Historian tutkimuksessa lähdetään usein uusien dokumenttien löytymisestä, jo tunnettujen dokumenttien uudesta tulkinnasta sekä aikaisemman tutkimuksen puutteiden korjaamisesta. Nämä kolme elementtiä ovat yleensä läsnä teoksissa, jotka havahduttavan huomaamaan "jotain uutta".
Uusien dokumenttien käytöstä on parhaimpia viime vuosikymmenien esimerkkejä Eduard Radzinskin Rasputin (WSOY 2000). Kotimaisessa viime sotien tutkimuksessa on siinäkin joskus käännytty aikaisemmin tuntemattomien paperien puoleen. Mutta oleellisempaa on se, että jo tunnettuja asiakirjoja yms. on tulkittu uudella tavalla, niille on esitetty "oikeita kysymyksiä".
Hyvä esimerkki on tutkija Oula Silvennoisen väitöskirja Salaiset aseveljet. Se menee suoraan asiaan. Tehtävän taustoja ja ongelmallisuutta koskevat pohdinnat tarjotaan vasta lopuksi. Ne voi jättää lukemattakin, jos haluaa.
Mutta se ei silti kannata. Merkitystä on nimittäin silläkin tiedolla, joka on osaksi kätketty viitteisiin. Niitä on teoksen lopussa peräti 75 sivulla peräti 952. Viitteissä ja loppupuolen luvuissa on myös Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisien yhteistyötä aikaisemmin sivunneiden tutkimusten arviointia. Se on tehty hienosti ja opettavasti. Samalla paljastuu, miten tärkeää on osata tehdä asiakirjoille oikeita kysymyksiä ja huomata, mikä todella on liittyy mihinkin.
Tämä koskee väitöskirjan tavallaan pääteemaa tai ainakin yhtä niistä: miten paljon Suomen viranomaiset todella luovuttivat juutalaisia saksalaisille tapettavaksi ja miten he, siitäkin on dokumentteja, itse juutalaisia tappoivat. Aikaisemmin piiloon jääneet tapahtumat liittyivät valtiollisen poliisin ja Saksan vastaavien elinten salaiseen yhteistoimintaan pohjoisessa, Petsamon, Kirkkoniemen tienoon ja Kuolan niemimaan luoteisosien alueella (ks. kartta).
En paljasta yksityiskohtia: ne ovat karmeita. Sanon vain, että vangeiksi otettujen neuvostosotilaiden ja siviilien "seulomisessa" ja hengiltä ottamisessa (kaikkien silloin voimassa olevien Suomen lakien ja kansainvälisten sopimusten vastaisesti) eivät kaikkien suomalaisten poliisien kädet olleet puhtaat. Saksalaisille luovutettiin juutalaisia ehkä kymmeniä, ehkä satoja tietäen, että heidät tapetaan. Ei ihme, että jotkut häipyivät maasta jopa Venezuelaan saakka, kun tilanteet muuttuivat.
Myös Saksan natsikoneiston toiminnasta saa monia muita teoksia paremman kuvan. Hän korostaa, että sota-aikana eivät edes liittolaiset, siis myöskään suomalaiset poliisit, tunteneet kovin hyvin tuon koneiston rakennetta – sen sijaan kyllä tiedettiin juutalais- ym. vainoista, mutta "niistä ei välitetty". Oltiin toisin sanoen hengessä mukana.
Silvennoinen on nähnyt paljon vaivaa etsiäkseen tietoa hyvin monista arkistoista ja monista maista. Hänen työnsä näyttää perustuvan niin laajaan perinpohjaisuuteen kuin yleensä on mahdollista. Jotakin jää selvittämättä, mutta niin jää aina.
Kun tekijä arvioi aikaisemmin aihetta sivunneita tutkimuksia, minua mietityttävät erityisesti Hannu Rautkalliota koskevat huomiot. Silvennoinen sanoo, että Rautkallion pyrkimyksenä on ollut luoda sota-ajan valtiollisesta poliisista tietynlainen kuva, ja se on ohjannut hänen tapaansa tulkita dokumentteja.
Tekijä viittaa myös Rautkallion huolimattomuuteen. Kiinnitin juuri tähän huomiota (Helsingin Sanomissa) jo kauan sitten: silloin kun ilmestyi teos Neuvostoliiton suomalaisista (Suuri viha, 1995). Minusta tutkijan tehtävä ei esimerkiksi ole keksiä ihmisille aivan uusia nimiä.
Oula Silvennoinen: Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944. Otava 2008. 477 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti