Se ei tarkoita, että tämä Fidel Castron laajimpana ja henkilökohtaisimpana elämäkertana pidettävä teos olisi jo vanhentunut. Ei suinkaan. Nyt kun itse Kuubassa valmistaudutaan vallan siirtymiseen aivan uusille sukupolville (vuonna 1959 valtaan tulleiden jälkeen) ja kun maailma, siinä ohessa latinalainen Amerikka, kokee jälleen muutoksia, siinä tilanteessa Castron tekemisiin ja ajatuksiin tutustuminen on mitä ajankohtaisinta.
Tämä järkäle sisältää paljon yleistä ja mutta myös vähemmän tunnettua tietoa Kuuban vallankumouksen taustoista, vallankumouksellisten keskinäisistä suhteista sekä Kuuban panoksesta muun muassa Angolan vapaussotaan. Myös maan merkittävä humanitaarinen, ennen kaikkea terveydenhoitoalan apu muille kehitysmaille tulee hyvin käsitellyksi. Se perustuu osaksi varsin massiiviseen lääkärien koulutukseen ja hyvään organisointikykyyn.
Mutta kirjan päähenkilönä on Fidel. Pitkien keskustelujen aikana on kirjan kokoajan, kokenut espanjalais-ranskalainen toimittaja Ignacio Ramonet saanut irti paljon henkilökohtaisia mietteitä. Hän saa päähenkilönsä pohtimaan suhdettaan muun muassa kuolemanrangaistukseen ja homoseksuaalisuuteen. Sen sijaan Kuuban yhteiskunnalliset ongelmat tässä ja nyt suureksi osaksi ohitetaan.
Lukeneena miehenä Fidel selvästi välttää jättämästä kahlitsevia testamentteja jälkipolvien vallankumouksellisille, mutta joitakin omia johtopäätöksiä hän uskaltaa tehdä. Kulissien takaa paljastuukin inhimillisempi ihminen kuin mitä Castron vastustajat ovat yli 50 vuoden ajan antaneet ymmärtää.
Toisaalta voi ajatella, että vallan kahvasta luopuvalla on varaa irrotella. Pohdinnassa on silti jotain sellaista, jota olisi aikanaan kaivannut esimerkiksi lähes jumalanuskoisten neuvostoideologien Lenin-palvonnalta: pitää osata olla oikeasti itsekriittinen, ei vain sanoissa.
Teos sisältää paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka valaisevat aikanaan päivän uutisissa kerrottuja erilaisia välirikkoja ja selkkauksia. Esimerkiksi Neuvostoliiton apu Kuuballe tulee käsitellyksi eri puoliltaan perusteellisemmin kuin historiateoksissa yleensä. Castron oma jälkikäteen esitetty oleellinen muistutus on, että neuvostojohto sopi vuoden 1962 Kuuban kriisin ratkaisun Yhdysvaltojen kanssa kysymättä ollenkaan mielipidettä Havannasta.
Koulutus, tasa-arvo ja yhteiskunnan tuki kaikille taustasta riippumatta, toisaalta poliittinen yhdenmukaisuus, siinä lyhyesti Kuuban vallankumouksen periaatteita. Castro myöntää esimerkiksi sen, että sivistystason ja rikollisuuden välillä vallitsee yhteys tämänkin päivän Kuubassa. Vallankumoukselle on sen vuoksi tarpeen olla koko ajan tarkkaan selvillä yhteiskunnassa tapahtuvista kehityssuunnista.
Matkan varrella on tehty myös vääriä asioita. Castro sanoo, että Kuuban vallankumous ei ole koskaan syyllistynyt joukkovainoihin tai pelkän erimielisyyden vuoksi vangitsemaan vastustajiaan. Kuubassa ei myöskään ole ollut sellaista eläviin johtajiin kohdistuvaa henkilöpalvontaa, joka monissa muissa maissa on leimannut kansallisia vapaustaisteluja ja yhteiskunnallisia kokeiluja.
Ignacio Ramonet: Fidel Castro. Elämäni. Suom. Jyrki Lappi-Seppälä ja Matti Brotherus. Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2012. 755 s.
Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti