Henkilökohtaista ja poliittista

Työväenliikkeen toiminnassa pitkään mukana olleista varsin monet ovat joko kirjoittaneet muistelmia tai heitä on ainakin haastateltu menneestä ja yhteiskunnallisesta toiminnasta. Samalla on toistettu moneen kertaan Suomen 1900-luvun historian vaiheita – usein niihin kuitenkaan mitään uutta löytämättä.

Lähinnä Pohjois-Karjalassa vaikuttaneen Paavo Rennon omakätinen elämänkertomus erottuu joukosta persoonallisuudellaan. Tälle Paavolle on, ainakin tässä kirjallisessa muodossa, henkilökohtainen ollut poliittista ja poliittinen henkilökohtaista. Hän osaa kuvata itsensä kokonaisena ihmisenä, myös tunteiden tasolla. Hän ei selittele turhaan tekemisiään, vaan kuvaa avoimesti tuntemuksiaan hetkillä, jolloin jotain merkittävää on tapahtunut.

Rento ei pelkää sanoa pettyneensä moniin asioihin "hyväuskoisen sinisilmäisyytensä" vuoksi. Mutta hän myös kokee rohkeasti, että työ ei ole ollut turhaa, roskikseen heitettyä. Parempien elämänolojen puolesta on toimittu, jopa suorastaan kamppailtu, ja tuloksia on saatu aikaan. Paremman Suomen rakentaminen sen kaikille asukkaille on asia, josta työväenliikkeen veteraanit olisivat aikanaan voineet olla enemmänkin ylpeitä – jos eivät sitten erilaiset syyt olisi tuota ylpeyttä hillinneet.

Tällaisia syitä oli sekä sisäisiä että ulkoisia. Työväenliikkeen sisäisissä ristiriidoissa ne kietoutuivat ikävällä tavalla toisiinsa. Tovereita paneteltiin ja jopa suorastaan ilmiannettiin. Rento käyttää ilmaisua "vastakkaisiin suuntiin vetävien voimien kamppailu". Hän kertoo myös omakohtaisia esimerkkejä muun muassa siitä, miten SKP:n taistolainen vähemmistöryhmä turvautui varsin halpamaisiin keinoihin puoluetoverien mustaamisessa. "Kaikki katalat keinot otettiin käyttöön."

En kehota lukemaan kirjaa menneiden ikävyyksien esiin kaivamiseksi vaan sen vuoksi, että veteraanin kertomuksessa paistaa läpi sivujen vilpitön luottamus ihmisen kykyyn arvoida itse, mitkä tavat elämässä ja politiikassa ovat hyväksyttäviä ja mitkä eivät. Myös vuoden 2013 keskusteluissa pohditaan toistuvasti sitä, mikä on sallittua ja yhteisen hyvän mukaista. Siinä mielessä ajat eivät ole muuttuneet, jotkut poliittiset etiketit kyllä.

"Muistikuvat on kirjoitettava rehellisesti ja niin tarkasti kuin asiat voi muistaa", kirjoitti 70-vuotias Paavo Rento kirjansa esipuheeseen. Kirja julkaistiin Joensuussa 6. toukokuuta vuonna 1999. Se kestää uuden lukemisen vielä tälläkin vuosituhannella.

Paavo Rento: Lukkarin Paavon punainen tie. Tekijän kustantama, Joensuu 1999, 160 s., kuvitettu.

Julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 6.11.2013.