Valitettavasti aika usein asia on näin. Voimme vain haaveilla ajasta, jolloin kaikki elävät turvallista ja tasapainoista elämää, ajasta jolloin kaikki kauheudet pitää vain kuvitella. Sellaisessa maailmassa kirjoittaminen perustuisi suurelta osin mielikuvituksen käyttöön. Tietokoneetko sen homman hoitaisivat?
Valitettavasti ihmiskunnan historiassa on jo tapahtunut niin paljon kamalaa, että kauhukertomuksien aiheet eivät tuhansiin vuosiin lopu. Pelkästään viime vuosisata eli 1900-luku sisälsi niin paljon kärsimystä, että siitä pusertuu yhä monen monta tarinaa.
Ruotsalaisen Lena Einhornin kertomus äidistään Nina Rajmicista on yksi todistus lisää eurooppalaisten viime vuosisadan mielipuolisuudesta. Työteliäiden, lainkuuliaisten kansalaisten sullominen leireihin ja tappaminen oli osa sitä amok-juoksua, jonka koristeeksi vedettiin tiukkaan rusettisolmuun asia, jota on sanottu kauniisti toiseksi maailmansodaksi.
Ninan matkaa lukiessa tulee mieleen, että ilman tuota mainittua sotaa kaikki olisi ollut aikaisemmin ja selvemmin nähtävissä. Vaan oliko mitenkään mahdollista purkaa Saksan natsien väkivaltakoneisto ilman sotaa? Se on jossittelukysymys mutta sikäli aiheellinen, että sota peitti itärintaman kummallakin puolella rikollisten jälkiä ja jätti monen monta ihmiskohtaloa unohduksiin.
Nina Rajmic selvisi Varsovan ghetosta. Selviäminen oli niitä "ihmetarinoita", joiden ansiosta me olemme saaneet tietää jotakin oleellista tuosta todellisuudesta. Nina selvisi "juuri ja juuri", niin kuin hän sitä ennen oli elänyt "juuri ja juuri". Mutta monet miljoonat eivät selvinneet. Ninan rinnalle pitää asettaa satoja tuhansia muita, joiden elämä päättyi teloitukseen.
Juutalaisten selviytymistarinoita (ja "ei-selviytymistarinoita", kuten Anne Frankin päiväkirja) on julkaistu suomeksikin muutamia. Niissä on jotain yhteistä, ja kuitenkin jokainen kohtalo on erilainen.
Ollessaan uhattuna, kokiessaan maailman hulluuden Nina Rajmic antoi itselleen lupauksen. Se lupaus oli, että jos hän joskus selviytyisi yön pimeydestä ja mielen pelosta, hänen olisi ehdottomasti pakko kertoa tarinansa. Siis se, mitä hän näki, kuuli ja koki.
Voimme lukea tämän kokemuksen Ninan tyttären kertomana.
Yksityiskohdat puhuvat puolestaan. Kirjaa voi lukea myös kuin romaania, kuin jännittävää jonkun keksimää kertomusta. Mutta tämä ei ole romaani, vaan tietokirja. Tämä elämäntarina on yksi todiste siitä, mihin muukalais- ja niin sanottu rotuviha johti. Elämäntarina on varottava esimerkki myös tämän ajan eurooppalaisille.
Lena Einhorn: Ninan matka. Tositarina Varsovan ghetosta. Suomentanut Riikka Toivanen. Otava 2007. 286 sivua.
Julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä vuonna 2007. Hieman muokattu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti