvat ylhäältä alas, eivät päinvastoin." Nykäsen logiikka tuntuu pitävältä, mutta kovin luu taitaa löytyä muualta. Väärintekijät, olivat he sitten valtion, kuntien tai yritysten palveluksessa, osaavat hoitaa suhteita mediaan. Syntyy näkymättömiä hämähäkinseittejä, jotka suojaavat väärintekijöitä.

Korkeiden virkamiesten, yritysjohtajien ja median johtohenkilöiden erilaiset hyvä veli -kerhot ja ylipäätään tiivis seurustelu onkin yksi niistä uhista, joiden vuoksi demokratiassa tulisi olla varuillaan. Mutta sitä varten tarvittaisiin enemmän harrinykäsiä toimituksiin – eikä heitä taida niissä kovin monta olla.

Hannes Markkula: Presidenttien ja murhamiesten pöydissä. Teos 2015, 245 s.

Reetta Meriläinen: Tytön tie. Kirjapaja 2015, 207 s.

Harri Nykänen: Likainen Harri. 20 vuotta Erkon renkinä. CrimeTime, Docendo 2015, 318 s.

Maarit Tyrkkö: Tyttö ja nauhuri. WSOY 2014, 398 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 24.3.2016.