Talvisodan valmistelua Virossa

Syksyllä 1939 Itämeren laivaston rannikkotykistön prikaatinkomentaja Sergei Ivanovitš Kabanov sai "komennuksen tulevaisuuteen".

Neuvostoliitto ja Saksa olivat tehneet vastikään sopimuksen muun muassa etupiirijaosta. Vuonna 1971 julkaisemissaan muistelmissa Kabanov sanoo Baltian maiden tuolloin pelanneen peliään englantilaisten ja saksalaisten kanssa. Jälkiviisaasti hän toteaa, että jokainen sotilas tiesi tuolloin sodan olevan tulossa.

Jo ennen Saksa-sopimusta neuvostolehdistö kirjoitti fasististen sotakiihkoilijoiden tunkeutumisesta Viroon ja siitä, että Itämerellä oli havaittu englantilaisten sotalaivojen siluetteja.

Muistelmissa mielenkiintoista Suomen kannalta ovat Hangon tukikohtaa koskevat asiat. Kabanov oli nimittäin tukikohdan komentajana vuonna 1941 aina sen menetykseen saakka. Mutta mielenkiintoista on sekin, miten hän kuvaa neuvostojoukkojen asettumista Viroon syksyllä 1939.

"Komennus tulevaisuuteen" tarkoitti Kabanoville päällikkyyttä Paldiskiin rakennettavassa rannikkopuolustus- ja laivastotukikohdassa. Tämä oli myös valmistelua maan tulevaan miehitykseen.

Lokakuun 4. päivänä alettiin Oranienbaumissa lastata kauppalaivaston Luga-alukseen tarvikkeita neljää 130 mm:n rannikkotykistöpatteria varten. Maiden välinen sopimus koski siinä vaiheessa "muutamien sotilaskenttien" sekä kolmen rannikkotukikohdan perustamista Viroon (s. 37).

Komentaja esikuntineen saapui junalla Tallinnaan 10.10., kahden päivän kuluttua he olivat Paldiskissa. Neuvostoupseeri ihasteli: "Tie oli erinomainen, sellaisella tiellä minua ei oltu hemmoteltu [Leningradin lähellä] Ižorskin piirissä."

Työn alkua odotellessa komentaja tutustui Viron saaristosta kertovaan kirjaan. Se opetti, että se joka hallitsee tätä saaristoa, hallitsee Itämerta.

Viron laivaston komentaja ja hänen apulaisensa antoivat Paldiskia koskevia tietoja. Sinne saavuttaessa vastassa oli kaupunginjohtaja seurueineen. Kaupunginjohtaja kertoi, että neuvostoliittolaisten käytössä ovat sataman varastot sekä kahdeksan asuinrakennusta, noin 1500 neliömetriä asuinpinta-alaa. "Alkupalaksi ei niinkään huono asia", Kabanov tuumi. Vieraat kutsuttiin yksityiseen ravintolaan Roggervikiin – punaupseerien oli aluksi vaikea tottua ajatukseen, että lähes kaikki oli yksityistä.

Saatuaan esimieheltään valtakirjan Sergei Kabanov ryhtyi toimeen. Lugan lasti purettiin nopeasti ja kuljetukset jatkuivat. Laivasta purettiin komentajan käyttöön henkilöauto ZIS-101.

Apulaisensa Pjotr Dorofejevin kanssa Kabanov majoittui kahden huoneen rakennukseen. Käyttöön saatiin "suuri määrä" Viron kruunuja. Aluksi tukikohdassa ei ollut kassan- tai taloudenhoitajaa. Kaikki rahaliikenne kulki komentajan ja hänen nimellään Viron valtionpankissa avatun tilin kautta. Kassalippaana toimi komentajan salkku varmistettuna taskussa olleella TT-pistoolilla.

Rahaa tarvittiin sähkön, veden, ruoan ja henkilöstön päivärahojen maksamiseen. Kun taloudenhoitaja saapui kuukauden kuluttua, kassan vajaus oli 350 kruunua. Komentaja ihmetteli, että eikö sen enempää.

Rannikkotykistön tukikohtia rakennettiin koko loppusyksyn ajan. Ilmojen kylmetessä ongelmaksi tuli rakentajien ja sotilaiden majoittaminen, tarvittiin lämmitettäviä telttoja. Muitakin teknisiä vaikeuksia oli.

Mutta komentaja sai käskyn ostaa itselleen Tallinnasta asuintalon. Omistajan kanssa hinnasta käytyjen neuvottelujen jälkeen ostettiin Rau-kadulta (Rahu tai Raua?), n:o 40,  nelikerroksinen talo autotalleineen, "nykyaikainen ja mukava". Taloon sijoittui lokakuun lopulla laivaston toimisto. (s. 45)

Muistelmissaan Kabanov selostaa varsin yksityiskohtaisesti rannikkotykistön patterien pystytystä. Kuljetuksia jatkettiin. Apuna oli myös "vastikään" Suomessa rakennettu moottorialus Pioner.

Laivojen purku ja laitteiden rakennustyöt kiinnostivat virolaisia. Satamaan kerääntyi uteliaita, myös Viron armeijan sotilaita. Ulkopuolisten vuoksi asetettiin aseistetut vartijat ja satama-alue ympäröitiin piikkilangalla. Virolaiset ihmettelivät, mutta neuvostoupseerien mukaan kaikki tapahtui "sopimusten mukaan".

Radioyhteys Paldiskista Kronstadtiin ja Moskovaan alkoi toimia lokakuun puolivälissä. Marraskuun lopulla oli valmiina pieni lentokenttä neljän kilometrin päässä tukikohdasta. Se muutettiin myöhemmin pommikoneille sopivaksi.

Marraskuussa tuli määräys saada tukikohtatyöt valmiiksi 20.11. mennessä. Elettiin jännittyneessä ilmapiirissä: virolaiset koettiin saksalais- ja englantilaismyönteisiksi, oli "fasismin uhkaa", kuten Kabanov vuonna 1971 kirjoitti.

Sitten alkoi tapahtua.

"[…] Suomen taantumukselliset piirit eivät tulleet vastaan Neuvostoliiton järkeviä ehdotuksia, Mannerheim julisti liikekannallepanon. 25.10. Suomi ilmoitti, että sen aluevedet Suomenlahdella on miinoitettu. Meidän rajoillamme keskitettiin joukkoja. 30.11. 1939 imperialistit saivat provosoitua Suomen taantumukselliset sotaan Neuvostoliittoa vastaan." (s. 53)

Siinä sodassa Suomea vastaan käytettiin Viroon rakennettuja Neuvostoliiton lentokenttiä.

С. И. Кабанов: На дальних подступах. Воениздат, Москва 1971, 304 стр.
Artikkeli perustuu kirjan lukuun 3, Командировка в Эстонию. Koko kirjan tekstin voi lukea ilmaiseksi täältä.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 20.1.2014.

Kiihkon riivaamana

Käsittelemättä Fjodor Dostojevskiä (1821–1881) ei voi puhua 1800-luvun venäläisestä kirjallisuudesta. Hänen teoksensa Köyhää väkeä, Rikos ja rangaistus, Peluri, Idiootti, Riivaajat, Karamazovin veljekset ja muutamat muut on käänneetty monille kielille ja yhä uudelleen ne nousevat esiin, kun puhutaan "suurista romaaneista".

Romaanikirjallisuuden omaperäisenä kehittäjänä ja aikansa yhteiskunnallisten ongelmien pohtijana kirjailija olikin persoonallisuus, joka ei hetkessä unohdu.

Mutta millainen Fjodor Mihailovitš oli ihmisenä, mitä hänen tuotantonsa kertoo hänen persoonastaan ja kokemistaan asioista ja toisaalta millaisena hän näki kanssaihmisensä?

Kehitys kumouksellisesta konservatiiviksi liittyi kuolemantuomioon (josta armahdus viime hetkillä) ja pakkotyöhön ja väkivaltaiseen kohteluun Sahalinilla. Omalla tavallaan kirjailija ei alistunut, mutta hän alkoi nähdä asiat toisin. Tuo kaikki koettu yhdessä sairauksien (epilepsia, tuberkuloosi) kanssa oli lyönyt sielun solmuihin, joita hän yritti epätoivoisesti avata muun muassa arkea pakenemalla.

Peluri (Игрок, 1866) on pelikiihkon ja onnettoman rakkauden kuvaus, jonka kulisseina on myös muutamien kansallisuuksien kuten venäläisten, saksalaisten ja puolalaisten arviointi. Tässä teoksessa juutalaiset pääsevät vähällä – heitä varten Dostojevskilla riitti haukkumasanoja muissa yhteyksissä. Sen sijaan kapinalliset puolalaiset (ns. tammikuun kansannousu Venäjää vastaan 1863–1865) pääsevät Pelurissa roiston rooleihin.

Dostojevski kirjoitti Pelurin 45-vuotiaana, mutta alaotsikoksi hän laittoi "Nuoren miehen muistiinmerkintöjä". Teoksessa on paljon omaelämäkerrallista: onneton matka Saksan "pelihelvetteihin" ja rakastuminen ihan oikeastikin Polina-nimiseen naiseen.

Leonid Tsypkinin (1926–1982) Kesä Baden-Badenissa kaivaa esiin sen, mitä on hyvä tietää Pelurin taustoista ja omaelämäkerrallisuudesta. Dostojevskin "humanistinen" selitys on, että ihmiset eivät yritä riistää toisiltaan vain pelipöydässä, vaan ylipäätään kaikkialla elämässä. Mutta kun asiaa katsotaan yksilön kannalta, riistäminen muuttuu helposti kiihkoksi, joka vie tappiosta toiseen aina elämän äärirajoille saakka.

Juuri näin Dostojevskille itselleen kävi, kun hän Pelurin ilmestymistä seuraavana vuonna (1867) toisti matkansa Baden-Badeniin – nyt uuden vaimonsa Annan kanssa. "Hirveä kiihko heittäytyä vaaraan" muuttaa parisuhteen helvetiksi ja kidutukseksi, josta hän ei tahdo päästä irti millään.

Uusi matka ei sisällä edes muodon vuoksi kirjallista työtä, edellisenä vuonna oli sentään ollut keskusteluja kirjailija Ivan Turgenevin kanssa. Nyt elämä alkoi nopeasti muistuttaa unetonta painajaisyötä, jonka oleellisin sisältö oli 1457 askeleen mittainen kävely asunnolta ruletin ääreen ja tarpeen mukaan poikkeaminen panttilainaamossa. Rahojen loputtua mies panttaa oman vihkisormuksensa, sitten Annan kultaiset korvakorut ja rintaneulan – aviomiehen häälahjat!

Häviön jälkeen kirjailija vie kaniin pariskunnan vaatteita, lopulta pelissä on Annan vihkisormus. Niin henkinen kuin fyysinen sairaustila pahenee, ja ainoastaan Anna kykenee ansaitsemaan jotakin käännöksillään ranskasta venäjäksi. Aviomiehen ja yhdessäolon pelastaa ikään kuin viimeisenä oljenkortena pakeneminen Sveitsiin.

Näin he olivat pelastuneet. Uhkapelin paholainen oli karistettu kannoilta, mutta muut pirut odottivat Pietarissa. Dostojevski itse olisi voinut kirjoittaa tämän jälkeen uudenlaisen romaanin nimeltään Peluri. Leonid Tsypkin, joka teki kirjaansa varten paljon tutkimustyötä, kuvaa kesää Baden-Badenissa kujanjuoksuna, jonka kohtalokas määränpää jo häämötti. Tosin sitä ennen kirjailija sai aikaan vielä muutaman teoksen.

Dostojevskin tapa arvottaa ihmisiä kansallisuuden perusteella on herättänyt pohdintaa varsinkin viime vuosikymmeninä. Tsypkin, jonka teos ei ilmestynyt Neuvostoliitossa vaan vasta Venäjällä 1999, pohti Dostojevskin kielteistä suhtautumista juutalaisiin löytämättä kuitenkaan varsinaisia vastauksia.

Juutalaiset, yhtenä heistä Leonid Tsypkin, ovat puolestaan kuitanneet "jutkuttelut" niin, että huomattava osa kirjailijan merkittävistä tutkijoista ja hänen merkitystään korostavista on ollut – juutalaisia.

Fjodor Dostojevski: Peluri. Nuoren miehen muistiinmerkintöjä. Suom. Olli Kuukasjärvi. Otava 2009, 207 s.
Leonid Tsypkin: Kesä Baden-Badenissa. Johdanto Susan Sontag. Suom. Marja-Leena Jaakkola (ja Vappu Orlov). Tammi 2003, 230 s. Ilmestyi alun perin New Yorkissa Novaja Gazetassa (ven.) vuonna 1982.

Teksti julkaistiin ensimmäisen kerran tällä palstalla 20.1.2014.

Leonid Tsypkin englanninkielisessä Wikipediassa.

Ilja Repin, tuottelias kuvantekijä

Ilja Repin syntyi Ukrainassa Harkovan kuvernementissä Tšugujevissa (ukr. Tšuguiv) lähellä Venäjän rajaa, ja hän kuoli Suomessa Terijoen Kuokkalassa, vain muutaman kivenheiton päässä Neuvostoliiton rajasta. Näiden vuosien 1844 ja 1930 väliin mahtui laaja ja aikanaan paljon huomiota ja tunnustusta herättännyt kuvataiteilijan työ.

Repinistä on aikanaan kirjoitettu paljon, niin hänen omana aikanaan Venäjällä kuin myöhemmin Neuvostoliitossa. Suomeksi ilmestyi heti sodan jälkeen Tito Collianderin kokoama elämänkerta, ja vuonna 1970 julkaistiin suomeksi Repinin omat lapsuuden- ja nuoruudenmuistelmat.

Muun muassa suomalaisen kuvataiteen realismin kukoistuskauden tarkastelun yhteydessä Repinin työ on edelleen huomion arvoinen. Venäjän kuvataiteen ja laajemminkin kulttuurielämän kehityksessä hän edusti suuntaa, joka etsi aiheensa elävästä elämästä ja sellaisista historiallisista tilanteista, joissa voi nähdä jonkin käännekohdan – joko kuvaannollisessa tai konkreettisessa mielessä.

Suomeen Ilja Repin liittyy monin, tosin varsin heikoin säikein. Hänellä oli suomalaisia taiteilijatuttuja, hän lahjoitti teoksiaan Ateneumille ja hän asui vuodet 1903–1930 Suomessa, siis ikävuotensa 59–86.

Kuokkala (nyk. Repino), jossa on Repinin koti- ja ateljeemuseo, oli ollut taiteilijan kesänviettopaikka jo vuodesta 1899. Hän teki täällä Penaty-nimisessä ("Kotijumalat") huvilassaan joitakin tunnettuja töitään, mutta virein luomiskausi oli jo hiipumassa. Taiteilijaa  houkuteltiin muuttamaan Neuvostoliittoon, mutta niin hän kuin hänen kuvataiteilijapoikansa Juri (1877–1954) sekä tyttärensä Vera (1872–1948) ja Nadežda (1874–1931) eivät lähteneet Suomesta. Tatjana-tyttären jälkeläiset asuvat Ranskassa.

Tito Collianderin tekemässä elämänkerrassa on käytetty kriittisesti lähinnä neuvostoajan lähdekirjallisuutta, ja kirja keskittyy pitkälti taiteilijan nuoruus- ja työntäyteisimpiin vuosiin. Taideakatemian koulutus Pietarissa oli hyvin laaja-alaista, ja se näkyy hyvin Repinin töissä. Hän teki taustatutkimusta muun muassa matkustamalla ja etsimällä työnsä tueksi erilaista jollekin ajalle tai paikalle tyypillistä rekvisiittaa.

Colliander muistuttaa, että Repin piirsi paljon, jo koulupojasta lähtien. Sen vuoksi tuntematon mutta ilmeisesti melkoinen osa hänen piirrostuotannostaan, samoin kuin muustakin arkistosta, on eri syistä joutunut tuntemattomille teille. Ehkä se on vielä joskus koottavissa nykyistä paremmin yhteen.

Suomalais-venäläisittäin koottiin Repinin elämää näyttävästi yhteen vuonna 2009 teoksessa Ilja Repin. Penatyssa oli onnemme. Sekä monet valokuvat että taidekuvat antavat ilman tekstiäkin hyvän käsityksen siitä, millainen taiteilija Repin oli. Tekstit ovat pääasiassa vuonna 2006 Lappeenrannassa pidetyn seminaarin alustuksia. Jonkin verran niitä on toimitettu, mutta ei tarpeeksi; esimerkiksi samojen faktojen toistaminen häiritsee lukijaa. Kirjasta löytää kuitenkin kaikki Repinin elämään liittyvät ns. perustiedot.

Monelta osin vuoden 2009 teos on tarpeellista täydennystä Collianderin kirjalle. Esimerkiksi Repinin avopuolison Natalia Nordmannin rooli tulee tässä paremmin esiin. Pariskunnan yhteinen tie jäi kuitenkin lyhyeksi; he tutustuivat 1800-luvun loppuvuosina ja Natalia kuoli ollessaan tuberkuloosin vuoksi hoidossa Sveitsissä vuonna 1914. Nordmannia ei juuri ole Suomessa noteerattu, vaikka hän oli isän puolelta suomalainen ja vaikka hän toimi "tolstoihenkisenä" kirjailijana.

Ilja Repinin kuoleman jälkeen on hänen töitään laajasti esitteleviä näyttelyitä järjestetty muutamien vuosikymmenien välein. Sellaisen aika tulee varmaan jälleen, viimeistään seuraavan sukupolven aikana.

Tito Colliander: Ilja Repin. Ukrainalainen taiteilija. Suom. Lauri Kemiläinen. 2. painos (1. painos 1944). Kustannusosakeyhtiö Tammi 1977, 316 s.
Ilja Repin. Penatyssa oli onnemme. Toim. Olli Immonen. Saimaan ammattikorkeakoulu & Etelä-Karjalan taidemuseo 2009, 160 s.

Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 20.1.2014.

Natalia Nordmann saksankielisessä Wikipediassa.

Kilpajuoksua pohjoisessa

Pohjoisen napa-alueen energiavarojen ottaminen käyttöön on yksi syy aluetta kohtaan tunnettavaa kasvavaa mielenkiintoa, mutta se ei ole ainoa syy. Alueen mahdollisuudet kalastuksessa ja turismissa sekä merikuljetuksia lyhentävät reitit Venäjän ja Kanadan pohjoispuolitse houkuttavat niin viranomaisia kuin eri alojen yrityksiä suunnittelemaan tulevaa.

Venäjän hallitusta lähellä oleva, mutta lähinnä eri alojen tutkijoiden ylläpitämä  kansainvälisten kysymysten neuvosto (RIAC) julkaisi vajaa puolitoista vuotta sitten tiiviin "karttakirjan" arktisen eli pohjoisnapa-alueen hyväksikäytön näkymistä ja ongelmista. Tiiviissä muodossa esitetään myös katsaus niihin kysymyksiin, joiden ratkaiseminen on tarpeen lähi- tai vähän kaukaisemmassa tulevaisuudessa.

Kyse on kansainvälistä sopimista vaativasta monitahoisesta prosessista, jota on käytännössä toteutettu jo vuosikymmenien ajan. Tosin kylmän sodan kaudella sotilaallinen vastakkainasettelu asetti sopimiselle omat rajansa.

Arktisen alueen rajamaita on kuusi (Venäjä, Norja, Islanti, Tanska, Kanada ja Yhdysvallat), mutta niiden ylläpitämään Arktiseen neuvostoon kuuluvat myös Ruotsi ja Suomi. Lisäksi tarkkailijajäseninä on parikymmentä valtiollista ja ei-valtiollista kansainvälistä järjestöä sekä 12 mukaan tullutta ei-arktista maata (muun muassa Kiina, Intia, Saksa ja Etelä-Korea).

Venäjällä on pisin Arktikseen rajoittuva raja, ja se on myös kiinnostunut laajentamaan pohjoisessa omaa taloudellista toimipiiriään yli kansainvälisesti käytössä olevan 200 meripeninkulman ns. yksinomaisen talousvyöhykkeen (eng. EEZ). Kuten julkaisussa todetaan, Venäjä pitää alueen laajentamista kohti pohjoisnapaa vaatimuksenaan, jonka sopiminen kansainvälisesti on kuitenkin pitkän aikavälin tavoite.

Miksi pohjoinen alue kiinnostaa niin paljon? Edellä jo mainittiin luonnovarat, kalastus ja liikenneväylät. Jälkimmäisten laajempi käyttö lisääntyy viimeistään silloin, jos tai kun napa-alueen jäätikkö sulaa entisestään ja jos ja kun tarve massiiviseen jäänmurtajatoimintaan kauppamerenkulun apuna tämän vuoksi vähenee.

Pohjoiset meritiet varsinkin öljykuljetuksissa ovat riski, mutta kyse on myös suuria sijoituksia vaativasta toiminnasta. Korkeintaan 3-4 kuukauden avovesikausi nostaa kuluja. Myöskään mikään vakuutusyhtiö ei ole kiinnostunut tästä alueesta bisneksenään muuten kuin hinnoittelemalla vakuutukset "oikein". Jäänmurtajienkin käyttö on tällä alueella kallista. Osa venäläisten omasta pohdinnasta pitää sisällään ajatuksen, että sen omat mahdollisuudet eivät edes riitä alueen merkittävästi laajempaan hyötykäyttöön.

Venäläisten lähteiden mukaan arktisella alueella on noin 59 prosenttia maapallon kaikista merenalaisista fossiilisten polttoaineiden varastoista. Niiden käyttönotossa on kuitenkin monenlaisia ongelmia, joista osa johtuu suoraan ilmastosta. Kilpajuoksua pohjoiseen ei kukaan voi tehdä yksinään, tarvitaan kansainvälisiä sopimuksia ja yhdessä sovittuja käytäntöjä. Niitä tarvitaan aivan yksinkertaistenkin teknisten ongelmien ratkaisussa. Esimerkiksi alueella tapahtuvan toiminnan valvonta ympäristönsuojelu- ja muista näkökulmista vaatii tehokkaan, kansainvälisesti käytössä olevan satelliittiperustaisen järjestelmän.

Vaikka tällä hetkellä uhat nähdään lähinnä ympäristöstä johtuvina haasteina kuin vaikkapa sotilaallisena vastakkainasetteluna, myös armeijoilla on sanansa sanottavana alueen asioissa. Venäjä seuraa Naton liikkeitä, ja eräiden asiantuntijoiden mukaan se aikoo kehittää alueella puolustuksen suunnittelussa aivan uuden sukupolven sotatekniikkaa.

Russian International Affairs Council (RIAC): The Arctic. Proposals for the international cooperation roadmap. Moscow 2012, 35 s.

Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 14.1.2014.

Arktisen neuvoston (Arctic Council) www-sivut.

Ajatuksia entisen raunioilla

Politiikan veteraanin Oiva Björkbackan uusin miettimisen lopputulos, monien kirjojen äärellä syntynyt kooste maailman menosta, on pohdintoja entisen raunioilla.

Se on varsin luonnollista, sillä SKP:n pitkäaikaiselle toimitsijalle sopii hyvin esimerkiksi Neuvostoliiton (ja siinä sivussa Nyky-Venäjän) olemuksen ja kommunistien tekemien käytännön ratkaisujen miettiminen. Mikä meni vikaan? Kysymykseen on haettu vastauksia myös akateemisten tutkijoiden voimin, ja muun muassa heidän kirjojensa ääressä Björkbacka on pohtinut tätä kysymystä.

Tosin Oivalluksia ei ole kirja vain itänaapurista tai kommunismista. Liikkeelle lähdetään paljon kauempaa, noin 13,7 miljardin vuoden takaa eli maailmankaikkeuden alkuräjähdyksestä. Tosin sekin "alku" on tiedepiireissä asetettu kyseenalaiseksi samaan tapaan kuin bolševismin sosialistisuus.

Björkbackan teoksen idea palvelee ketä tahansa, joka harmittelee ajan ja viitseliäisyyden puutetta käydä läpi kaikkia niitä historiaa käsitteleviä kirjoja, jotka vaikuttavat mielenkiintoisilta. Kirjoittaja on tehnyt tätä puolestamme, ja teoksessa on myös pieniä luetteloita näistä kirjoista.

Oivalluksia alkaa siis maailmankaikkeudesta, mutta Suomen historian kautta päädytään jo pian puolivälin jälkeen lähes pelkästään Venäjän ja Neuvostoliiton historian pohdintaan. Jo Suomea koskeva osuus on hyvää kertausta (tai peräti uutta tietoa?) heille, joilta peruskoulun oppimäärä on unohtunut. Kaikkea tätä ei koulussa kerrottukaan.

Suomen ja Venäjän maantieteellinen yhteys on tunnettu monista vaikutuksistaan. Matti Klinge on todennut, että Pietarin kaupungin perustaminen vuonna 1703 on yksi Suomen historian tärkeimmistä tapahtumista – ja tämä fakta aletaan hyväksyä laajemmin vasta nyt. Tosin keskustelut pakkoruotsista, viisumivapaudesta ja kiinteistöjen osto-oikeudesta joskus herättävät miettimään, elämmekö sittenkään nykyajassa. Kuten Björkbacka muistuttaa, venäjän kielen opiskelu ja naapurimaan tuntemus ovat tasavallassamme sittenkin vielä ns. lapsenkengissään. 

On ymmärrettävää, että kysymys neuvostokommunismin eli bolševismin epäonnistumisesta mietityttää. Björkbacka on kerännyt teokseen monia pohdintoja. Tosin suoran linjan etsimistä haittaa hieman se, että Nyky-Venäjä elää ihan omaa elämäänsä. Toki historian tuotoksena, mutta kuitenkaan se ei ole velvollinen tilittämään meille vastausta edellä mainittuun kysymykseen.

Miksi bolševismi sitten epäonnistui? Miettijän vähällä päästävä vastaus on, että jo itse aatteessa oli perustavanlaatuinen valuvika. Selitys on kuitenkin liian helppo. Monissa eri tilanteissa olisi voitu valita toisin, ratkaista esiin tulleet ongelmat toisella tavalla. Tämä antaa aineksia jossittelijoiden tupailtoihin, mutta kysymyksen voi ottaa myös vakavasti.

Itse löydän vakavan vastauksen ikään kuin sivumennen heitetystä huomiosta: ratkaisun hetki oli bolševikkien päätyminen yksipuoluejärjestelmän kannattajiksi ja siitä loogisesti seurannut, muun muassa vainoja aikaan saanut "jatkuvan vallankumouksen" idea.

Näitä huomioita täydentämään odotin vain sitä, että Björkbacka olisi ottanut askeleen myös ideologian ruodinnan suuntaan. Marxilais-leniniläisen dialektis-materialistisen opin mukaan kehityksen vaiheita ovat teesi, antiteesi ja synteesi. Eikö virheen voi selittää niin, että ns. reaalisosialismi selitettiin synteeksiksi, vaikka se olikin antiteesi?

Oiva Björkbackan teos on nimensä mukaisesti oiva opas aiheensa kirjallisuuden pohdintaan. Kirjoittaja toivoo, että lukija jatkaa tästä eteenpäin. Aforismejä muistuttavien runojen avulla lukija virittäytyy myös miettimään, mikä oikeastaan onkaan tämä pieni nykyhetkemme (esimerkiksi 1900-luku) suuressa maailmankaikkeudessa ja -ajassa.

Kustannustoimittajan kynä olisi ehkä oikaissut pienet asiavirheet ja saanut kieliasun yhtenäisemmäksi. Mutta näinkin kirja sopii hyvin kirjojen ystävien lukulistaan.

Oiva Björkbacka, Oivalluksia [nimilehdellä: Alku ja loppu. Minun mittani ja muita oivalluksia]. Books on Demand 2013, 246 s.

Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 13.1.2014.
Julkaistu hieman lyhyempänä Satakunnan Työssä 16.1.2014 ja Kansan Uutisten Viikkolehdessä 17.1.2014.

Missä Matonen, Poikkipuinen ja Kuonola?

Hajahavaintoja Anton Tšehovin kertomusten suomennoksista

Anton Tšehov kertoi ihmisistä ja kirjoitti asioista, ja tätähän tehdään sanoilla. Kääntäjät ovat joutuneet saman eteen kuin venäläiset lukijat: sanoilla on eri merkityksiä, ja usein ne eri yhteyksissä tuovat mieleen eri mielikuvia.

Mutta entä jos kirjailija oikein tyrkyttää sanoja, mutta niistä ei oteta koppia? Kertomuksen Hevosenkaltainen sukunimi käännöksissä on ollut pakko ottaa, koska ydinsanoma perustuu sanaleikkeihin – hevosesta johdettaviin sukunimiin. Niinpä on luonnollista, että alkutekstin Konenko ja Lošakov ovat Juhani Konkalla Orhinski ja Kaakkinov.

Hieman pidemmälle ravasi aikanaan virontaja Friedebert Tuglas, joka keksi kokonaan uusia omakielisiä hevossukunimiä: Varsaste, Ruunaste, Kronuvere jne.

Varsinkin 1880-luvun pikku kertomuksissa on paljon sanaleikkejä, joiden suhteen suomentajat ovat olleet kovin varovaisia. Tuntuu, että he ovat jopa pelänneet mennä leikkiin mukaan. Sama pelko näyttää olleen Tuglasillakin.

Ainakin kerran Konkka antoi periksi: toisessa kertomuksen Ylitti määrän (suomeksi myös Liikaa suolaa) käännösversioista hän kertoo maanmittari Gleb Gavrilovitš Smirnovin tulevan Mätälän (alk. Гнилушка, Gniluška) asemalle.

Mutta muuten – vain suoraa venäläisten nimien toistoa ilman, että lukija saa mitään käsitystä kirjailijan aatoksista. Jos ja kun uudet suomentajat käyvät Tšehovin kimppuun, tässä on sarkaa kynnettäväksi.

Esimerkkejä sukunimistä. Matonen (Tšervjakov) Virkamiehen kuolemassa; Tuhkanen (Peplov) kertomuksessa Ei onnistunut; Poikkipuinen (Perekladin) Huutomerkissä; Hullupäinen (Otšumelov) Kameleontissa; Surumessula (Panihidin) Kauheassa yössä; Kupula tai Myssynen (Kolpakov) Kuorotytössä; Kuonola tai jopa Koirankuonola (Štšiptsov) Näyttelijän lähdössä, Rokonarpila (Rjabovski) Hepsakassa, Kolinala (Stukatš) Agafjassa.

Käännetäänpä uusiksi kertomuksen Kameleontti alku. Konkka: "Kauppatorin poikki on menossa poliisitarkastaja Otšumelov uudessa päällystakissaan, nyytti kädessä." Uusi käännös: "Kauppatorin poikki kävelee poliisivartija Hullupäinen nyytti kädessä." Eroa, vai mitä?

Tällaisten sukunimien noteeraaminen olisi tähdellistä myös sen vuoksi, että Tšehov oli nimien käytössä tarkka. Monissa kertomuksissa ja novelleissa nimet ovat ns. neutraaleja (Olga Ivanovna, Sofia Petrovna, Smirnov) tai ne korvataan esimerkiksi lyhenteillä (se-ja-se, N., S:n kuvernementtikaupunki jne.). On eri asia sanoa paikkakuntaa suomennoksessa Mestetškoksi kuin kääntää se, Tšehovin ajatukselle uskollisena, Pikkupaikaksi.

* * *

Anton Tšehovin kertomusten käännöskorjausten tarpeesta pari esimerkkiä. Susannassa päähenkilö sorauttelee somasti r-äännettä seuraavassa lauseessa: "Olkaa hyvä ja suokaa anteeksi, että otan vastaan teidät täällä!" Šuhinaa tästä voisi saada aikaan, ei sořauttelua. Hepsakassa varikset kiusoittelevat jäätöntä jokea vaakkumalla "Alaston, alaston!". On vaikea kuvitella kuulevansa tuollaista variksilta: parempi olisi vaakkua esimerkiksi "Vaat-teit-ta, vaat-teit-ta!".

Ilmeisesti kunnioituksesta kirjailijan 1800-luvun lopun kielenkäyttöä kohtaan eri kääntäjät ovat jättäneet tekstiin sanoja, joita ei edes alaviitteissä selitetä. Tämä on turhaa: kielen pitää pysyä kännöksessä ajan mukana (ainakin selityksin). Anton Pavlovitš haluaisi, että ymmärtäisimme häntä. Esimerkkejä: vaippa (po. peitto?) Kaksintaistelussa; kanalja ja voilakka Suudelmassa, levätti Susannassa, ratsuttaja Arossa.

Turkiseläimessä erehtyy novellin Vaimoni kääntäjä: kyse on supikoirasta (jenot, енот), ei majavasta (s. 24).

Useista Anton Tšehovin kertomuksista on otettu useita painoksia, ja siihen nähden on kummallista, että oikoluku ei ole aina ollut kovin tarkkana. Potilastapauksesta puuttuu ilmeisesti kokonainen rivi (s. 92) ja Kaksintaistelussa on 8 riviä painettu kahteen kertaan (s. 202–203). Koteloituneen ihmisen suomennoksen lopusta puuttuu noin 25 riviä. Eri versio kirjailijan jäljiltä vai kääntäjän ratkaisu?

* * *

On nautinto alkaa lukea kertomusta, jossa jo ensimmäinen virke  ahmaisee sisään ja virittää mielen tulevaan, mitä se sitten onkin. Tšehovin aloituksista löytää monia oppikirjaesimerkkejä tulevillekin kirjoittajille. Tässä joitakin lyhyitä aloituksia.

"Eläkkeellä oleva kontra-amiraali Revonov-Karaulov, pienikokoinen, vanha ja kuivettunut ukko, palasi kerran torilta ja kantoi kiduksista elävää haukea." (Häät kenraalin kera)

"– Sinun sydämesi, ajuri, on voideltu tervalla." (Ikävä tapaus)

"Äiti, solakka kuin hollanninsilli, meni isä-kullan luo, joka oli paksu ja pyöreä kuin koppiainen." (Isä-kulta)

"Kerrottiin, että rantakadulle oli ilmestynyt uusi henkilö: nainen, jolla oli sylikoira." (Nainen ja sylikoira)

"Keskikokoinen kärpänen tunkeutui syyttäjänapulaisen, hovineuvos Gaginin ("Haahkanen") nenään." (Pimeässä)

Kääntäjille kiitos, että Anton Tšehovin värikäs ja joskus kuvia pullollaan oleva kieli elää myös suomeksi. Niinpä voimme lukea, että joulun aikaan jalkojen alla nyyhkytti surkeasti sohjo (Yö hautausmaalla) ja että puolisoltaan kunnon iskun saaneen nenänjuuressa hellitti kipu, mutta kidutus silti yhä jatkui (Noita). Suudelmassa toverinsa selostusta yöllisestä junaseikkailusta kuunnellut kommentoi: "Rinnat minä vielä käsitän, mutta kuinka te näitte huulet pimeässä?"

Kääntämisessä on samoja ongelmia kuin puheessa ja sen ymmärtämisessä ylipäätään. Lääkäri Startsev pohtii, miten vaikea onkaan keskustella, kun asia helposti ymmärretään väärin tai kuulija alkaa piehtaroida vain omissa ahtaissa ajatuksissaan (Jonytš).  

Lähteinä on ollut artikkelissa Sanoilla parantaja, mielen lääkäri käytetty kirjallisuus sekä lisäksi

А. П. Чехов, Рассказы. АСТ, Астрель; Москва, Владимир 2009, 240 стр.

Anton Tšehhov, Sireen, tõlkinud F. Tuglas. Ilukirjandus ja kunst, Tallinn, 1948, 76 l.

Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 12.1.2014.

Sanoilla parantaja, mielen lääkäri

Kirjailija Anton Pavlovitš Tšehovista (1860–1904) ei koskaan olisi tullut niin oivaa ihmismielen tuntijaa ja parantajaa, jos hän ei olisi saanut lääkärin koulutusta ja jos hän ei olisi myös toiminut tässä ammatissa.

Lankeamatta yhden ammatin ylistämiseen on sanottava, että näkökulmat elämään ja maailmaan syntyvät paitsi lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista myös saadusta opillisesta sivistyksestä ja työelämästä. Tšehov tarjoaa tietämystään  lautasella: otapa ja syö, hyvä lukija, tällainen sinä olet!

Kirjailija kehottaa meitä oppimaan ja tutustumaan omaan itseen, ajattelemaan itse. Toista ihmistä on vaikea, joskus ihan mahdotonta saada vakuuttuneeksi jostakin asiasta, mutta tähänkin Tšehovilla on lääke: tämän toisenkin ihmisen on lähdettävä ottamaan asioista selvää. "Vakaumukseen te voitte päästä vain henkilökohtaisen kokemuksen ja kärsimyksen tietä!" (Tulet).

Tšehovin kertomuksissa ja muussa kirjallisessa tuotannossa vilisee paljon erilaisia ihmisiä ja heillä on paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia. Ihmiset ovat siis erilaisia. Julkaistu muistikirjakin todistaa, että kirjailija ymmärsi meidän näkevän yhdet ja samat asiat usein eri tavoin. Yksi haluaa opettaa yhtä, toinen taas vääntää luonnoväärän luokkipuun – peräti suoraksi.

Joskus kirjailija suorastaan alleviivaa tätä asioiden erilaista kokemista (esimerkiksi Yö hautausmaalla). Joskus ajatukset kuitenkin liikkuvat samalla nopeudella kuin arkkimandriitta ajaa polkupyörällä; tärkeintä on hitaanakin halu ja kyky kokea ja ymmärtää, pyrkiä päämäärään.

Tšehov tutkii paitsi erilaisia luonteita myös muun muassa avioliittoja, virkamiesmoraalia, kuolemanrangaistusta (Vedonlyönti) ja laajempiakin yhteiskunnallisia asioita, kuten köyhyyttä ja rikkautta. Erilaiset lähtökohdat aiheuttavat ongelmia niin perheissä kuin muissakin ihmissuhteissa. Asioita voidaan ryhtyä ratkomaan muistelemalla menneitä, tutkimalla omaa itseä, sanalla sanoen olemalla antamatta henkisesti periksi. Keskustelusta voi tulla Shakespearen haudankaivajien juttelujen kaltainen sekoitus lavertelua ja filosofointia, mutta se ei haittaa. Me voimme yrittää tehdä sen sivistyneemmin.

Lääkärinä Tšehov huomauttaa, että kieltojen maailmassa ihminen koteloituu ja umpioituu. Päämäärät katoavat, ollaan loukussa. Pitää ajatella itse: "[…] siksihän me olemme ihmisiä, että voittaisimme itsessämme asuvan eläimen" (Tuntemattoman tarina). Onnellisuus voi olla joskus itsepetosta, sillä se voi perustua onnettomien hiljaisuuteen ja alistamiseen (Karviaismarjoja). Ääritapauksessa lähimmäisen henkinenkin kiduttaminen johtaa tuhoon (Nukuttaa).

Kritiikkiä lääkäri suuntaa myös teollisuuden työoloihin. "Ainoastaan pari kolme niin kutsuttua isäntää hyötyy asiasta [mm. puutteellisista oloista tehtaalla], vaikkeivät itse teekään työtä, sen kun vain halveksivat huonoa karttuunia [työläisten aikaansaamaa puuvillakangasta]" (Potilastapaus). Virkamieskiipijöitä ruoditaan herkullisesti esimerkiksi novellissa Tuntemattoman tarina, jossa samalla on kaunein tapaamani kuvaus petoksen paljastamisesta – kertomuksen lopussa Tšehov tuo esiin kaiken optimisminsa, ihmisrakkautensa.

Eräät lääkärin työtä kuvaavat kertomukset ovat nekin joko suoraa tai peitellympää epäkohtien arvostelua (Nolo tapaus, Potilastapaus). Joskus kertomusten henkilöt äityvät pitkiin tai ainakin painaviin mietteisiin, kuten vaikkapa insinööri Ananjev (Tulet).

Esittelyä Anton Pavlovitšista ei voi päättää mainitsematta hänen kaupunki- ja maalaiskuvauksestaan. Hän ei aseta maaseutua ja kaupunkia vastakohdiksi mutta antaa ymmärtää, että kaupungissa paha sikiää helpommin ja että luonnossa ihminen löytää rauhaa  ja tilaa ajatuksilleen. Vaikka taustalla suhisevat joki ja heinäsirkat sekä niin usein  ruisrääkät ja lehtokurpat, mikään ei estä kokemasta itseään vapaaksi.

Kirjoittajana Tšehov oli monipuolinen. Hän etsi uutta niin kauan kuin omalta sairaudeltaan kykeni. Sairauksista ja kuolemasta kirjoittaessaan hän tiesi, että tunnetta jota nämä onnettomuudet ihmisessä aiheuttavat ei voi lievittää vain pillereillä ja liuoksilla vaan myös, ja usein ennen kaikkea, "oikeilla sanoilla ja jalomielisillä teoilla".

Tšehov pohti myös sitä, mitä tulee meidän jälkeemme. Hänen teksteistään voi löytää uskoa siihen, että seuraavilla sukupolvilla on ainakin meidän kokemuksemme tukenaan.

Heinäkuun 15. päivänä 2014 tuli kuluneeksi 110 vuotta siitä, kun Anton Pavlovitš kuoli Saksassa Badenweilerissä, missä hän oli hoidattamassa pitkälle kehittynyttä tuberkuloosia.

Artikkelin pohjana on käytetty 111 suomennettua kertomusta ja novellia. Niiden pituus vaihtelee 3-4 sivun "pilajutuista" lähes romaanin mittaiseen Kaksintaisteluun. Ne sisältyvät alla mainittuihin teoksiin; lisäksi mukana on julkaistu suomennos kirjailijan muistikirjasta. Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 11.1.2014.

Anton Tšehov, Mestarinovelleja. Ensimmäinen nide, Suom. Ulla-Liisa Heino ja Marja Koskinen. Otava 1975, 459 s.

Anton Tšehov, Mestarinovelleja. Toinen nide, Suom. Ulla-Liisa Heino ja Marja Koskinen. Otava 1975, 445 s.

Anton Tšehov, Hevosenkaltainen sukunimi ja muista novelleja. Suom. Juhani Konkka. Neljäs painos. WSOY 1985, 442 s.

Anton Tšehov, Vaimoni ja muita novelleja. Suom. Martti Anhava, Ulla-Liisa Heino ja Marja Koskinen. Otava 1978, 296 s.
Anton Tšehov, Suudelma ja muita novelleja. Suom. Juhani Konkka. Neljäs painos. WSOY 1986, 427 s.

Anton Tšehov, Hepsakka ja muita kertomuksia. Suom. Reino Silvanto, Erkki Valkeila ja P. Alarik Pesonen. Toinen painos. Arvi A. Karisto Oy 1980, 107 s.

Anton Tšehov, Tarpeettomia ihmisiä. Suom. Juhani Konkka. Toinen painos. Kirjayhtymä 1983, 228 s.

Anton Tšehov, Kirsikkapuisto ja kuusi novellia. Suom. Eino Kalima (Kirsikkapuisto) ja Juhani Konkka. Neljäs painos. WSOY 1979, 157 s.

Nykyajan venäläisten kirjailijain kertomuksia II. Eri kirjailijain kertoelmia. Emil Vainio, Helsinki 1908, 173 s. (Sisältää neljä Anton Tšehovin kertomusta.)
Anton Tšehov, Muistikirjasta. Valikoinut ja suomentanut Martti Anhava. Otava 1979, 158 s.

Tiivis katsaus oleellisimpaan

Venäjä, Venäjä, Venäjä… Tätä hoettaessa muistettiin onneksi myös se, mikä nyt on Suomen mediassa jokapäiväinen aihe: maiden välinen kauppa ja venäläisten ostos- ja muu matkailu tekevät maasta Suomelle jos ei elin- niin ainakin hyvin, hyvin tärkeän.

Maantieteellisistä ja muistakin syistä johtuen tämä on luonnollista. Yhtä luonnolista, ja ihan samoista syistä, on se, että meitä kiinnostaa miten Venäjä kehittää ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaansa. Mihin naapurimme, suuri maa ja monissa suhteissa suurvalta, vie itseään kylmän sodan jälkeisessä maailmassa?

Tiivis ja lukemisen arvoinen katsaus aiheeseen ilmestyi vuoden 2011 syksyllä Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksen toimesta. Neljä kirjoittajaa, jotka sanovat puhuvansa aiheesta vain omasta "läntisestä näkökulmastaan", on tehnyt Venäjä-tuntemukselle palveluksen. Julkaisua kannattaa kysyä kirjastosta.

Stefan Forssin, Lauri Kiianlinnan, Pertti Inkisen ja Heikki Hultin hahmottelemana nykyinen Venäjä on paitsi politiikkaansa kuin myös puolustuskykyään uudistava, suurvalta-asemaan pyrkivä maa. Kysymystä "miksi?" ei tässä kannata esittää. Itäinen naapuri on ollut iso eurooppalainen ja aasialainen maa parisataa vuotta, ja sellaisena se tulee pysymään. Oleellista on kysyä "miten?". Millä tavoin maa vaikutusvaltaansa ja turvallisuuteensa liittyvää potentiaalia kehittää?

Suomen kannalta huomion arvoiseksi muutokseksi on arvioitu se, että Venäjän uudessa alueellisessa puolustusjärjestelmässä Pietari on yksi keskeisistä johtokeskuksista. Tässä ei ole mitään uutta eikä merkillistä. Ei historiallisessakaan valossa, siis 300 viime vuotta ajatellen. Pietari on yhä monessa suhteessa, esimerkiksi logistisesti ja teollisuutta ajatellen, maan toiseksi tärkein suurkaupunki.

Venäjän luoteisten eli Suomea lähellä olevien alueiden taloudellinen merkitys on selvästi kasvussa varsinkin pohjoisten napa-alueiden suurten fossiilisten raaka-ainevarojen vuoksi. Tämä vaikuttaa osaltaan maan huoleen luoteisen osansa puolustuskyvystä. Pohjoisen alueen hyödyntäminen edellyttää kuitenkin onnistuakseen sellaista yli rajojen tapahtuvaa yhteistyötä, että sotilaallisen vastakkainasettelun mahdollisuutta on tältä pohjalta vaikea pitää todennäköisenä.

Mielenkiintoista on, miten Naton, EU:n ja Venäjän suhteet tulevaisuudessa kehittyvät. Tämä kehitys pitkälti sanelee sen, miten hyvin yhteistyöhön saadaan uusia ulottuvuuksia. Venäjän sotilasdoktriinissa Natoa pidetään edelleen uhkana – sen sijaan "vastapuoli", Nato, pitää Venäjää kumppanina. Epäsymmetrinen tilanne, joka toivon mukaan muuttuu jossakin vaiheessa symmetriseksi.

Mikään välitön turvallisuusuhka ei riipu sen enempää Suomen kuin EU:nkaan yllä,  vakuuttavat nämä tutkijat käyttäen perusteluna esittelemiään tietoja Venäjän nykypolitiikasta. Ne tiedot vievätkin julkaisun sivuista suunnilleen puolet; niihin sisältyy myös aimo annos asiaa maan sotilaallisen valmiuden kehittämisestä viime vuosina.

Stefan Forss, Lauri Kiianlinna, Pertti Inkinen & Heikki Hult, Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi. Maanpuolustuskorkeakoulu, Strategian laitos. Julkaisusarja 2: Tutkimusselosteita No 47. 2011, 104 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kertaa tällä palstalla 8.1.2014. 

Neuvosto-Karjala sodan oloissa

Toisinajattelijamaisen neuvostosanonnan mukaan se, mikä oli eilen nomenklatuuria (etuoikeutettujen joukkoa) voi tänään olla makulatuuria (kierrätyspaperia).

Näin voisi ajatella myös siitä historiaa käsittelevästä kirjallisuudesta, jota Neuvostoliitossa julkaistiin 1930–1980-luvuilla (20-luku on ehdottomasti jätettävä pois laskuista, koska silloin julkaistiin monia mielenkiintoisia muistelmia yms.).

Mutta on tehtävä painokas lisähuomautus: makulatuuriksi joutuminen ei missään tapauksessa saa merkitä neuvostokirjojen tuhoamista. Niille ei saa tapahtua samaa kuin tapahtui kymmenille ja taas kymmenille tuhansille kirjoille mm. Nadežda Krupskajan johtaessa vanhoilla päivillään tällaista kulttuurin hävitystyötä.

Niinpä on säilytettävä ainakin yksi kappale Konstantin Morozovin kirjoittamaa, vuonna 1983 Petroskoissa kustannettua kirjaa, joka kertoo Neuvosto-Karjalan sotavuosista. Se on omalla vaatimattomalla tavallaan todiste, ja todisteitahan ei ole syytä hävittää.

Kirjan erikoista luonnetta historiallisena todisteena lisää se, että se ei ole mikä tahansa katsaus. Sen on toimittanut Neuvostoliiton tiedeakatemian Karjalan osaston kielen, kirjallisuuden ja historian instituutti, ja sen on tarkastanut kolme akateemisen oppiarvon saanutta henkilöä. Tekijän oppiarvo ei käy ilmi teoksesta.

Teos on siis syntynyt tutkijoiden yhteistyönä ja siinä on käytetty niin arkisto- kuin jo julkaistuja lähteitä, pääasiassa neuvostokirjallisuutta. Se on tehty marxilais-leniniläisen metodologian näkökulmasta (s. 5). Suuren neuvostotietosanakirjan (БСЭ) mukaan metodologiassa kyse on tapahtumien ja ilmiöiden tarkastelusta historiallisessa yhteydessään ja sidoksissa ajankohdan muihin vastaaviin. Puheen ollen dokumenteista tehdään mielenkiintoinen huomautus: tarkasteluperiaatteina ovat kommunistinen puoluekantaisuus sekä dokumenttien tutkimisen "monitahoisuus" ja "kompleksisuus" (принцип коммунистической партийности, принцип всесторонности и комплексности изучения документов).

Mielenkiintoista arkistoaineistoa on joka tapauksessa ollut käytössä, muun muassa yli 1 700 ihmisen sota-ajan muistelmat. Sotatapahtumien kuvauksessa on käytetty puolustusministeriön keskusarkistoa.

Outoa on muutamien termien epäselvä käyttö. Vuoteen 1983 mennessä olisi esimerkiksi pitänyt olla selvää, ketä vastaan kulloinkin taisteltiin. Toisaalta todetaan, että nimenomaan suomalaiset joukot miehittivät osan Neuvosto-Karjalasta vuosina 1941–1944 (s. 18), mutta konkreettista vihollista kuvataan myös seuraavasti: fasismi (s. 3, 19), saksalais-fasistiset miehittäjät (s. 27), saksalais-suomalaiset joukot (s. 38, 47), valkosuomalaiset (s. 67) ja hitleriläiset valloittajat (s. 111).

Sinänsä mielenkiintoisten aihepiirien (mm. entisen "Suomen kansanarmeijan" eli 71. divisioonan sotaan osallistuminen, neuvostojärjestöjen toiminta miehitetyllä alueella, kansantalouden toiminta sodan oloissa jne.) käsittelyä haittaa yksi perusvirhe. Tutkija luottaa täysin ajankohdan neuvostoelinten päätöksiin ja julkilausumiin eikä ota selvää, miten asiat todella olivat, mitä todella tapahtui. Lähteenä on ainakin kerran Neuvostoliiton virallisen tietotoimiston lausuma, mikä tuntuu oudolta, kun käytössä on ollut arkistoja.

Partisaanien toiminnasta suomalaisten hallitsemilla alueilla annetaan se neuvostoliittolainen tieto, mitä on toistettu vielä paljon myöhemminkin. Niinpä esimerkiksi väitetään, tietotoimistoon tukeutuen, että elokuussa 1942 partisaanit tuhosivat 750 suomalaista sotilasta, suuren määrän automaattiaseita ja radioaseman (s. 109). Partisaaniosasto Kolsomolets Kareliin sanotaan tehneen 16 retkeä, joiden aikana tuhottiin noin 1 000 vihollissotilasta (s. 118). Esimerkkejä voisi jatkaa;  suomalaisten tiedot omista menetyksistä eivät ole lähellekään aikanaan Neuvostoliitossa kerrottuja.

Omista tappioista todetaan vain alaviitteessä (s. 213), että ei voi tarkasti sanoa, moniko lähti sotaan ja moniko jäi sieltä palaamatta.

Kuvattaessa teollisuuden, maatalouden ym. vaikeita työoloja ja työvoimatilannetta ei ollenkaan viitata vankityövoimaan. Metsätyöprikaatien kohdalla mainitaan, monellako prosentilla tavoitteet saavutettiin, mutta ei mainita absoluuttisia lukuja, tuotantomääriä (s. 144).

Mitä Neuvosto-Karjalassa sitten sota-aikana "oikeasti" tapahtui? Aihetta on tutkittu neuvostoajan jälkeen, mutta ei riittävästi. Jonkinlaisen lähtökohdan ajatuksille antaa vuonna 1999 Suomen akatemian taloudellisella tuella Petroskoissa ilmestynyt kokoelma "erityislaitosten" eli lähinnä NKVD:n dokumentteja. Morozov ei niitä mainitse lähteenään eivätkä nekään kerro ns. koko totuutta, mutta ne valaisevat ainakin sitä, mitä korkeimmat päättäjät tuolloin asioista tiesivät.

Teoksen Neizvestnaja Karelija 1941–1956 sivuilla 7–114 julkaistaan sota-ajan dokumentteja, sotaan viitataan myös joillakin myöhemmillä sivuilla. Asiakirjoista selviää, että Neuvosto-Karjalassa oli sodan alettua ainakin 20 000 vankia, sillä näin monta määrättiin siirrettäväksi muualle heti heinäkuun alussa 1941 (8 000 Kargopolin leirille ja 12 000 muille pohjoisen leireille). Vankeja oli ilmeisesti 4 880 henkeä tätä enemmän; mahdollisesti vielä Viipurin vankilaan sijoitetut 1 050 vankia on lisättävä tähän määrään (vrt. s. 10, 13).

Teoksessa on varsin paljon NKVD:n tiedottajien tallettamia kansalaisten lausumia, haluttiinhan olla selvillä neuvostovastaisista mielialoista. Osaksi niiden pohjalta vangittiin Neuvosto-Karjalassa sodan alkuviikkoina yli 100 henkeä. Osa muistiin kirjatuista lausumista on alueen suomalaisten suista. Edellä mainitun 20 000 vangin joukossa oli jo paljon suomalaisia, ja vapaana olleiden suomalaisten määrä olikin laskenut huhtikuuhun 1943 mennessä vain 1 594:een, joista työikäisiä oli vähän yli tuhat (s. 85, NKVD:n sähke Moskovaan 29.4.1943).

Tietoa kansalaisten ajatuksista kerättiin sodankin oloissa tehokkaasti. NKVD:n sensorit tarkastivat pelkästään 15–20.9.1941 (kuuden päivän aikana) 51 850 postilähetystä, joista takavarikoitiin 98 kenttäpostia ja 43 siviilikirjettä. Koskaan ei tullut perille esimerkiksi se sotilaan kirje, jossa kerrottiin, että 700:stä Altailta Karjalan rintamalle tulleesta sotilaasta oli elossa vain 115. Tappiotietojen lisäksi maininnat neuvostojoukkojen joutumisesta mottiin häiritsivät sensoreita. (s. 29, 30)

Lasten tilanne oli vapaaksi jääneellä Neuvosto-Karjalan alueella katastrofaalinen. Ilmeisesti paljon huonompi kuin Suomen miehittämillä alueilla siitä huolimatta, että suomalaiset sijoittivat osan väestöstä epäinhimillisiin oloihin leireille.

Sota, mutta myös sitä edeltäneet vangitsemiset ja väestön pakkosiirrot, vaikuttivat niin asuinoloihin kuin kansanterveyteen. Esimerkiksi Puudosista tiedotettiin maaliskuussa 1942, että "viime aikoina" oli kuollut eri sairauksiin 266 alle 20-vuotiasta, heistä alle 3-vuotiaita 175 (s. 47). Vuonna 1942 vapailla, siis miehittämättömillä alueilla syntyi 2 506 lasta, ja alle yksivuotiaita kuoli 982, joten lapsikuolleisuus oli lähes 40 prosenttia (s. 91).

Kuten sanottu: Neuvosto-Karjalan sota-ajan tapahtumissa ja sodan kulkuun rintaman sillä puolella vaikuttaneissa tekijöissä on vielä paljon tutkittavaa.

К. А. Морозов, Карелия в годы Великой Отечественной войны (1941—1945). "Карелия", Петрозаводск, 1983, 239 стр. (K. A. Morozov, Karelija v gody Velikoi Otetšestvennoi voiny (1941—1945), Karelija. Petrozavodsk, 1983, 239 s.)

Неизвестная Карелия, документы спецорганов о жизни республики 1941—1956 гг. СДВ-ОПТИМА, Петрозаводск, 1999, 308 стр. (Neizvestnaja Karelija, dokumenty spetsorganov o žizni respubliki 1941—1956 [toim. S. S. Avdejev, A. V. Klimova, V. G. Makurov]. SDV-Optima, Petrozavodsk, 1999, 308 s.)

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 7.1.2014.

Veteraanikirjailijan pöytälaatikosta

Kun kirjailija on julkaissut ensimmäisen teoksensa vuonna 1949 ja kun hänen viimeisimpänsä tuli myyntiin tämän vuoden alussa, voi sanoa että hän on julkaissut kahdeksalla vuosikymmenellä – ja ikään kuin tämän kunniaksi hän täytti 95 vuotta 1.1.2014!

Daniil Graninista (oik. German) on varsin vaatimaton artikkeli suomenkielisessä Wikipediassa. Se on kuvaavaa siinä mielessä, että suomalainen tapa kääntää itäisen naapurimaan kirjallisuutta on ollut paitsi erilaisista konjuktuureista riippuvaista niin muutenkin poukkoilevaa. Graninin laajasta tuotannosta on suomennettu Suomessa vain kaksi teosta: Häiden jälkeen (Kansankulttuuri Oy 1966, suomensi lyhennettynä Ritva Allinen) sekä Leningradin piiritys (suomennos englannista Päivi Paju, Minerva 2008).

Mutta kirjastojen varastoista ja joidenkin hyllyiltä löytynee myös Petroskoissa suomennettu ja kirjailijan uran kannalta huomattavasti merkittävämpi teos He etsivät (suomensi Vili Bergman, julk. 1957). Suomeksi ilmestyi Neuvostoliitossa myös 1964 Roy Širokovin suomentamana Päin ukkosta (Idu na grozu). Se jatkaa edellisen teoksen teemaa.

He etsivät ilmestyi Neuvostoliitossa 1954 (Iskateli, "Etsijät"). Se oli alkusoittoa ns. suojasääkirjallisuudelle. Siinä ei menty poliittisesti uusille urille, mutta osoitettiin tutkijoiden työtä esimerkkinä käyttäen, miten kaikenlainen uudistuminen voi perustua vain ennakkoluulottomaan ja vanhat arvot kyseenlaistavaan vakavaan työhön. Tutkijat joutuvat vastakkain lahjattomien, vain uraputkea ajattelevien ja byrokratiaa rakastavien kanssaihmisten kanssa.

Teoksessa on myös repliikkejä, joita ei oltu kuultu sitten 20-luvun. Esimerkiksi Marina, jota tutkija Andrei kosiskelee, heittää:

– Tasa-arvoisuutta ei ole ollut eikä ole […] Kaikenlaisia kojeita ja suihkulentokoneita kyllä keksitään, mutta naisten on pestävä astioita ja perattava puoloja [puolukoita] aivan kuin sata vuotta sitten.

Mutta entä tämä uusin? Tšelovek ne otsjuda ("Ei täältä kotoisin oleva ihminen") kertaa monia aiheita, joita Granin on käsitellyt teoksissaan. Niitä on venäjänkielisen Wikipedian mukaan ilmestynyt kolmisenkymmentä. Mutta kirjailija on julkaissut myös muuta, kuten lehtikirjoituksia.

Kirjassa ei ole juonta, ei lukuja, ei edes sisällysluettelo auta hahmottamaan, mistä on kyse. Monesti palataan aikaisemmin jo käsiteltyyn, ja pikku hiljaa lukijalle selviää, mistä aarteesta on kyse: tässähän on koottuna se, mitä vanhan kirjailijan pöytälaatikosta on vielä löytynyt – ja mikä on julkaisemisen arvoista.

Granin valottaa esimerkiksi mielenkiintoisella tavalla yhdessä Ales Adamovitšin kanssa kokoamansa Leningradin piirityksen "kokonaiskuvan", Blogadnaja knigan kohtaloita. Tämä 49 lukua sisältävä, paljon haastattelu- ja muuta tietoa sisältävä teos valmistui 1981, mutta sai julkaisuluvan vasta 1984, ja silloinkin sensuurin muutoksilla ja poistoilla varustettuna. Esimerkkinä Granin mainitsee kohdan, jossa haluttiin sanoa kerättyihin tietoihin perustuen, että piirityksen aikana kuoli yli miljoona leningradilaista. Sensuuri, siis silloiset puoluesatraapit, vaativat tämän muutettavaksi muotoon "600.000".

Tällaisia "paljastuksia" kirjassa on useita. Jotkut niistä ovat venäläislukijoille tuttuja, useimmat meille muille uusia. Mielenkiintoista tietoa on esimerkiksi tiedemies Pjotr Kapitsan kirjeenvaihdosta neuvostojohtajien (mm. Stalinin) kanssa, sota-ajan tapahtumista, Brežnevin "elämänkertakirjoista" (jotka suorastaan vääristelivät historiaa), sotaveteraanien kohtelusta.

Toistuvasti Granin palaa kysymykseen, miksi Stalinin ajan leireiltä vapautuneet eivät ryhtyneet kunnolla käymään oikeutta vainoajiaan vastaan ja miksi totuudesta alettiin julkisuudessa puhua kunnolla niin myöhään. Esimerkiksi Pietarin lähelle Levašovoon, jossa vuosina 1937–1953 ammuttiin noin 45.000 ihmistä, saatiin muistomerkki vasta 1989. Graninin mielestä Stalin olisi tullut hirttää niin kuin Natsi-Saksan keskeisimmät rikolliset.

Väärän ja puutteellisen tiedon annetaan elää edelleen. Granin huomauttaa, että suljetut arkistot estävät oikaisemasta monia esimerkiksi vuosia 1937–1945 koskevia vääriä käsityksiä. Osa väärästä tiedosta on aikanaan tietoisesti synnytetty propagandatarkoituksessa, ja sen eläminen edelleen 2010-luvulla on hyvin irvokas asia.

Kirjailija suree myös kirjojen kohtaloa tässä uuden tekniikan ja tiedon ja muun informaation "nettiytyvässä" maailmassa. Hänen mielestään uusi tekniikka säästää kyllä aikaamme, mutta se vähentää myös sitä aikaa, mikä tarvitaan tunteiden kokemiseen.

Daniil Graninin kirjallinen työ kokonaisuutena, ei niinkään uusin kirja, herättää väkisinkin kysymyksen: onko hän koskaan ollut vakavassa mielessä Nobel-ehdokkaana? Hän ansaitsisi esimerkiksi Suomessa enemmän huomiota. Ei sen vuoksi että hän olisi ollut toisinajattelija vaan sen vuoksi, että hän on koko ajan tonkinut esiin totuutta ja julkaissut työnsä siltä pohjalta.

Даниил Гранин, Человек не отсюда. Издательская группа "Лениздат", Санкт-Петербург 2014. 320 стр. (Daniil Granin, Tšelovek ne otsjuda. Lenizdat, Sankt-Peterburg 2014, 320 s.)

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 7.1.2014.