Sotiin ja muihin traagisiin tilanteisiin liittyneet kuvaukset elämästä ovat sekä haluttua luettavaa että muistiin jäävää kohtalonkertomusta. On surullisen kiinnostavaa, että usein vasta väkivallasta ja kuolemasta kertominen pysäyttää meidät miettimään perimmäisiä asioita.
Tämä koskee myös sitä vaihetta Neuvostoliiton historiassa, jota pitkään kutsuttiin häveliäästi "yksilöpalvonnan kaudeksi". Lähempi tutustuminen ajanjakson elämään opetti, että kyse oli ihmisvainoista, joissa ei säästetty käyttämästä aseina täysin tekaistuja syytöksiä, kidutusta, pakkotyötä ja teloituksia – näiden asioiden salailusta nyt puhumattakaan.
Jukka Rislakki on tarttunut aiheeseen lähtökohtana yhden vankileirin ja yhden vangin vaiheet, mutta jo alkusivuilla on aavistettavissa, että kyse on samalla koko järjestelmän kuvauksesta. I. V. Stalinin ajan rikokset, jotka joukkomitassa kestivät 1930-luvun alusta vuoteen 1953 eli Stalinin kuolemaan, ovatkin tulleet jollakin tapaa käsitettäviksi vasta, kun niistä puhutaan tällä tavalla ihmisten kokemusten kautta.
Rislakilla oli onni tavata kaksi entistä leirivankia, virolainen ja latvialainen, jotka johdattivat hänet Komissa vankikapinan organisoijana toimineen suomalaisen Eino Prykän jäljille. Mutta näyttämöllä ovat myös leirivartijat ja koko se epäinhimillinen koneisto, jonka vankeja omalla tavallaan olivat piikkilankojen molemmin puolin olleet ihmiset.
Vankien ja vartijoiden elämän kuvauksesta kasvaa koko järjestelmän kuvaus. Ei toki siinä laajuudessa kuin Aleksandr Solženitsynin klassikko (Vankileirien saaristo), joka ulkomaalaisen lukijan ymmärryksessä suoraan sanoen hieman hajoaa käsiin. Rislakin "suomalainen näkökulma" pitää isot linjat ymmärrettävällä tavalla koossa. Se muistuttaa myös amerikansuomalaisten roolista neuvostomaan rakentamisessa.
Lakko, joka päättyi julmaan murskaamiseen, alkoi Vorkutan leireillä vastarinnan rohkaistuessa avoimeen toimintaan pian Stalinin kuoleman jälkeen, kesällä 1953. Vastaavia tapahtumia oli muillakin leireillä. Usein ne päättyivät verilöylyyn, ei kuitenkaan aina. Viranomaiset kuitenkin joutuivat jo tässä vaiheessa huomaamaan, että muutosten vaatimukset olivat voimistuneet ennenäkemättömällä tavalla.
Jostain syystä tällaisissa laajoille lukijapiireille tarkoitetuissa teoksissa on usein tapana sijoittaa viitteet kirjan loppuun. Minusta se ei ole hyvä käytäntö, koska viitteet usein keskustelevat itse tekstin kanssa ja täydentävät sitä. On epämukavaa selata kirjaa edes takaisin. Toki viitteiden suuri määrä on hankala asia myös tekstissä, mutta sen vuoksi voikin miettiä muita ratkaisuja, esimerkiksi viitteitä lukujen lopussa.
Käytettyjen lähteiden määrä ja monipuolisuus on kirjoittajalla hyvin hallussa. Rislakki on kyennyt luomaan moni-ilmeisen kertomuksen kuvaamistaan tapahtumista, ikään kuin "inhimillistämään myös epäinhimillisen". Yksilöiden tarinat tulevat kerrotuksi, mutta samalla myös järjestelmän tarkoitusperät ja tapahtumien joskus kummallinen ja yleensä aina julma logiikka. Kuten sodassa ei myöskään tällaisessa vangitsemisten ja teloitusten maailmassakaan paha teko koskaan tuota muuta kuin lisää pahaa, mistä jo kirjan johdantoluku antaa vihjeen.
Vankileirien saariston kuvauksiin Jukka Rislakin työ on tärkeä lisä, ja sen olisi hyvä ilmestyä muillakin kielillä. Tulossa se on ukrainaksi, viroksi ja latviaksi. Seuraavaksi siis Frankfurtin kirjamessuille!
Lohdullista on tietää, että tiedot Stalinin ajan asioista täydentyvät koko ajan myös Venäjällä muun muassa Memorial-yhdistysten tiedonkeruun ansiosta. Sen julkaisuista jotkut ansaitsisivat vastaavasti tulla painetuiksi myös suomeksi.
Jukka Rislakki: Vorkuta! Vankileirin kapina ja sen suomalainen johtohahmo. WSOY 2013, 416 s.
Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 6.11.2013. Julkaistu Karjalan Sanomissa (Petroskoi) 20.11.2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti