Elina Wallin on ehtinyt sekä julkisesti, sekä monissa tilaisuuksissa että kirjoittajana todistaa, että hänestä on Porin murteen taitajaksi. Hän on syntynyt ja kasvanut Porissa ja hän on omaksunut sen, miten ja mitä täällä on puhuttu ja mitä milläkin ilmaisulla on tarkoitettu. Hän on eri sukupolvea kuin entiset murteen taitajat, mutta sehän on itsestään selvää; vuodet vierivät. Sukupolvien myötä niin murre kuin kielikin muuttuvat.
Mansikkapaikka merkitsee Wallinille mitä tahansa sellaista porilaista paikkaa, mihin aurinko paistaa, missä on mukava olla ja mistä on miellyttäviä muistoja. Vaikka tekstissä käydään kirkkomaallakin hautajaisissa, se on vain pieni siivu siitä, mitä kaikkea elämä joen ja meren äärellä tarjoaa. Kirjoittaja osaa ottaa paljon irti pienistäkin seikoista silti suurentelematta niitä – ollaanhan Satakunnassa yleensäkin vaatimattomia?!
Murrepuheen taustalla on koko ajan hyväntahtoinen mukavien asioiden muistelu. Samalla kun katsotaan taaksepäin, kurkataan kuitenkin myös eteenpäin. Juuri näin voi ymmärtää esimerkiksi sen viestin, minkä valokuva kirjoittajan merelle katsovasta isoisästä välittää. Se ei ole tirkistelyä tai tiirailua, se on jossakin kauan sitten syntyneen murteen kokemista tässä ja nyt niin, että samalla mennyt aika muuttuu nykyajaksi.
Valokuvat ovat tekstin suola. Pääosa niistä on Satakunnan Kansan kuvaajien ottamia, jotkut myös Maili Rosenholmin kotialbumista. Vesa Holopaisen taitto on laittanut ne just niin jetsulleen, että kokonaisuus on täydellinen.
Tekstin äärellä tyrvääläinenkin kuvittelee pystyvänsä puhumaan Porin murretta. Koska lukeminen kuitenkin on yksinäistä puuhaa, ihmiskunta pelastuu siltä häpeältä, että joutuisi kuuntelemaan tällaista. Annetaan porilaisten puhua niin kuin Elina Wallin esimerkkinä näyttää.
Elina Wallin: Mansikkapaikka. Pori murteisii skriivauksii. Satakunnan Kirjateollisuus Oy 2011. 60 s.
Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti