Läheisistä kertominen ei ole mitenkään kirjallisuudessa uutta, päin vastoin. Joskus on ongelmana kuitenkin se, että tarinaa ei synny, vaikka syntyykin paljon puhetta erilaisista elämänvaiheista. Toisin sanoen juoni, aina kertomukselle välttämätön, on hukassa.
Vaikka Tarvaisen uuden teoksen juoni hieman polveileekin eikä lukija saa ihan kaikkea sovitetuksi juonen kuvioihin, kokonaisuus pysyy kohtuullisesti koossa. Alkupuolella päähenkilö on isä-August, 1877 syntynyt vanhan kansan työväenmies, joka sisällissodan oloissa vuonna 1918 keskittyy auttamaan ja huoltamaan, ei siis sotimaan.
Mutta niin isän kuin 14-vuotiaana tämän sodan kokevan poika-Augustin kanta maailman isoihin asioihin on ikään kuin kerralla selvä: köyhien ja vähäväkisten puolella ja eriarvoisuutta, myös eriarvoisuutta kannattavia porvareita vastaan. Eräiden traagisten tapahtumien vuoksi jää kyllä miettimään, missä kulkeekaan "asioiden riitelyn" ja "ihmisten riitelyn" välinen raja.
Kirjassa tulee esiin myös se, miten erimielisyydet päämäärän tavoittelun keinoista jakavat työväenliikettä. Jollakin tapaa sekopäisesti joudutaan toisaalta hyväksymään vallankumous (jonka sanotaan mm. tehneen Neuvostoliitosta onnelan) ja toisaalta taas toteamaan, että kaikki ei menekään piirustusten mukaan.
Tätä kertomuksessa havainnollistaa yksi päähenkilöistä, kolme eri kertaa itään lähtevä Armas. Hänen elämänsä kuvataan viinaan- ja haaveisiin meneväksi, mutta lieneekö syynä ongelmiin yksistään tai edes pääasiassa kommunismi? Jokaiseen lähtöön on aina monenlaisia lähtijöitä, ja täytyy muistaa Armaksen olleen vain yhden tyypin loikkari. Seikkailijoita toki oli, mutta useimmat lähtivät Neuvostoliittoon joko poliittisina pakolaisina tai työn hakuun.
Talvi- ja jatkosodan kuvauksessa yksilöisen kokemuksista käsin Tarvainen tuo mielenkiintoisella tavalla esiin kotirintaman, sodasta muualla kuin rintamalla kärsineiden ihmisten elämän.
Näkökulma muun muassa tässä kuvauksessa on hyvin perhekeskeinen. Siihen nähden tuntuu osin yllättävältä, että kirjoittaja tarjoaa myös yleistietoa sota- ym. tapahtumien kulusta. Ehkä se kuitenkin on suurten ikäluokkien jälkeen syntyneitä lukijoita silmällä pitäen tarpeellista. Toisaalta nämä tiedon palat ovat sen verran lyhyitä ja irrallisia, että pakostakin tulee miettineeksi, mihin niitä kaikkia tarvitaan.
Pieni tiivistäminen olisi jäntevöittänyt tarinaa. Kansikuva, kirjassa kyllä monta kertaa mainittava kellotapuli, olisi vaatinut jonkun sanan selityksekseen. Omakustanteeksi teos on 1910–1940-lukujen elämän kuvauksena kiitettävä ja käy hyväksi esimerkiksi siitä, miten laaja sukutarina saadaan solmituksi tiiviiksi kokonaisuudeksi.
Anna-Liisa Tarvainen: August punikin poika. Books on Demand, 2013, 218 s.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tässä 27.11.2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti