Järkipuhetta oikeudesta työhön

Tämä kirja on

1) omassa työssään työttömyyden kanssa vuosikausia painineen ihmisen hätähuuto työllisyyspolitiikan pahimpien virheiden korjaamiseksi,

2) terävä yhteenveto juoppojen asemasta työelämässä,

3) puheenvuoro, jossa ei näsäviisaasti pyöritellä poliittisia kuvitelmia, vaan pidetään jalat maassa.

Heikki Rinne on tutustunut yhteiskuntaan mm. sosiaalisihteerinä, asumuserosovittelijana ja työnvälittäjänä. Hänen kiistakirjoituksensa on, niin kuin kustannustoimittajan takakanteen tekemässä esittelyssä sanotaan, "raju puheenvuoro täystyöllisyyden puolesta ja perusteltu esitys suojatyöpaikkojen luomiseksi alkoholin vuoksi työttömille". Mutta se on myös paljon muuta: viiltävä poikkileikkaus yhteiskunnastamme juuri siltä kohtaa, jonka nättinokkaiset moralistit helposti unohtavat. Ongelmat kun on helppo työntää yksilöiden harteille tai keskikaljapullon syyksi ja jättää kokonaisarviointi tekemättä.

Rinne muistuttaa perustuslakimme törkeästä rikkomisesta, joka jatkuu kenenkään häiritsemättä. "Valtiovallan asiana on tarvittaessa järjestää Suomen kansalaiselle mahdollisuus tehdä työtä..." ...niinpä niin, näin on eduskunta päättänyt, mutta käytännössä asiaa katsotaan läpi sormien.

Kun kerran perustuslain muut määräykset on tarkoitettu pikkutarkasti noudatettaviksi, niin miksi valtion työllistämisvelvoitteesta luistellaan? Muun muassa siksi, että eduskunnassa ei ole tarpeeksi sellaisia "perustuslaillisia", jotka vaatisivat lain toteuttamista. Rinne jättää tehtäviä niin työvoimaviranomaisille kuin poliitikoille: jotain olisi tehtävä mm. perustuslain kanssa ristiriidassa olevan työllisyyslain oikaisemiseksi.

Rinne tuo esiin muutamia muitakin kummallisuuksia, jotka johtuvat oikeistoenemmistöisestä eduskunnasta ja ylimpien lainvalvojien (mm. oikeuskanslerin) tavasta pahoinpidellä perustuslakia. Esimerkiksi Norjassa on toteutettu käytännössä nuorten yhteiskuntatakuu (valtion on hankittava nuorelle työ-, harjoittelu- tai opiskelupaikka). Mutta Suomessa porvarit vastustavat sitä "sosialistisena".

Suomalainen ei voi työttömyydestään valittaa mihinkään. Kaukaan ei ole velvollinen työllistämään työtöntä, eivät edes työpaikkojen haltijat, yksityiset työnantajat tai julkinen valta.

Pakko ei juoppoa paranna, kirjoittaa Heikki Rinne. Hän vaatii sen sijaan tarpeeksi suurta määrää suojatyöpaikkoja, jotta jokainen alkoholiongelmista kärsivä voisi omaan tahtiinsa tehdä jotain mielekästä yhteiseksi hyväksi -- tai edes itse tienata viinarahansa. Tämä olisi kansantaloudellisestikin järkevää puhumattakaan terapeuttisesta puolesta. Moni alkoholiin sortuva voisi pysyä riman paremmalla puolella, jos hän pahimpaan kriisiaikaan saisi tehdä jossakin jotakin työtä.

Rauman alueelta ottamillaan esimerkeillä Rinne piirtää kuvia juoppojen asemasta työmarkkinoilla. Hänen mielestään on päästävä ihmisten pompottelusta sosiaali- ja työvoimatoimistojen välillä, ja keinona voi olla vain työn turvaaminen jokaiselle. Työllistäminen ei ratkaise alkoholiongelmaa, mutta se antaa lähtökohtia tilanteen hallintaan. Juoppous liittyy useimmiten ongelmiin ihmissuhteissa. Jos työpaikan menetys seuraa avioeroa, ollaan jo pahassa kierteessä. Yhteiskunnan tehtävä olisi auttaa ihmistä, ei kortistoida häntä lukemattomissa toimistoissaan.

PS. Rinne on kirjoittanut kirjansa ennen työvoimaministerin toiminnasta porvarilehdissä nostettua hälyä. Mm. Helsingin Sanomat on väittänyt, että Arvo Aalto antaa työpaikkoja vain kommunisteille ja "puolueettomia" pitkän linjan virkamiehiä syrjitään. Kuitenkin 90 % nimityksistä tapahtuu ohi ministeriön, piiritasolla. Rinne kirjoittaa työtovereistaan työvoimahallinnossa näin: "Viimeaikaisen havainnointini perusteella näyttää siltä, että puolueeton virkamies tai mahdollisimman kauan puolueettomana ja sitoutumattomana ollut virkamies on kaikkein byrokraattisin. Nuoret poliittiset virkamiehet haluavat parannuksia ja ovat halukkaita vaivautumaan uudistusten puolesta. Politiikasta kiinnostunut on usein kiinnostunut yhteisistä asioista."

Heikki Rinne: Juoppojen työllisyys. Gummerus 1980, 107 s.

Teksti on julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 23.10.1980. Julkaistaan muuttamattomana.