Näin koki myös Karin Alm (oik. Kaisu-Mirjami Rydberg, 1905–1959), joka tuli julkisuuteen alkuvuonna 1946 runoteoksellaan "Alkukallio". Kustantaja mainosti tekstiä maanläheiseksi kulttuurirunoudeksi, vaikka sitä olisi yhtä hyvin voinut sanoa minäkeskeiseksi julistamiseksi – sen ohella, että kirjoittajaa todellakin viehätti ajatus jonkinlaisesta luonnon alkuvoimasta ihmistä liikkeelle työntävänä ja ympäröivänä mahtina.
Kokoelma alkaa hyvin henkilökohtaisilla, intiimeillä kohtauksilla. Niissä ihmisen tunnetila on sopusoinnussa luonnon antamien virikkeiden kanssa. Aurinko on rakastajanme, mutta se on paljon enemmän: se on elämän voiman lähde muutenkin kuin lämmön ja valon tuojana.
Mutta vasta kuljettuaan alas, pelkojen, kärsimysten ja masennusten laaksoon, ihminen alkaa rakentaa jotakin omaa. Pelkkä teoksen rakenne viestittää ajatusta, että ihminen lähtee matkalleen luonnosta, mutta monien ja monimutkaisten kokemustensa kautta päätyy osaksi maailmanlaajuista pohdintaa sotien ja kriisien olemuksesta. Ihminen on rakentanut jotakin "omaa" luonnon päälle.
Lopulta ihminen kuitenkin palaa itseensä, tai oikeastaan siihen, minkä näkee omissa kokemuksissaan omaksi itsekseen. Ihminen on vaeltaja, jonka jalat väsyvät, mutta kallio jalkojen alla pysyy. Ihminen tunnustaa pelkäävänsä ja vihaavansa niin pettureita kuin itseään. Ihminen myös ottaa osaa ihmisten yhteisiin tekemisiin – siinä Karin Almin yhteiskunnallisen julistuksen lähtökohta.
Käyttämäni kirja on Karin Almin itsensä 5.4.1946 päiväämä ja Juho Mäkelälle omistama "sillä kanssarikollisuuden tunteella, minkä runojen kirjoittaminen synnyttää".
Käyttämäni kirja on Karin Almin itsensä 5.4.1946 päiväämä ja Juho Mäkelälle omistama "sillä kanssarikollisuuden tunteella, minkä runojen kirjoittaminen synnyttää".
Karin Alm: Alkukallio. Runoja. Kustannusosakeyhtiö Tammi 1946, 109 s.
Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 14.6.2013.
Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 14.6.2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti