Sanakirja, joka kesti isältä pojalle

Nykyisin netissä toimivat ohjelmat vääntävät meille pikakäännöksiä kymmenistä kielistä, mutta ennen oli toisin. Ennen turvauduttiin enemmän fyysisiin sanakirjoihin, ja ehkä myös nähtiin enemmän vaivaa yksittäisten sanojen pähkäilyyn.

Muistona niiltä ajoilta olen säilyttänyt hyllyssäni muun muassa Knut Cannelinin suomalais-ruotsalaisen taskusanakirjan, joka on lajinsa ja aikansa klassikko. Itse asiassa se on toimitettu periaatteella "isältä pojalle", sillä Cannelinin poika Aulis muokkasi tätä alun perin vuonna 1908 ilmestynyttä kirjaa hieman uuteen uskoon 1940-luvun lopulla.

Mutta suvussa perinne kulki oikeastaan isoisältä pojanpojalle, sillä jo Knut Cannelinin (1869–1938) isä Gustaf Cannelin (1815–1885) oli kielimies ja kääntäjä. Hän julkaisi kreikan kieliopin ja pienehkön sanakirjan, mutta merkittävin hänen töistään oli muutamien tärkeiden tietokirjojen, muun muassa lakikirjojen suomentaminen.

Aulis Cannelin päiväsi esipuheen isänsä peruista muokkaamaansa suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan vuonna 1946, ennen syntymääni. Olen käyttänyt jo lukioaikana vuoden 1963 kahdeksatta painosta.

Kirjaa selaava suomenkielinen lukija kiinnittää aluksi käännöksiä enemmän huomiota muutamiin, itse asiassa aika moniin kummallisiin sanoihin. Jo ensimmäiseltä sivulta löytyvät sanat aami (ruotsiksi åm), aamillinen (en åm full) ja aarakki (arrak). Kun näitä sanoja löytyy matkan varrella lisää, on pakko ajatella tämän suomen kielemme muuttuneen varsin paljon 70 vuoden aikana. Vai onko niin, että nämä ovat esihistoriaa eli Aulis Cannelinin kopioimia isänsä vuoden 1908 ensipainoksesta?

Ja koskeeko sama kirjan ruotsinkielisiä sanoja? Epäilenpä, että kyllä. Toisin sanoen kirjaan on suhtauduttava varoen. Jos pelkästään sen avulla opiskelisi ruotsia, herättäisi se hupia Pohjanlahden kummallakin rannalla. Vielä yksi kysymys: mikä on juhmuri (ruotsiksi ramm, rammen)? Onko sana tuttu sen paremmin suomessa kuin ruotsissa?

Indoeurooppalaisten kielten pohjoiset muodot ovat niin läheistä sukua toisilleen, että esimerkiksi ruotsissa ja englannissa on sekä yhteisiä samaa merkitseviä sanoja että sanoja, joiden merkitys on läheinen tai jotenkin hauskasti muuttunut. Esimerkiksi hailakka (eli haalean vaalea) on ruotsiksi blek tai black. Saman ilmiön löytää suomesta ja virosta: yksi sana on eri merkityksissä. Tässä tapauksessa black-sana on ruotsissa ja englannissa kummassakin väriä merkitsevä adjektiivi.

Eivät yhtäläisyydet koske pelkästään läheisiä sukukieliä, sillä esimerkiksi itäslaavilaisesta venäjästä ja ruotsista löytää yhteisiä sanoja, muitakin kuin muilta lainattuja. Tällainen sana on esimerkiksi ruotsin jag ja venäjän ja.

Sanakirjoja selatessa löytää myös hauskuuksia: jonkin kielen sana on sattumalta  aivan muuta toisessa kielessä. Esimerkiksi ruotsin järv, järven on ahma. Tästä voi päätellä, että Järv-nimisten Ruotsiin aikanaan muuttaneiden virolaisten ei ollut vaikea sopeutua uuteen kieliympäristöön ainakaan sukunimensä vuoksi. Eri asia on, että assosiaatiot siirtyivät vesistöilmiömaailmasta imettäväispetojen maailmaan.

Sukunimi Brandt on alun perin ollut käytössä Skandinaviassa ja Pohjois-Saksassa. Mutta kumpaa se kahdesta mahdollisuudesta tarkoittaa, vai tarkoittaako molempia: ahdetta eli mäkeä (brant) vai paloa (brand)?

Vanhatkin kirjat ovat kirjoja ja niistäkin voi kaivaa esiin asioita, jotka elävät yhä. Niinpä en toivo Cannelinien  työtä eli sanakirjaa (ordbok, lexikon) käsitellessäni olleeni mikään sanansaivartelija (ordryttare)!

Tässä yksi hauska ilmiö: tällainen saivartelija onkin ruotsiksi ratsastaja (eikä gnet), vaikka toki henkilöstä voidaan käyttää myös täsmällistä termiä pedant.

Knut Cannelin: Suomalais-ruotsalainen taskusanakirja. Toimittanut Aulis Cannelin. Kahdeksas painos. WSOY 1963, yli 20 000 sanaa, 664 s.

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisen kerran toisella sivulla 19.12.2012 ja siirrettiin tähän paikkaan 3.4.2021. 

Böll vihreällä saarella

Itselle outoon voi tutustua kahdella ääritavalla, mutta myös niiden yhdistelmillä – jo maailmankirjallisuus todistaa, että kokemista on monenlaista ja siitä kertomisen tapoja erilaisia. Yksi ääri on vain ulkonaisen näkeminen, toinen laita kokeminen ns. kaikilla aisteilla ja syvemminkin.

Irlannin vihreästä saaresta kertoivat 1950-luvulla suomalaisista Aale Tynni ja Henrik Tikkanen (heidän kirjoistaan kerron täällä). Vuosikymmenen loppuun mennessä olisi voitu julkaista myös Heinrich Böllin pieni päiväkirja, mutta se ilmestyi meillä vasta vuonna 1975.

Samoihin aikoihin Irlannissa käyneet Tikkanen ja Böll ovat selvästi aistineet hieman samaan tapaan. Kuitenkin Saksan katolisessa kulttuurissa kasvaneella vaikkakaan ei "umpiuskovaisella" Böllillä on ollut yksi etu puolellaan. Se avaa meille näkymiä, johon aivan ulkopuolisen on vaikea päästä.

Böllillä ei tarjoa muualta lainattua, hän luottaa lähinnä aisteihinsa ja kokemukseensa. Hän löytää tuttua joistakin asioista, toisista taas ei. Vielä mielenkiintoisempaa on, miten hän huomaa vieraan maan ihmisten kommunikoivan sekä keskenään että outojen kanssa.

Katolisen kotimaan ja katolisen Irlannin eroja Böll tiivistää luvussa "Sanontoja". Maassa, jossa on monta eri syytä surra monia eri asioita, on hänen mukaansa tapana olla surematta liikaa. Kun irlantilainen katkaisee jalkansa tai tekee konkurssin, hän saattaa sanoa: "Olisi voinut käydä huonomminkin." Mitä saksalainen sanoo vastaavassa tilanteessa? Böllin mukaan hän tuumii, että huonommin ei enää olisi voinut käydä.

Kyse on suhtautumisesta vastoinkäymisiin, mutta se heijastuu myös suhtautumisessa lähimmäisiin. Lohdutuksen sana naapurin onnettomuudessa, eikö sen pitäisikin muistuttaa, että todellakin huonomminkin asiat voisivat olla?

Edellinen paljastaa, että Böll ei tullut vihreälle saarelle ensisijaisesti tutkiakseen sitä vaan oppiakseen. Hän tarkkailee ihmisiä ei ainoastaan kanssakäymisessä vaan myös seuraten puolisalaa baarissa istuvien ukkojen olemusta ja harvoja sanoja.

Päiväkirja vihreältä saarelta ilmestyi Otavan Delfiini-sarjassa silloin, kun itse olin kiinnostunut maailmaa avaavista pokkareista. Miksi tämä meni vuonna 1975 ohi? Nyt pohdin mitä ehkä olen menettänyt ja miksi kirjaa suosittelen. Jos olisin lukenut tämän, olisin  oppinut miten havainnoidaan käyttäen muitakin aisteja kuin niitä, jotka tavallisesti aisteina luetellaan. Pitää tajuta myös asioiden ajallinen olemus ja yhteys. Fyysistä läsnäoloa täydentää se, mitä on ollut ennen ja mikä yhdistää ihmisiä yhtä lailla kuin läsnäolokin.

Kaukaa historiasta voi ulottua nykypäivään vaikutuksia, joita emme tunnista. Mikä merkitys oli sillä, että Irlanti oli 2000 vuotta sitten Euroopan ainut ns. sivistynyt nurkka, jota ei alistettu Rooman valtakuntaan? Mikä merkitys on ollut sillä, että vuosisatojen ajan täältä on lähdetty muualle? Miljoonat ovat jättäneet saaren pakon edessä eli leivän etsinnässä.

On eri asia, tarkkailemmeko ympäristöä vai ryhdymmekö kontrolloimaan sitä (esittämään arvostelmia, jakamaan plussia ja miinuksia). Todellisuuteen näet pitää sopeutua. Böll muistuttaa, että Saksassa "yhdeksän maissa" loppuu ihan varmasti puoli kymmeneltä, mutta Irlannissa "kello yhdeksän" voi olla suurta huijausta – jos otat sen tosissasi.

Pari sanaa tästä fyysisestä kirjasta, jonka luin. Se on alun perin pokkari, mutta sidottu tummanvihreisiin kansiin ammattitaidolla ja säilynyt erittäin hyvässä kunnossa. Takakannen tasku lainauskorttia varten (siihen on merkitty lainaajan numerot ja palautuspäivät...) sekä leima "Imatran kaupunginkirjasto" kertovat, että kirja ei ole ollut hunningolla. Mielihyvin palautan sen ja toivon lukemisen iloja seuraaville lainaajille.

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta. Suomentanut Kai Kaila. Otava 1975, 107 s. Alkuteos Irisches Tagebuch 1957.

Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 3.4.2021.

Lue ja kapinoi

Mehän saamme kuulla kaiken; ainakin kaiken, minkä haluamme tietää. Kiitos siitä monipuoliselle, jopa ajan tasaiselle uutisten tarjonnalle. On erilaisia kanavia internetissä, on ajankohtaislähetyksiä tv-kanavilla, on muu media.

Mutta ymmärrämmekö silti kaiken, mitä meille kerrotaan? Olemmeko myöskään perillä siitä, mitä uutisissa mainituille ihmisille oikeasti tapahtuu ja miten he asiat kokevat?

Tämän ymmärtämiseksi tarvitaan vähintään jonkinlainen silminnäkijäkertomus; muistelmateos, kokijan todistus kirjana tai dokumenttielokuvana. Uutiset eivät yleensä koskaan huolehdi siitä, että pääsisimme perille tapahtumien syistä, yksityiskohdista ja seurauksista.

Tällaista tulee mieleen venäläisen protestiryhmän Pussy Riotin yhden keskeisen toimijan Nadja Tolokonnikovan "raportista". Se ilmestyi englanniksi 2018 ja suomeksi 2019. Muutoin ryhmä on päässyt meillä julkisuuteen lähinnä päivän uutisissa.

Suomeksi teosta tarjotaan toimintaoppaana, mikä on virhe eikä aivan vastaa kirjoittajan ideaa. Alkuteoksen nimi Read & Riot, siis "Lue ja kapinoi", on kehotus, ja se myös jää kirjasta lukijan mieleen. Kyse ei ole ensi sijassa toiminnan vaan elämän ohjeista sekä yhteiskunnan analyysistä.

Kyse on myös asenteesta, jolla epäkohtiin tartutaan. Tämän Tolokonnikova tuo monin tavoin esiin sekä kertoessaan kokemuksistaan että pohtiessaan muun muassa oikeus- ja rangaistuskäytäntöjä.

Kyse ei ole vain Venäjästä, mitä suomenkielisen laitoksen olisi kannattanut korostaa. Kirjoittaja tuntee hyvin myös Yhdysvaltojen käytäntöjä. Kun kirja tuli julki hieman ennen Trumpin valtakauden loppukliimakseja, se antaa pohdittavaa myös tämän maan mätäpaiseista.

Sekä Venäjää että Yhdysvaltoja koskevat esimerkit ja pohdinta eivät ole parissa kolmessa vuodessa mitenkään vanhentuneet. Päin vastoin: Trump jätti perinnön, jonka pöyhiminen on vasta alkanut. Venäjällä taas tilanne on kehittynyt ja jumiutunut muun muassa vuodenvaihteen 2020-2021 tapahtumien myötä. Oikeuslaitoksen toiminta ja kansalaisten oikeusturva ovat kummassakin tapauksessa edelleen ajankohtaisia pohdinnan aiheita.

Miksi "Lue ja kapinoi"? Tolokonnikova korostaa teorian ja käytännön, lukemisen ja toimimisen, oppimisen ja tekemisen liittoja. Hänelle hyviä elämänohjeita ei ole olemassa vailla halua ja intoa toimia oikein, toisin sanoen kirjaviisaudella ei tässä raa´assa maailmassa pitkälle pötkitä. Toisaalta pelkkä protesti ei saa voimaa taakseen ilman yhteiskunnan, kulttuurin, politiikan jne. tuntemusta.

Teos on hajanainen, sillä teksti palaa samoihin teemoihin toistamiseen, mutta tämä on myös sen vahvuus. Näin lukijan on mahdollista mielessään kerrata sitä, mikä "kaiken kokeneen" ja parin vuoden ajan työleirilläkin mielen osoittamisen vuoksi olleen kirjoittajan sanoma lopulta on. Näin tulee myös hyvin perustelluksi se, minkä voiman ihmiselle antavat rohkeus, peräänantamattomuus, iloisuus ja uteliaisuus. Niillä mennään vaikka läpi harmaiden putinien ja trumpien.

PS. Loppusivuja kohti lukija saa kyllä vastauksia sellaisiinkin kysymyksiin, joita ei ehkä osaa odottaa. Feminismin käytäntöjen ja hieman teoriankin pohdiskelu luo pohjaa ymmärtää myös sitä, miten meininki ei ole muuttunut joiltakin osin juurikaan siinä lyhyessä ajassa, kun siirryttiin neuvostotodellisuudesta tähän "uuteen venäläiseen".

Nadja Tolokonnikova: Pussy Riotin opas aktivismiin. Suomentanut Sirpa Parviainen. Bazar 2019, 284 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.2.2021.

Tolstoin huipputekstejä tämäkin

Joskus ehdotetaan jotakin kirjaa kaikkien luettavaksi, jonkinlaiseksi pakolliseksi kansalaiskasvatuksen peruslähteeksi jokaiselle.

Tämäkin kirja voisi olla sellainen, vaikka kirjoittajan esimerkit ovat yli 120 vuoden takaa. Ne esimerkit ovat kuitenkin pelottavan ajankohtaisia: yksilöiden pakottaminen opettelemaan toisten ihmisten tappamista, pakottamista kiduttamaan ja tappamaan, sodalla pelottelu ja sillä uhkailu, sotatoimet jne. Sanaa terrorismi ei Lev Tolstoi kirjoituksissaan käytä, mutta sekin sopii tässä yhteydessä mietittäväksi.

Ennen muuta on kyse siitä, mikä on yksilön vastuu ja minkä me koemme yhteiseksi, "yhteiskunnan" (mitä se sitten milloinkin onkaan) vastuuksi. Hyvin yksinkertainen peruskysymys on se, miksi yhteiskunnalla (valtiolla jne.) on muka oikeus määrätä ihmisiä tappamaan toisiaan sen sijaan, että yhteiskunnan vallanpitäjät sopisivat asioista muiden vallanpitäjien kanssa ihan toisilla menetelmillä.

Lev Tolstoille ehdotettiin kyllä Nobelin kirjallisuuspalkintoa (niitä alettiin myöntää vuonna 1901 ja Tolstoi kuoli vuonna 1910), mistä hän ehkä olisi kieltäytynyt. Ruotsin Akatemiassa kyllä "ymmärrettiin" Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan olevan huippukirjallisuutta, mutta esteenä palkitsemiselle koettiin kirjailijan muissa teoksissa ja kansalaistoiminnassa esille tullut "teoreettinen anarkismi".

Tolstoin ajatuksissa ei kuitenkaan ole mitään teoreettista. Niistä ei voi sanoa, että ne olisivat irti elämän arkiongelmista ja asetelmista. Hän tunsi niin vallanpitäjät kuin vallan alle alistetut (ei hän varmaan muuten olisi pystynyt hyvää kirjallisuutta luomaankaan). Hän ymmärsi, mikä merkitys on väkivaltakoneistoilla, joihin ihmiset alistetaan, nimenomaan hallitsemisen näkökulmasta.

Kun julkisessa keskustelussa välillä hukkuu yksilön ja yhteiskunnan vastuiden mielekäs pohdiskelu, Tolstoi kannattaa kaivaa esiin. Hänellä on selvä ymmärrys hallitsijoiden (olivat he sitten kuninkaita, muita päälliköitä tai talouselämän korkeita päättäjiä) ajattelusta ja toimintatavoista. Heille ja alistetuille hänellä on lähinnä yksi neuvo: se on sama, joka esiintyi jo Mooseksen laintauluissa ja josta Beetlehemissä syntynyt kirvesmiehen poikakin muistutti: älä tapa.

Tolstoille tämä on konkretiaa, käytännön elämän neuvo, ei "kulttuuriperintöä" tai kaiken muun alle haudattava lausahdus jossakin vanhassa käsikirjoituksessa. Kyse on elämän perusasiasta.

Tämä neuvo, "käsky" jos niin halutaan sanoa, on ihmiskunnan henkisen perinnön arvokkaimpia, mutta usein rikottuja neuvoja. Nykyajan fariseukset, esimerkiksi erilaiset "kristillisdemokraattiset" poliitikot, jotka esiintyvät Raamatun tuntijoina, eivät yleensä muistuta tästä neuvosta. Sen sijaan he kaivavat esiin milloin mitäkin menneiden kulttuurien kuonaa, jolla perustella omaa viisautta (ja ylemmyyttäkin) ja ihmisten eriarvoisuutta.

Lev Tolstoin kirjoitusten ansio on, että hän ei toistelemasta päästyään toista tuota neuvoa, vaan asettaa sen elämän arkiyhteyksiin esimerkkien kautta. Toinen kirjoittajan ansio on, että hän ymmärtää rakenteet, joiden keskellä ja alaisena ihminen joutuu ajasta toiseen näitä asioita pohtimaan.

Sota ja rauha sekä Anna Karenina ovat edelleen huippukirjallisuutta. Mutta vanhentuneita eivät ole myöskään Tolstoin ajatukset väkivallasta, vallasta ja yksilön ja yhteiskunnan vastuista. Siksi juuri tällainen kirjoituskokoelma olisi syytä jakaa kaikille uusille ylioppilaille, kaikille uusille päättäjille eduskuntaa myöten ja pitää se jatkuvasti ilmaiseksi saatavilla kaikissa kirjastoissa ja kirjakaupoissa.

Leo Tolstoi: Omatuntoja. Kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta. Suomentanut Esa Adrian. Into Kustannus Oy 2013, 181 s.

PS. Kirja ilmestyi vuonna 1918 WSOY:n kustantamana nimellä Omantunnon kujanjuoksu. Tämä nimi kuvaa huomattavasti paremmin teoksen sisältöä kuin uusintapainos, joka on tehty yhteistyössä Rauhankirjallisuuden edistämisseura ry:n kanssa.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 29.12.2019.

Tärkeä aihe, omituinen tarjoilu

Teos on aiheeltaan "harvinaislaatuinen", kuten toinen kirjoittaja alkusanoissaan lukijaa johdattelee. Näin on ‒ eikä toisaalta ole. Suomalaisten vaiheista Neuvostoliitossa on jo kirjoitettu varsin paljon. Uutta ei ole kertoa karkotuksista, pidätyksistä ja tuomioista.

Kirjoittajat eivät ehkä ole hahmottaneet työnsä luonnetta ja suhdetta muuhun vastaavaan tutkimukseen, sillä he lähtevät suorastaan soitellen sotaan. Kirjan nimi, nimilehden jälkeen tarjottava omistus sekä kirjoittajien alkusanat kertovat, että nähtävästi jo ennen prosessia on tiedetty, mitä saadaan aikaan.

Näin ei tehdä tieteellistä tutkimusta. Ajallinen, paikallinen, poliittinen, taloudellinen jne. kehystys on aina tarpeen, mutta nyt lukija joutuu tunnemyrskyyn jo ennen kuin hän on saanut käsiinsä faktoja. Niitä kirjassa kyllä on, mutta valitettavasti etukäteisasenteen piilottamina.

Toinen ongelma on, että molemmat kirjoittajat, tohtorikoulutettava Tarja Lappalainen ja professori Martti Turtola, antavat aineiston ja muiden kertoman viedä liiaksi. Lappalaisen teksti tuntuu paikoitellen muiden ajatusten soljuvalta toistelulta. Tutkijan olisi pitänyt pystyä ulkopuolisempaan tarkastelutapaan. Aina voi toki vedota lukijan tehtävään vetää johtopäätökset. Mutta miten se on mahdollista, jos kirjan nimenä on Stalinin tappamat?

Turtolan tekstissä näkyy kirjoittajan oman panoksen vähyys ja lainaukset muualta epävarmoillakin tavoilla. Teksti on myös jäänyt viimeistelemättä. Mitä varten on tarpeen tuoda esiin, että Aale Tynni oli Martti Haavion toinen vaimo tai että jostakin kirjasta on "aivan viime aikoina" otettu uusi painos? Kustannustoimittajan olisi pitänyt ehdottomasti käyttää punakynää.

Iosif Stalinin ajan Neuvostoliitosta ei voi kirjoittaa kirjoittamatta myös politiikasta. Mutta jos haluaa tehdä vakavasti otettavaa historiatiedettä, pitää keskittyä tosiasioihin ja jättää "oma politiikka" pois niin tekstistä kuin kuorrutuksista, kuten kirjan nimestä ja ulkoasusta. Ymmärrettävästi tarjotut tosiasiat puhuvat. Nykykirjoittajien ei myöskään ole syytä heristää nyrkkejään Stalinille ‒ se on paitsi hyödytöntä myös auttamattoman myöhäistä. Koston aika on ohi. Pitää kertoa ja kuvata, mitä tapahtui.

Lappalaisen lainaamissa Kuolan suomalaisten muistoissa eri  tapahtumia kyllä tulee esiin. Valitettavasti yhteenveto ja kertomusten asettaminen laajempiin yhteyksiin jää liian vähälle. Kun esimerkiksi vuoden 1940 loppukesällä ja syksyllä Murmanskin alueelta karkotettiin tuhansia siviilejä, kyse ei ollut juuri suomalaisiin kohdistuvasta toimesta. Sama olisi tehty, jos asukkaat olisivat olleet  tataareja tai kiinalaisia. Kyse oli Stalinin ajalle tyypillisestä väestöjen pakkosiirrosta "korkeampien" tavoitteiden saavuttamiseksi.

Toimittaja Veikko Erkkilä julkaisi vuonna 2001 tiiviin mutta selkeän kuvauksen siitä, mistä puhumme kun puhumme Venäjän suomalaisista (Uskottiin aina parempaan). Kuolan alueella asuneiden taustat tulevat siinä esille hyvin. Uudessa teoksessa ne hajoavat moneen ulottuvuuteen. Hieman outoa on myös yhden henkilön, Sven Lokan, henkilöhistorian seuraaminen tavalla, joka ei ole symmetriassa muun tekstin kanssa. Hänen muistamaansa kannattaa tutustua teoksessa Murmannin suomalaiset (Murmansk 1993, tekijänimellä Sven Lokko).

Teos on johdatus aiheeseen, mutta ei laajuudestaan huolimatta syvällinen teos itse problematiikkaan, "vieraskielisten" (joita Moskovan hallinnon näkökulmasta Kuolan niemimaalla olivat myös saamelaiset ja norjalaiset) asemaan alueella runsaan sadan viime vuoden aikana.

Tarja Lappalainen ja Martti Turtola: Stalinin tappamat. Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö. Docendo 2019, 323 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 29.12.2019.

Suomen hitain projekti?

"Vaelluskalojen puolesta kootaan uusi karvalakkilähetystö ‒ ministerien pakeille lähdetään eri puolilta Suomea". Tällainen oli Yleisradion uutisotsikko 19. päivänä marraskuuta vuonna 2019.

Otsikko on miltei toistoa sille, mitä tapahtui marraskuussa 1979 eli 40 vuotta aikaisemmin. Silloin ns. karvalakkilähetystö kävi vaatimassa ministereiltä esityksiä ja eduskunnalta päätöksiä kalakorvauksista. Pohjoisen asukkaat kun olivat menettäneet elinkeinoa sen jälkeen, kun Kemijoki valjastettiin.

Ongelma alkoi, kun valtioneuvosto antoi vuonna 1947 väliaikaisen luvan joen patoamiseen. Päätös pohjautui sota-ajan poikkeuslakiin. Tarvittiin rautatie saksalaisten tuhoamaan Lappiin, mutta myös maan teollisuudelle sähköä, toisin sanoen voimalaitos.

Lyhyesti sanottuna korvausten maksaminen viivästyi lupauksista huolimatta. Ei auttanut sekään, että itse presidentti Urho Kekkonen esitti tehokkaita toimia Lapin kehittämiseksi puhuessaan pohjoisen asukkaiden evakosta paluun 30-vuotisjuhlassa Rovaniemellä vuonna 1975.

Kun mitään ei tapahtunut, maakunnassa päätettiin ryhtyä painostustoimiin. Sen näkyvin saavutus oli kymmenien eri kunnista tulleiden miesten (nimenomaan miesten!) käynti Helsingissä. 

Painostus onnistui. Mutta... Toimitusmiehet määräsivät maksettavaksi 120 miljoonaa, ensimmäinen oikeusaste pudotti summan puoleen, ja kun maksatus jo oli käynnissä  oikeuslaitos sai lopulliseksi summaksi 20 miljoonaa! Lohen pyyntiä harrastaneet kalastuskunnat saivat vain hyvin vähäisen korvauksen menetyksistään.

Pitkään maakuntahallinnon palveluksessa ollut ja Sodankylän Unarista kotoisin oleva Jaakko Ylitalo on julkaissut omakohtaiset muistonsa ja muita dokumentteja vuoden 1979 vaikuttamisesta. Sen taustat ja maan keskushallinnon välinpitämättömyys pysäyttävät miettimään. Väkisin tulee mieleen, että tällainen kansalaisten kohtelu ei olisi ollut "Helsingin herroille" mahdollista, jos oikeuksien hakijat olisivat olleet varsinaissuomalaisia tai uusmaalaisia. Pitkä etäisyys ja sukupolvien vaihtuminen  torppasivat oikeutettuja pyyntöjä saada menetyksistä korvaus.

Mutta vaelluskalat unohtuivat. Alun perin niistäkin puhuttiin, mutta siinä asiassa ollaan vieläkin lähes lähtökuopissa. Edelleen odotetaan voimayhtiöiltä velvoituksia kalateiden rakentamiseen. Uuden lähetystön puuhaajat muistavat, että muun muassa Kemijoen varrella on odotettu tekoja jo yli 70 vuotta. Onko mikään muu Suomen tasavallan keskeneräinen projekti kestänyt näin kauan?

Jaakko Ylitalo on tehnyt suuren palveluksen asialle dokumentoidessaan vuoden 1979 ja sitä edeltäneet tapahtumat. Mutta teos on myös muistelmaa paljon pidemmältä ajalta: sekä lapsuus- että nuoruusvuosilta, mutta myös työstä kunta- ja maakuntatasolla. 

Ainutlaatuiset hetket luonnossa opettivat paitsi näkemään kauneutta myös oppimaan työntekoa. Mistä ja miten elämä Unarissa ja ympärillä rakentui, siitä meillä monilla ei ole ollut mitään käsitystä. Muun muassa Lapissa samoileville turisteille tämä on oikein tarpeellista luettavaa. Tämä on Lappi-tietoa, jossa ei ole sivullisten peukalonjälkiä.

Miten taas jokien kaloille käy, senhän ratkaisevat päättäjät, eduskunta ja muut... Joten katsotaan, miten uuden karvalakkilähetystön käy. Vai odotetaanko vielä 70 vuotta?

Jaakko Ylitalo: Karvalakkimiehet ja muita kertomuksia. Atrain & Nord 2019, 192 s. Kuvitettu.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.11.2019.

Nämä novellit ovatkin muistelmia

Kuinkahan moni Salli Lundin pienikokoisen teoksen Taipaleita käteen ottaessaan on tullut ajatelleeksi, että paperille painettu ei ole aina ihan sitä mitä siinä sanotaan olevan.

Tätä ei ehkä ajatellut myöskään se petroskoilainen sensori, joka on viimeistään marraskuun alussa vuonna 1974 päästi tekstin ladottavaksi kirjapainoon. "Kaksi novellia" lukee nimilehdellä, mutta novelleja nämä eivät perinteisessä mielessä ole. Ne ovat muistelmia, ja sellaisina varsin paljastavia tekijän kahdesta elämänvaiheesta.

Ensimmäinen vaihe on se, kun kirjoittaja, Oulussa syntynyt vasta avioitunut nuori nainen matkustaa  miehensä kanssa Kanadasta Neuvosto-Karjalaan ja asettuu sinne aistien elämän erilaisia ilmiöitä. Toisessa kertomuksessa kuvataan itse koettuna sota-ajan evakkoelämää Siperiassa.

Vaikka tekstissä on paljon kaunokirjallista ympäristön ja tapahtumien kuvausta, muistelmateoksen tästä tekee myös tekstissä mainittujen todellisten henkilöiden suuri määrä. Joidenkin kohdalla miettii, tuoko Lund tarkoituksella esiin juuri heidän merkitystään Neuvosto-Karjalan elämässä. Tällaisia ovat esimerkiksi Edvard ja Fanny Gylling. Miehestä on kirjoitettu paljon, Lund muistaa myös toimeliaan puolison.

Novelleissa mainitaan nimeltä 34 suomalaista, kymmenkunta vain etu- tai sukunimellä. Samoin kuin Gyllingit saavat muistoissa sijan monet muutkin sellaiset, jotka NKVD syyttöminä tuomitsi. Edvard ammuttiin vuonna 1938 ja kirjan henkilöistä myös Sulo Kokko, Yrjö Orell, Heino Rautio, Otto Stenfors, ilmeisesti myös Toivo Rantala (tämännimisiä oli useita). Fanny G. kuoli vankileirillä, samoin Jalmari Virtanen.

Vainoista ei kerrota avoimesti, mutta rivien välissä kyllä. Niitä edelsi "pulppuava" innostus, jonka kirjoittaja kertoo siirtolaisyhteisössä vallinneen. Rauhanpäivien aurinko "muhoili" Karjalan yllä ja mekaanikko ja muu työväki suorastaan harppoi töidensä ääreen.

Mutta sitten alkoi tapahtua. Elämä ei ollutkaan "pellon yli kulkua". Kun esimerkiksi suomenkielinen kustannustoiminta lakkautettiin, annettiin yksi isku innostukselle ja työhaluille. Alkoivat "levottomat ja käsittämättömät pyörteet".

Evakkonovellissa ei varmaan liioitella sitä jaksamista ja sinnikkyyttä, millä monet naiset (lapsineen tai heidät mieron tielle menettäneinä) selviytyivät sota-ajasta, vuoteen 1945 ja sen yli. Vaikka NKVD oli yrittänyt parhaansa, kansan sisua se ei kokonaan tuhonnut.

Neuvosto-Karjalan suomalaisten eli Suomesta, Atlantin takaa ja Inkerinmaalta muuttaneiden kohtaloista ovat kirjoittaneet eräät muutkin paikalliset, muun muassa Martti Heurlin, Urho Ruhanen, Taisto Summanen, Sulo Tuorila, Uljas Vikström ja Vieno Zlobina. Tässä joukossa ovat Salli Lundin "novellit" jääneet turhan vähälle huomiolle.

Salli Lund alkoi kirjoittaa runoja jo ennen vainovuosia, ensimmäinen kokoelma ilmestyi vuonna 1950. Aviomies Väinö ja kaksi tytärtä kuolivat evakkotaipaleella, Salli itse vuonna 1979.

Salli Lund: Taipaleita. Kaksi novellia. Karjala-kustantamo, Petroskoi 1975. 120 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 27.10.2019.

Teoksen puhuttelevan kansikuvan ja muun kuvituksen on tehnyt Oleg Tšumak.

Ajankohtaista 1930-luvulta

"Historia toistaa itseään."

Tällainen näennäisesti havaintoihin muka perustuva väite saattaa tulla mieleen, kun kuuntelee miten nykyajassa käytetään samoja fraaseja joita käytettiin jo sata, kaksisataa vuotta sitten.

Kyse ei kuitenkaan ole historian toistumisesta, vaan siitä, että ihmiset toistavat samantapaisia ajatuksia ja tekevät tekoja, joille on esikuvat menneisyydessä. Ihmiset valitsevat tekemisensä, kuten politiikan, suunnan niin nyt kuin ennenkin.

Kirjoittajakin voi toistaa vanhoja ajatuksia, minkä ei kuitenkaan tarvitse olla merkki jumiutumisesta vanhaan. Joskus ennenkin on näet saatettu jo keksiä se, miten arvioida esimerkiksi muukalaisvihamielisiä ja epätasa-arvoa puolustavia sanoja ja tekoja.

Näin myös vanhat ajatukset voivat olla "uusia". Hyvä esimerkki tästä ovat Katri Valan 1930-luvun kirjoitukset. Ne syntyivät aikana, jolloin Hitler alkoi luotsata maataan natsismin hengessä ja jolloin Mussolinilla oli jo tiukan fasistinen ote Italiassa.

Kirjoitukset olivat siis ajankohtaisia omana aikanaan, mutta tässä tapauksessa, monien "historiasta tuttujen" puheiden ja tekojenkin toistuessa Euroopassa, monet niistä ovat ajankohtaisia myös nyt. 

Militarisointia, yhden aatteen pakkopaitaan käärittyä "kansallismielisyyttä", muukalaisvihaa: sitä kaikkea oli 30-luvun Euroopassa yllin kyllin. Vala kiinnittää huomiota lähinnä suomalaisen yhteiskunnan tilaan ja saksalaisiin ilmiöihin. Hänen huolenaan on myös  se, miten usein ei suostuta puhumaan asioista vaan tuijotetaan siihen, kuka puhuja on.

Katri Vala kaipaa toisenlaista Eurooppaa. Omassa mielessäni esimerkiksi Euroopan unioni voisi jossakin tilanteessa olla sellainen "toisenlainen": erilaisuudet hyväksyvä ja kehitykseen kannustava. Kun nyt monet "brexit-ilmiöt" hiertävät ja haittaavat myönteisten asioiden edistämistä, on paikallaan katsoa miten hankauksiin ennen suhtauduttiin. 

Valalla epäkohtien paljastamiseen liittyy myös optimismia. Runoilijana (mm. Pesäpuu palaa) hän kyllä ennakoi maailmanpaloa, mutta pakinoissaan Vala uskoi ihmisen järkevyyteen.

Yhtä lukuun ottamatta nämä pakinat ilmestyivät Tulenkantajat-lehdessä vuosina 1933‒1937. Kun Kansankulttuuri Oy julkaisi ne kirjana 1945, oli selvää, että vuosikymmenen takaiselle optimismille ei ollut katetta. Natsismin, fasismin ja monen muun tekijän jäljiltä kymmenet miljoonat ihmiset olivat saaneet surmansa, maailmaa tuhottu niin Euroopassa kuin Aasiassa. 
Teoksen julkaiseminen olikin kuin huudahdus "mitä hän sanoikaan". Itse Katri Vala (1901-1944) ei ollut kirjan ilmestymistä näkemässä. Hän ei myöskään voinut tietää, miten kymmenkunta vuotta myöhemmin aletaan paljastaa Stalinin ajan vainoja.

Kansankulttuuri Oy:n historiassa Henki ja aine on yksi sen merkittävimmistä julkaisuista. Valalta julkaistiin lisäksi vuonna 1981 Suorasanaista 30-luvulta ja -luvusta.

Katri Vala: Henki ja aine eli yksinäisen naisen pölynimuri. taistelevia Pakinoita. Kansankulttuuri Oy 1945, 162 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 31.8.2019.

Tietoa myös päätösten pohjaksi

Otetaanko päätöksenteossa huomioon, että yhteiskuntamme toiminta ei riipu vain siitä itsestään, vaan myös muista yhteiskunnista ja lisäksi monimutkaisin ja yllättävinkin tavoin siitä, mitä Telluksemme ja sen ympärillä oleva biosfääri ja muu luonto meihin vaikuttaa?

Hyvä kysymys. Vastauksesta riippumatta pohdinta olisi paikallaan esimerkiksi kaikkien eduskunta- ja eurovaalien edellä, kun ehdokkaat tuovat julki ajatuksiaan. Näissä yhteyksissä näkyy usein, miten asiat saadaan yksinkertaistaen näyttämään "helpoilta" – ehdokkaan ja hänen taustaryhmänsä ajattelumaailmaan sopivilta.

Niinpä ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja sai lukea ainakin yhden ehdokkaan mainoksista, että hän kannattaa henkilöautoilua ja lihansyöntiä ja harrastaa molempia asioita itse. Usea ehdokas toisaalta toi esiin, että sähköautojen määrän lisääminen auttaa ilmastomuutoksen torjunnassa.

Esimerkit sopivat hyvin otettavaksi rinnan lähes tuoreinta tietoa sisältävien teosten kanssa, joissa muistutetaan meihin vaikuttavista fysiikan ja biologian perusfaktoista. Oivaa luettavaa niin vaaleissa äänestäville kuin minkä tahansa vaalien ehdokkaille ovat brittitutkija Helen Czerskin Myrsky vesilasissa ja norjalaisen biologin Anne Sverdrup-Thygesonin Jos hyönteiset katoavat...

Mikään niistä kolmesta tasosta, jotka ovat olemassaolomme peruspilareja, ei nimittäin pääse pakoon fysiikan, kemian sekä elämää tarkastelevien muiden perustieteiden havaintoja. Sekä henkilökohtainen elämämme (kehomme, toimintamme), sivilisaatiomme (yksikössä ja monikossa; mukaan lukien erilaiset yhteiskunnat ja kulttuurit) että laajassa mielessä luonto (Telluksen rakenne, maaperä, vedet, eliöstöt jne.) ovat kaikki riippuvaisia aivan samoista "laeista" ja myös riippuvaisia toisistaan.

Tässä valossa suuri osa eri vaalien ehdokkaiden "tavoitteista" tuntuu irralliselta puheelta. Se ei usein lähde perusasioista. Pyrittäessä yksinkertaistamaan ongelmat ja niiden mahdolliset ratkaisut näyttävät usein niin helpoilta, että sellaisia ei voi olla olemassakaan. Demokratiassa ihmisillä on oikeus vaatia enemmän.

Mitä voitaisiin tehdä? Ensinnäkin poliitikkojen tulisi paremmin seurata tieteiden uusia havaintoja ja johtopäätöksiä. Jotkut niistä ovat tietenkin kiistanalaisia, ovat aina olleet, mutta se ei saa olla syy niiden unohtamiseen ja hylkimiseen.

Otetaan esimerkiksi ilmastonmuutos. Se on olemassa, tämä on monien eri tieteiden piirissä suuren tutkijaenemmistön havainto. Mitä kaikkea se "pitää sisällään" ja mitä tulisi tehdä, siitä ollaan monta mieltä. Mutta sen kieltäminen, että eikö ihmiskunta olisi jo vaikuttanut ja vaikuttaa yhä elämänsä ehtoihin muun muassa ilmaston kautta, sellainen kieltäminen ei voi olla rehellisen politiikan lähtökohta.

Sverdrup-Thygeson ja Czerski eivät pidä näitä näkökulmia keskiössä tarjotessaan tietoa niin hyönteisten merkityksestä kuin erilaisten fyysisten (fysiikassa tutkittavien) ilmiöiden vaikutuksesta elämän ehtoihin. Kuitenkin lukuisat heidän havaintonsa kertovat, miten välttämätöntä on (poliitikkojenkin) seurata, miten ihminen vaikuttaa ja mitä johtopäätöksiä meidän tulisi tästä tehdä.

Yksi käytännön esimerkki sentään. Anne Czerski ei pidä akkuja energian käytön kannalta viisaana ratkaisuna (s. 248). Ne ovat kalliita, ne perustuvat usein harvinaisten metallien käytölle ja niiden ikä on rajallinen. Hän ei siis innostu sähköautoista. Esimerkiksi busseissa hän näkee sen sijaan käyttöä esimerkiksi energiaa "varastoivalle" vauhtipyörälle. Hänen ajatusmallinsa mukaan ihmiskunnan pitää suuntautua käyttämään lähinnä olemassa olevaa energiaa eikä valmistaa sitä keinotekoisesti tuhoamalla ympäristöä. Fossiilisten polttoaineiden rajallisuus ja vaikutukset tulee tajuta.

Czerskillä on monta kertomusta siitä, miten fyysiset ilmiöt vaikuttavat arjessamme ja miten sekä käytämme niitä hyväksi että voisimme käyttää enemmän. Kaikki ei ole yhtä "yhteiskunnallisesti painottunutta" kuin edellä saa ymmärtää.

Sverdrup-Thygeson tuo esiin monia viime vuosina tehtyjä havaintoja hyönteisten merkityksestä ja niitä uhkaavista tekijöistä. Teoksessa on paljon ihmisten ja hyönteisten vuorovaikutuksen pohdintaa. Se perustuu myös siihen faktaan, että saamme suuren osan ruoastamme välillisesti nimenomaan hyönteisten ansiosta.

Joko tätä tutkijaa lainaten tai jo ennen häntä on esitetty kiistaton huomio, joka on teoksen painokkaimpia: hyönteiset jatkavat elämää ilman ihmisiäkin, mutta ihmiset eivät kykene elämään ilman hyönteisiä. Jokaista ihmistä kohden on noin 200 miljoonaa hyönteistä, ja ne ovat eläneet Maassa jo ainakin 479 miljoonaa vuotta.

* * *

Mutta mitä tulisi tehdä politiikassa, miten poliitikkojen tulisi toimia, jotta tieto "maailman tilasta" olisi päätöksenteon pohjana?

Yksi keino on välttää tunteilla pelaamista, sillä silloin faktat helposti unohtuvat. Jos grillimakkara maistuu hyvältä, ei siitä silti saa tehdä politiikan keppihevosta. Tunteillessa unohtuu helposti, että kaikilla ihmisillä ei ole autoa, ei edes polkupyörää. Itse asiassa kaikki ihmiset eivät pysty omin avuin liikkumaankaan. Mutta me kaikki hengitämme samaa ilmaa, juomme samaa vettä ja saamme elintarpeemme suunnilleen samoista lähteistä. Näiden laadun ja puhtauden varmistaminen tulevaisuudessakin on paljon tärkeämpi asia kuin nautinto, jonka voi saada "pystyessään päättämään" muidenkin puolesta, mutta käyttäen mittatikkuna vain omia mielihaluja.

Toinen järkevän päätöksenteon varmistaja on se, että hetkeksikään ei hellitetä ottamasta selvää, missä maailma menee. Tätä tietoa eivät anna vain tieteet, vaan myös ihmisten havainnot. Muunkin kansan kuin uskollisimpien äänestäjien pariin jalkautuva päättäjä on paremmin selvillä asioista kuin sellainen, jolle vain jo lukkoon lyödyt tavoitteet ovat oikeita.

Helen Czerski: Myrsky vesilasissa. Arkipäivän fysiikkaa. Suom. Mari Janatuinen. Atena 2019, 332 s. Alkuteos 2018.

Anne Sverdrup-Thygeson: Jos hyönteiset katoavat... Harvinaistuvat, hyödylliset pikkuötökät, joita ilman emme tule toimeen. Suomennos Katarina Luoma. Minerva 2019, 222 s. Alkuteos 2018.

Kirjoitus julkaistu ensi kerran tällä palstalla 25.5.2019.

Ei mikään koko kuva

Teos suomalais-neuvostoliittolaisista kulttuurisuhteista alkaa ihan lupaavasti: kertaamalla sodanjälkeisten vuosien niitä tapahtumia, joita ei kukaan ole enää muistelemassa.

   Uutuuden viehätystä kosketuksissa oli puolin ja toisin. Monet suomalaiset olivat tottuneet ja jopa kasvaneet ns. ryssävihaan, eikä rajan toisellakaan puolella oltu avosylin halaamassa Hitlerin armeijan entisiä asetovereita.

   Heti tästä voi vetää linkin pitkän aikavälin kehitykseen. Niin paljon kuin ns. suomettumisen aikaa onkin arvosteltu ja jopa irvitty, positiivistakin kehitystä oli. Sen yksi oleellinen puoli oli mahdollisuus päästä tutustumaan naapurimaan ihmisten elämään. Yhteistyö lisäsi kielitaitoa ja ongelmista huolimatta se synnytti ystävyys- ja tuttavuussuhteita.

   Toimittaja Leena Sharman teos aiheesta alkaa asiasta, mutta loppua kohti kirjoittaja  antaa mielestään mielenkiintoisen aineiston viedä itseään välillä aivan sivuasioihin. Mittakaavavirhe on esimerkiksi siinä, millaisen painon hän antaa 1970-luvun ns. taistolaisten toiminnalle verrattuna esimerkiksi Suomi-Neuvostoliitto-Seuran vuosikymmenien mittaiseen kulttuurityöhön tai maiden väliseen yhteistyöhön mm. tieteellis-teknisellä alalla.

   Nykymittarein katsoen kaikki tehty oli vaatimatonta, mutta eihän 1950- ja 1960-lukujen tekoja saisi arvioida jälkiviisaasti 2000-luvun mittarein. Teot ja tapahtumat tulee sitoa aikaansa. Mittakaavavirheitä on varmaan edistänyt se, että osa aineistosta on jälkiviisasta muistelua, sen sijaan arkistoja tekijä on käynyt läpi varsin vaatimattomasti.

   Ihan oikein kuitenkin todetaan, että jo 1950-luvun loppupuolen muutamat kirjat tekivät Suomessa julkiseksi Neuvostoliiton lähimenneisyyttä koskevia ikäviä puolia. Tämän rinnalla oli tiedon pimittämistä, mutta sitäkin tulee arvioida osana kokonaisuutta eikä yksittäisinä tapauksina, joiden merkitystä helposti liioitellaan.

   Kansallisarkiston virallinen lyhenne on KA (ja Kansan Arkiston KansA). Onko ymmärrettävä, että tekijä ei ole ollenkaan tutustunut Kansan Arkistossa olevaan aihetta käsittelevään aineistoon? Lisäksi 19:stä mainitusta arkistoasiakirjasta vain neljä (!) kertoo suoraan ystävyysseuran toiminnasta.

  Suuri puute on myös se, että asiaan ei ole kurkistettu aidan toiselta puolelta. Neuvostoliiton arkistoista saattaisi olla hankala aineistoa löytää, mutta muutama mukana olleen haastattelu olisi täydentänyt kokonaiskuvaa ja tuonut toisenlaisia näkökulmia. Lähdekirjallisuus on poikkeuksetta suomalaista ja suomenkielistä. Uskon että esimerkiksi Virosta olisi löytynyt sikäläistä näkökulmaa.

   Kritiikkini tuntuu kovalta, mutta ei tässä vielä kaikki. Viittasin jo siihen, että kirjan kokonaisuus liiaksi ohittaa ne positiiviset asiat, joita Suomen ja Neuvostoliiton (ihmisten!) kulttuuriyhteistyöhön liittyi ja joilla oli myönteistä vaikutusta rajan molemmin puolin. Ne keskustelut joita minulla on ollut Neuvostoliitto-Suomi-Seuran entisten aktiivien kanssa tarjoavat toisenlaisen maiseman kuin Leena Sharman seikkailu taistolaiserämaassa.

   Vielä lähteiden yksipuolisuudesta. Miksi tekijä ei ole käyttänyt kerran kuukaudessa ilmestyneen petroskoilaisen Punalippu-lehden artikkeleita? Kirjan teemoihin olisi sopinut hyvin muun muassa referaatti numerosta 9/1973, missä kirjailija Antti Timonen kertoi vierailustaan Porissa "taistelevan työväenkulttuurin päivillä"...

   Suosittelen teosta yhdeksi lähdeaineistoksi ja hieman varoittavaksi esimerkiksi heille, jotka joskus haluavat tehdä kunnollisen katsauksen tähän aiheeseen. Teos ei ole aivan kunniaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinteikkäälle kustannustoiminnalle.

Leena Sharma: Ikuiset ystävät. Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet sotien jälkeen. SKS 2018, 243 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 22.2.2019.