Luonnonmullistusten aiheuttamien ihmisten katoamisten ja kokonaisten sukujen ja suurtenkin ryhmien häviäminen ”jälkiä jättämättä” saa meitä tutkimaan asioita, mutta verrattuna ihmiskunnan itsensä aiheuttamiin ihmistuhoihin kyse on sittenkin pienestä jutusta. Tulivuorenpurkaus, tarttuva tauti tai hirmumyrsky jopa kalpenevat vainojen, sotien, kansanmurhien ja ja niitä seuraavien tietojen häviämisen ja suorastaan asioiden salailun rinnalla.
Tällaisia ajatuksia tulee näinä levottomina, sotaisina ja ristiriitaisina aikoina mieleen, kun lukee mitä yritämme saada vielä selville edellisten eli 1900-luvun sotien, vainojen jne. tapahtumista ja niiden seurauksista. Jos lähdemme kotikulmilta, niin emme koskaan tiedä kaikkien vuonna 1918 Suomessa kärsineiden, kuolleiden ja kadonneiden kohtaloita. Emme koskaan saa tietää kaikkea siitäkään, mitä todella tapahtui Neuvostoliiton suomalaisille sen maan olemassaolon aikana. Vainojen lisäksi syyllisiä tähän ovat muun muassa hävinneet ja suljetut arkistot (eli asiakirjat) sekä tietenkin kadonnut muistitieto.
Yrittää kuitenkin pitää. Olen aikaisemmin muun muassa Eila Tölli-Kalininan (2012) ja Elina Luukkaisen (2014) omiin muistoihin liittyvistä teoksista todennut, että ilman asioihin paneutuvaa perinpohjaista työtä on vaikea rakentaa edes kokonaiskuvaa puhumattakaan elämän monien yksityiskohtien selvittämisestä. Vain kova työ palkitaan. Tätä eivät kaikki, eivät kaikki akateemisetkaan tutkijat, ole ymmärtäneet (vain toisten työhön perustuvat yhteenvedot voivat olla ajassaan arvokkaita, mutta ne eivät löydä uutta tietoa).
Nyt menneeseen, lähinnä sukulaisensa Frans Rajanderin ja hänen puolisonsa Amanda Reinikan vaiheisiin niin Suomessa kuin Neuvosto-Venäjällä paneutunut Ritva Rajander-Juusti todistaa, että olisi vaikea edes pohtia monipuolisesti menneitä puhumattakaan ns. uuden tiedon löytymisestä ilman ahkeraa arkistotyötä. Asiaan kuuluu myös nyt löydetyn tiedon harkittu yhdistäminen muuhun tietoon sekä myös päähenkilöiden vaiheiden liittäminen oman aikansa – eikä vain sukulaistensa – kokemiin asioihin.
Lopputulos on paitsi hyvä esimerkki siitä, millä tavalla menneisyyden selvittelyä tulee tehdä samalla myös hyvää oppia ja kertausta liittyen muun muassa Suomen ja Neuvosto-Venäjän kriisiaikoihin. Samalla lukija saa muistutuksen siitä, että eivät vain ihmisten päätökset ja teot ole vaikuttaneet heidän elämäänsä, vaan monesti ulkopuoliset tekijät (eivätkä vain ihmiset vaan myös ”tapahtumat”) ovat vaikuttaneet siihen, mihin on menty tai jouduttu.
Kriisien aika tulee tässä tapauksessa esiin myös siinä, mihin mennyttä valottava teos ”tekijän luvalla” jumittuu. Uusi kriisiaika vaikuttaa tutkijan ja kirjoittajan mielialaan niinkin, että hän miettii missä kulkevat tiedon etsimisen rajat. Sekä omat että toisten asettamat rajat. Onko poikkeusoloissa viisasta paljastaa kaikille, mitä tietoa etsii, keneltä apua haluaa tai uskaltaa pyytää jne.?
Paljon on kirjassa tapahtumia ja myös henkilöitä, jotka näihin tapahtumiin joutuvat. Fransin ja Mandin elämien loppuvaiheet jäävät kuitenkin selvittämättä. Kirjoittaja ei, aivan oikein, lähde ”olettamaan” mitään. Joskus niin tehdään jotta lukijalle olisi antaa jokin selitys -- muka. On esimerkiksi outoa, mutta tällaiselle tarpeelle kuvaavaa, että Neuvostoliitossa 1930-luvun lopulla kadonneiden jälkiä joskus oletetaan tietynlaisiksi ottamatta ollenkaan huomioon eräitä faktoja: esimerkiksi niitä, että neuvostomaassakin levisi laajalti tuberkuloosi ja että miljoonia ihmisiä evakuoitiin vuodesta 1941 alkaen sodan tieltä muun muassa Uralin tienoille ja kauemmaksikin. Monet jäivät sille tielle.
Ritva Rajander-Juustin teos vienankarjalaisesta kylästä palkittiin vuoden 2025 sukukirjana. Uusikin kirja ansaitsee kehut.
Tällaisia ajatuksia tulee näinä levottomina, sotaisina ja ristiriitaisina aikoina mieleen, kun lukee mitä yritämme saada vielä selville edellisten eli 1900-luvun sotien, vainojen jne. tapahtumista ja niiden seurauksista. Jos lähdemme kotikulmilta, niin emme koskaan tiedä kaikkien vuonna 1918 Suomessa kärsineiden, kuolleiden ja kadonneiden kohtaloita. Emme koskaan saa tietää kaikkea siitäkään, mitä todella tapahtui Neuvostoliiton suomalaisille sen maan olemassaolon aikana. Vainojen lisäksi syyllisiä tähän ovat muun muassa hävinneet ja suljetut arkistot (eli asiakirjat) sekä tietenkin kadonnut muistitieto.
Yrittää kuitenkin pitää. Olen aikaisemmin muun muassa Eila Tölli-Kalininan (2012) ja Elina Luukkaisen (2014) omiin muistoihin liittyvistä teoksista todennut, että ilman asioihin paneutuvaa perinpohjaista työtä on vaikea rakentaa edes kokonaiskuvaa puhumattakaan elämän monien yksityiskohtien selvittämisestä. Vain kova työ palkitaan. Tätä eivät kaikki, eivät kaikki akateemisetkaan tutkijat, ole ymmärtäneet (vain toisten työhön perustuvat yhteenvedot voivat olla ajassaan arvokkaita, mutta ne eivät löydä uutta tietoa).
Nyt menneeseen, lähinnä sukulaisensa Frans Rajanderin ja hänen puolisonsa Amanda Reinikan vaiheisiin niin Suomessa kuin Neuvosto-Venäjällä paneutunut Ritva Rajander-Juusti todistaa, että olisi vaikea edes pohtia monipuolisesti menneitä puhumattakaan ns. uuden tiedon löytymisestä ilman ahkeraa arkistotyötä. Asiaan kuuluu myös nyt löydetyn tiedon harkittu yhdistäminen muuhun tietoon sekä myös päähenkilöiden vaiheiden liittäminen oman aikansa – eikä vain sukulaistensa – kokemiin asioihin.
Lopputulos on paitsi hyvä esimerkki siitä, millä tavalla menneisyyden selvittelyä tulee tehdä samalla myös hyvää oppia ja kertausta liittyen muun muassa Suomen ja Neuvosto-Venäjän kriisiaikoihin. Samalla lukija saa muistutuksen siitä, että eivät vain ihmisten päätökset ja teot ole vaikuttaneet heidän elämäänsä, vaan monesti ulkopuoliset tekijät (eivätkä vain ihmiset vaan myös ”tapahtumat”) ovat vaikuttaneet siihen, mihin on menty tai jouduttu.
Kriisien aika tulee tässä tapauksessa esiin myös siinä, mihin mennyttä valottava teos ”tekijän luvalla” jumittuu. Uusi kriisiaika vaikuttaa tutkijan ja kirjoittajan mielialaan niinkin, että hän miettii missä kulkevat tiedon etsimisen rajat. Sekä omat että toisten asettamat rajat. Onko poikkeusoloissa viisasta paljastaa kaikille, mitä tietoa etsii, keneltä apua haluaa tai uskaltaa pyytää jne.?
Paljon on kirjassa tapahtumia ja myös henkilöitä, jotka näihin tapahtumiin joutuvat. Fransin ja Mandin elämien loppuvaiheet jäävät kuitenkin selvittämättä. Kirjoittaja ei, aivan oikein, lähde ”olettamaan” mitään. Joskus niin tehdään jotta lukijalle olisi antaa jokin selitys -- muka. On esimerkiksi outoa, mutta tällaiselle tarpeelle kuvaavaa, että Neuvostoliitossa 1930-luvun lopulla kadonneiden jälkiä joskus oletetaan tietynlaisiksi ottamatta ollenkaan huomioon eräitä faktoja: esimerkiksi niitä, että neuvostomaassakin levisi laajalti tuberkuloosi ja että miljoonia ihmisiä evakuoitiin vuodesta 1941 alkaen sodan tieltä muun muassa Uralin tienoille ja kauemmaksikin. Monet jäivät sille tielle.
Ritva Rajander-Juustin teos vienankarjalaisesta kylästä palkittiin vuoden 2025 sukukirjana. Uusikin kirja ansaitsee kehut.
Ritva Rajander-Juusti: Pulaloikkari Frans. ISBN 978-952-80-8856-1 (2026).
Kirjoitus julkaistiin tällä palstalla 8.9.2026.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti