Isänsä poika ja "pyhä kiihko"

Tätä elämänkertaa ja henkilökuvaa esittelevän kirjoituksen otsikon laatiminen pisti miettimään. Kirjan nimessäkin on haastava sanapari: kiihko ja kutsumus. Mikä kiihko, mikä kutsumus?

Poika syntyy, saa ensimmäiset suuntaviivat elämälleen lapsena, kasvaa ja kehittyy perheessä. Kun veljeksiä on monta, he kasvattavat toisiaan.

Porissa syntynyt Kari Hakala on kulkenut niin pitkän ja mutkikkaan tien, että elämänkertateokseen on ollut aihetta. Asianomainen suostui tarinansa kertomiseen, ei pelännyt puhua niin kuin ei ilmeisesti murrosiän jälkeen ole koskaan pelännyt. Ja sen jälkeen hän on ollut julkisuuden henkilö.

Kirja ei kaihda vaikeita asioita vaan muistuttaa, että elämässä kaikkea tai ei oikeastaan mitään ole annettu automaattisesti ja ilmaiseksi. Päähenkilön suhde isäänkin tulee selväksi, vaikka sitä ei syvällisesti pohdita. Mutta isän ja pojan suhteessa on jotakin, joka jättää jäljet. Lähtökohdat ovat aina olemassa, niistä ei kukaan pääse irti.

Kun Kari Hakala kesällä 1973 hymyili lehtikuvassa iloisesti, hän tiesi päässeensä Tampereen yliopiston ammattinäyttelijäkurssille. Hän oli silloin osallistunut porilaisen Eespäin-teatterin toimintaan runsaan vuoden ajan ja kertoi asettaneensa päämäärän korkealle: "näyttelijäntyöhön on päästävä".

Iloinen hymy on matkan varrella välillä hyytynyt ja vääntynyt vallan muuksi. Uusimmissa kuvissa sentään välittyy kokemusten mukanaan tuoma uudenlainen, kypsynyt vapautuneisuus. Ikään kuin mies monta vuotta myöhemmin ymmärtäisi, että tällaista se onkin, työn ja muun tuoma autuus ja tuska ja isyys muun ohella.

Julkisuus on käsitellyt miestä niin sanotusti tilanteiden mukaan. Kun ansioluettelossa on rooli (sekä yhä markettien hyllyillä myynnissä olevat dvd:t!) tv:n sarjaohjelman Metsolan Erkkinä, naama on jäänyt kansalle mieleen. Kun takana on voimakas kristillisen julistuksen vaihe, siitäkin on tehty näyttäviä lehtijuttuja ja sekin muistetaan.

Teoksen kirjoittajan Olli Seppälän ansio on, että näyttelijän ammatin kirot ja ilot tulevat selviksi, samoin liiallisen työn aiheuttamat ongelmat. Kiihkoa on ollut niin työhulluudessa kuin uskon vahvistuksessa. Kutsumukseksi voi sanoa myös sitä, että onneksi ihminen löysin juuri sen ammatin, johon hän halusi. Mutta välillä hän on osannut tehdä muutakin. Siinä on esimerkkiä kaikille "yhden asian" ihmisille.

Osa näyttelijän saamasta julkisuudesta on tullut naisten- ja muiden viikkojulkaisujen kautta. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta "todellisen" Kari Hakalan ja julkisuudessa kuvatun samannimisen miehen välillä on vissejä eroja.

Niiden erojen pohtimiseenkin kirja antaa eväitä. Muutoinkin se on pähkinöistä pitävän lukijan ystävä: mitään ei anneta valmiiksi pureskeltuna.

Olli Seppälä: Kari Hakala. Kiihko ja kutsumus. Kirjapaja 2009, 223 s.

Julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä vuonna 2009.