Teos on aiheeltaan "harvinaislaatuinen", kuten toinen kirjoittaja alkusanoissaan lukijaa johdattelee. Näin on ‒ eikä toisaalta ole. Suomalaisten vaiheista Neuvostoliitossa on jo kirjoitettu varsin paljon. Uutta ei ole kertoa karkotuksista, pidätyksistä ja tuomioista.
Kirjoittajat eivät ehkä ole hahmottaneet työnsä luonnetta ja suhdetta muuhun vastaavaan tutkimukseen, sillä he lähtevät suorastaan soitellen sotaan. Kirjan nimi, nimilehden jälkeen tarjottava omistus sekä kirjoittajien alkusanat kertovat, että nähtävästi jo ennen prosessia on tiedetty, mitä saadaan aikaan.
Näin ei tehdä tieteellistä tutkimusta. Ajallinen, paikallinen, poliittinen, taloudellinen jne. kehystys on aina tarpeen, mutta nyt lukija joutuu tunnemyrskyyn jo ennen kuin hän on saanut käsiinsä faktoja. Niitä kirjassa kyllä on, mutta valitettavasti etukäteisasenteen piilottamina.
Toinen ongelma on, että molemmat kirjoittajat, tohtorikoulutettava Tarja Lappalainen ja professori Martti Turtola, antavat aineiston ja muiden kertoman viedä liiaksi. Lappalaisen teksti tuntuu paikoitellen muiden ajatusten soljuvalta toistelulta. Tutkijan olisi pitänyt pystyä ulkopuolisempaan tarkastelutapaan. Aina voi toki vedota lukijan tehtävään vetää johtopäätökset. Mutta miten se on mahdollista, jos kirjan nimenä on Stalinin tappamat?
Turtolan tekstissä näkyy kirjoittajan oman panoksen vähyys ja lainaukset muualta epävarmoillakin tavoilla. Teksti on myös jäänyt viimeistelemättä. Mitä varten on tarpeen tuoda esiin, että Aale Tynni oli Martti Haavion toinen vaimo tai että jostakin kirjasta on "aivan viime aikoina" otettu uusi painos? Kustannustoimittajan olisi pitänyt ehdottomasti käyttää punakynää.
Iosif Stalinin ajan Neuvostoliitosta ei voi kirjoittaa kirjoittamatta myös politiikasta. Mutta jos haluaa tehdä vakavasti otettavaa historiatiedettä, pitää keskittyä tosiasioihin ja jättää "oma politiikka" pois niin tekstistä kuin kuorrutuksista, kuten kirjan nimestä ja ulkoasusta. Ymmärrettävästi tarjotut tosiasiat puhuvat. Nykykirjoittajien ei myöskään ole syytä heristää nyrkkejään Stalinille ‒ se on paitsi hyödytöntä myös auttamattoman myöhäistä. Koston aika on ohi. Pitää kertoa ja kuvata, mitä tapahtui.
Lappalaisen lainaamissa Kuolan suomalaisten muistoissa eri tapahtumia kyllä tulee esiin. Valitettavasti yhteenveto ja kertomusten asettaminen laajempiin yhteyksiin jää liian vähälle. Kun esimerkiksi vuoden 1940 loppukesällä ja syksyllä Murmanskin alueelta karkotettiin tuhansia siviilejä, kyse ei ollut juuri suomalaisiin kohdistuvasta toimesta. Sama olisi tehty, jos asukkaat olisivat olleet tataareja tai kiinalaisia. Kyse oli Stalinin ajalle tyypillisestä väestöjen pakkosiirrosta "korkeampien" tavoitteiden saavuttamiseksi.
Toimittaja Veikko Erkkilä julkaisi vuonna 2001 tiiviin mutta selkeän kuvauksen siitä, mistä puhumme kun puhumme Venäjän suomalaisista (Uskottiin aina parempaan). Kuolan alueella asuneiden taustat tulevat siinä esille hyvin. Uudessa teoksessa ne hajoavat moneen ulottuvuuteen. Hieman outoa on myös yhden henkilön, Sven Lokan, henkilöhistorian seuraaminen tavalla, joka ei ole symmetriassa muun tekstin kanssa. Hänen muistamaansa kannattaa tutustua teoksessa Murmannin suomalaiset (Murmansk 1993, tekijänimellä Sven Lokko).
Teos on johdatus aiheeseen, mutta ei laajuudestaan huolimatta syvällinen teos itse problematiikkaan, "vieraskielisten" (joita Moskovan hallinnon näkökulmasta Kuolan niemimaalla olivat myös saamelaiset ja norjalaiset) asemaan alueella runsaan sadan viime vuoden aikana.
Tarja Lappalainen ja Martti Turtola: Stalinin tappamat. Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö. Docendo 2019, 323 s.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 29.12.2019.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti