Tämä keittokirjojen historiaa käsittelevä teos muhi pöydälläni pitkään. En tiennyt mitä sille tekisin: kattilaan, paistinpannulle vaiko suoraan kompostiin? No, ei nyt sentään kierrätykseen. Mutta jokunen lehti teoksesta tuli keriä pois ennen kuin paljastui, mikä se on vihanneksiaan.
Ruoasta ja sen valmistuksesta on kirjoitettu niin kauan kuin ylipäätään on kirjoitettu. Tähän viittaa Maarit Knuuttilakin, mutta ei itse noudata viittausta. Varhaishistoriallista osuutta ruokaohjeiden historian läpikäynnissä heikentää omituisuus, että Raamattua ei mainita ollenkaan.
Anteeksi? Juuri näin. Mainittu teos ja sen oppiin rakentuva juutalaisilta peritty yksijumaluskonto (mukaan lukien kristinuskon eri muunnelmat ja islam) nimittäin perustuu kirjallisiin lähteisiin, joissa ruoan valmistusohjeilla ja syömiseen liittyvillä asioilla oli erittäin suuri merkitys. Onhan Raamatun pohjalta tehty keittokirjojakin. Tätä Knuuttila ei ole syystä tai toisesta huomannut, eivät myöskään teoksessa mainitut nimettömät kustantajan asiantuntijatarkastajat.
Ansiokkain osa teoksesta käsittelee 1900-luvun suomalaisiin ruoanvalmistukseen vaikuttaneita keittokirjoja. Alkuun lähdettiin 1800-luvulla paljolti Ruotsista ja sen kautta Ranskasta ja Saksasta tulleista vaikutteista. Mutta muutama 1900-luvun alun keittokirja kuitenkin oli se tekijä, joka antoi ohjeita keittiöväelle niin pulan aikana kuin hieman vauraampinakin vuosina.
Olisiko tekijältä jäänyt toinenkin ohje noudattamatta? Tarkoitan kehotusta ”kill your darling!” Yhteen lähteeseen ei saisi ihastua. Knuuttila käsittelee paljon vuoden 1849 Kokki-kirjaa, Anna Olsonin Keittokirjaa sekä Reinilä-Calonius-Rankin teosta Kotiruoka. Mutta miksi ihmeessä Koskimies-Somersalon Keittotaito jää vain parille ohimennen-maininnalle? Siitäkin otettiin vuoden 1932 jälkeen useita uusia painoksia.
Kirjan heikkous on sekin, että se ei perusteellisemmin vertaile eri tekijöiden kirjoja. Jää tunne, että tekijä on tutustunut kotimaisiin kirjoihin varsin pintapuolisesti, ehkä enemmän oman ja oman äidin keittiöhyllyjen pohjalta. Miksi esimerkiksi Eva Mannerheim Sparren Keittokirja herkkusuille ja tavallisille nälkäisille (1. suomenkielinen painos 1935) jää vain hätäiselle maininnalle? Olisi ollut herkullista verrata säätyläiskirjaa muihin saman ajan keittokirjoihin.
Puhuttaessa entisajan suomalaisesta ruoanlaitosta kirjassa todetaan: ”Ruokaa laitettiin siitä tarpeista, joita kellarissa sattui olemaan. Voidaankin sanoa, että suomalaiskodissa ei harrastettu varsinaista ruoanvalmistusta, vaan yritettiin riipiä päivittäinen elanto jollain tavoin kasaan.”
Ei kellarissa koskaan ole mitään niin vain ”sattunut olemaan”. Jo ennen tarpeiden kellariin laittamista piti olla tieto ja taito säilöä, siis kyky hallita ruoan säilytyksen tekniikka. Ja jos ennen ajan vaimoihmisellä, joka ruokki päivittäin perheensä, ei muka ollut ruoanvalmistuksen taitoa, niin kansa olisi aikaa sitten kuollut nälkään.
Maarit Knuuttila: Kauha ja kynä. Keittokirjojen kulttuurihistoriaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (toimituksia n:o 1271). Helsinki 2010, 208 s.
Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä vuonna 2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti