Teos suomalais-neuvostoliittolaisista kulttuurisuhteista alkaa ihan lupaavasti: kertaamalla sodanjälkeisten vuosien niitä tapahtumia, joita ei kukaan ole enää muistelemassa.
Uutuuden viehätystä kosketuksissa oli puolin ja toisin. Monet suomalaiset olivat tottuneet ja jopa kasvaneet ns. ryssävihaan, eikä rajan toisellakaan puolella oltu avosylin halaamassa Hitlerin armeijan entisiä asetovereita.
Heti tästä voi vetää linkin pitkän aikavälin kehitykseen. Niin paljon kuin ns. suomettumisen aikaa onkin arvosteltu ja jopa irvitty, positiivistakin kehitystä oli. Sen yksi oleellinen puoli oli mahdollisuus päästä tutustumaan naapurimaan ihmisten elämään. Yhteistyö lisäsi kielitaitoa ja ongelmista huolimatta se synnytti ystävyys- ja tuttavuussuhteita.
Toimittaja Leena Sharman teos aiheesta alkaa asiasta, mutta loppua kohti kirjoittaja antaa mielestään mielenkiintoisen aineiston viedä itseään välillä aivan sivuasioihin. Mittakaavavirhe on esimerkiksi siinä, millaisen painon hän antaa 1970-luvun ns. taistolaisten toiminnalle verrattuna esimerkiksi Suomi-Neuvostoliitto-Seuran vuosikymmenien mittaiseen kulttuurityöhön tai maiden väliseen yhteistyöhön mm. tieteellis-teknisellä alalla.
Nykymittarein katsoen kaikki tehty oli vaatimatonta, mutta eihän 1950- ja 1960-lukujen tekoja saisi arvioida jälkiviisaasti 2000-luvun mittarein. Teot ja tapahtumat tulee sitoa aikaansa. Mittakaavavirheitä on varmaan edistänyt se, että osa aineistosta on jälkiviisasta muistelua, sen sijaan arkistoja tekijä on käynyt läpi varsin vaatimattomasti.
Ihan oikein kuitenkin todetaan, että jo 1950-luvun loppupuolen muutamat kirjat tekivät Suomessa julkiseksi Neuvostoliiton lähimenneisyyttä koskevia ikäviä puolia. Tämän rinnalla oli tiedon pimittämistä, mutta sitäkin tulee arvioida osana kokonaisuutta eikä yksittäisinä tapauksina, joiden merkitystä helposti liioitellaan.
Kansallisarkiston virallinen lyhenne on KA (ja Kansan Arkiston KansA). Onko ymmärrettävä, että tekijä ei ole ollenkaan tutustunut Kansan Arkistossa olevaan aihetta käsittelevään aineistoon? Lisäksi 19:stä mainitusta arkistoasiakirjasta vain neljä (!) kertoo suoraan ystävyysseuran toiminnasta.
Suuri puute on myös se, että asiaan ei ole kurkistettu aidan toiselta puolelta. Neuvostoliiton arkistoista saattaisi olla hankala aineistoa löytää, mutta muutama mukana olleen haastattelu olisi täydentänyt kokonaiskuvaa ja tuonut toisenlaisia näkökulmia. Lähdekirjallisuus on poikkeuksetta suomalaista ja suomenkielistä. Uskon että esimerkiksi Virosta olisi löytynyt sikäläistä näkökulmaa.
Kritiikkini tuntuu kovalta, mutta ei tässä vielä kaikki. Viittasin jo siihen, että kirjan kokonaisuus liiaksi ohittaa ne positiiviset asiat, joita Suomen ja Neuvostoliiton (ihmisten!) kulttuuriyhteistyöhön liittyi ja joilla oli myönteistä vaikutusta rajan molemmin puolin. Ne keskustelut joita minulla on ollut Neuvostoliitto-Suomi-Seuran entisten aktiivien kanssa tarjoavat toisenlaisen maiseman kuin Leena Sharman seikkailu taistolaiserämaassa.
Vielä lähteiden yksipuolisuudesta. Miksi tekijä ei ole käyttänyt kerran kuukaudessa ilmestyneen petroskoilaisen Punalippu-lehden artikkeleita? Kirjan teemoihin olisi sopinut hyvin muun muassa referaatti numerosta 9/1973, missä kirjailija Antti Timonen kertoi vierailustaan Porissa "taistelevan työväenkulttuurin päivillä"...
Suosittelen teosta yhdeksi lähdeaineistoksi ja hieman varoittavaksi esimerkiksi heille, jotka joskus haluavat tehdä kunnollisen katsauksen tähän aiheeseen. Teos ei ole aivan kunniaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinteikkäälle kustannustoiminnalle.
Leena Sharma: Ikuiset ystävät. Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet sotien jälkeen. SKS 2018, 243 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 22.2.2019.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti