Missä Matonen, Poikkipuinen ja Kuonola?

Hajahavaintoja Anton Tšehovin kertomusten suomennoksista

Anton Tšehov kertoi ihmisistä ja kirjoitti asioista, ja tätähän tehdään sanoilla. Kääntäjät ovat joutuneet saman eteen kuin venäläiset lukijat: sanoilla on eri merkityksiä, ja usein ne eri yhteyksissä tuovat mieleen eri mielikuvia.

Mutta entä jos kirjailija oikein tyrkyttää sanoja, mutta niistä ei oteta koppia? Kertomuksen Hevosenkaltainen sukunimi käännöksissä on ollut pakko ottaa, koska ydinsanoma perustuu sanaleikkeihin – hevosesta johdettaviin sukunimiin. Niinpä on luonnollista, että alkutekstin Konenko ja Lošakov ovat Juhani Konkalla Orhinski ja Kaakkinov.

Hieman pidemmälle ravasi aikanaan virontaja Friedebert Tuglas, joka keksi kokonaan uusia omakielisiä hevossukunimiä: Varsaste, Ruunaste, Kronuvere jne.

Varsinkin 1880-luvun pikku kertomuksissa on paljon sanaleikkejä, joiden suhteen suomentajat ovat olleet kovin varovaisia. Tuntuu, että he ovat jopa pelänneet mennä leikkiin mukaan. Sama pelko näyttää olleen Tuglasillakin.

Ainakin kerran Konkka antoi periksi: toisessa kertomuksen Ylitti määrän (suomeksi myös Liikaa suolaa) käännösversioista hän kertoo maanmittari Gleb Gavrilovitš Smirnovin tulevan Mätälän (alk. Гнилушка, Gniluška) asemalle.

Mutta muuten – vain suoraa venäläisten nimien toistoa ilman, että lukija saa mitään käsitystä kirjailijan aatoksista. Jos ja kun uudet suomentajat käyvät Tšehovin kimppuun, tässä on sarkaa kynnettäväksi.

Esimerkkejä sukunimistä. Matonen (Tšervjakov) Virkamiehen kuolemassa; Tuhkanen (Peplov) kertomuksessa Ei onnistunut; Poikkipuinen (Perekladin) Huutomerkissä; Hullupäinen (Otšumelov) Kameleontissa; Surumessula (Panihidin) Kauheassa yössä; Kupula tai Myssynen (Kolpakov) Kuorotytössä; Kuonola tai jopa Koirankuonola (Štšiptsov) Näyttelijän lähdössä, Rokonarpila (Rjabovski) Hepsakassa, Kolinala (Stukatš) Agafjassa.

Käännetäänpä uusiksi kertomuksen Kameleontti alku. Konkka: "Kauppatorin poikki on menossa poliisitarkastaja Otšumelov uudessa päällystakissaan, nyytti kädessä." Uusi käännös: "Kauppatorin poikki kävelee poliisivartija Hullupäinen nyytti kädessä." Eroa, vai mitä?

Tällaisten sukunimien noteeraaminen olisi tähdellistä myös sen vuoksi, että Tšehov oli nimien käytössä tarkka. Monissa kertomuksissa ja novelleissa nimet ovat ns. neutraaleja (Olga Ivanovna, Sofia Petrovna, Smirnov) tai ne korvataan esimerkiksi lyhenteillä (se-ja-se, N., S:n kuvernementtikaupunki jne.). On eri asia sanoa paikkakuntaa suomennoksessa Mestetškoksi kuin kääntää se, Tšehovin ajatukselle uskollisena, Pikkupaikaksi.

* * *

Anton Tšehovin kertomusten käännöskorjausten tarpeesta pari esimerkkiä. Susannassa päähenkilö sorauttelee somasti r-äännettä seuraavassa lauseessa: "Olkaa hyvä ja suokaa anteeksi, että otan vastaan teidät täällä!" Šuhinaa tästä voisi saada aikaan, ei sořauttelua. Hepsakassa varikset kiusoittelevat jäätöntä jokea vaakkumalla "Alaston, alaston!". On vaikea kuvitella kuulevansa tuollaista variksilta: parempi olisi vaakkua esimerkiksi "Vaat-teit-ta, vaat-teit-ta!".

Ilmeisesti kunnioituksesta kirjailijan 1800-luvun lopun kielenkäyttöä kohtaan eri kääntäjät ovat jättäneet tekstiin sanoja, joita ei edes alaviitteissä selitetä. Tämä on turhaa: kielen pitää pysyä kännöksessä ajan mukana (ainakin selityksin). Anton Pavlovitš haluaisi, että ymmärtäisimme häntä. Esimerkkejä: vaippa (po. peitto?) Kaksintaistelussa; kanalja ja voilakka Suudelmassa, levätti Susannassa, ratsuttaja Arossa.

Turkiseläimessä erehtyy novellin Vaimoni kääntäjä: kyse on supikoirasta (jenot, енот), ei majavasta (s. 24).

Useista Anton Tšehovin kertomuksista on otettu useita painoksia, ja siihen nähden on kummallista, että oikoluku ei ole aina ollut kovin tarkkana. Potilastapauksesta puuttuu ilmeisesti kokonainen rivi (s. 92) ja Kaksintaistelussa on 8 riviä painettu kahteen kertaan (s. 202–203). Koteloituneen ihmisen suomennoksen lopusta puuttuu noin 25 riviä. Eri versio kirjailijan jäljiltä vai kääntäjän ratkaisu?

* * *

On nautinto alkaa lukea kertomusta, jossa jo ensimmäinen virke  ahmaisee sisään ja virittää mielen tulevaan, mitä se sitten onkin. Tšehovin aloituksista löytää monia oppikirjaesimerkkejä tulevillekin kirjoittajille. Tässä joitakin lyhyitä aloituksia.

"Eläkkeellä oleva kontra-amiraali Revonov-Karaulov, pienikokoinen, vanha ja kuivettunut ukko, palasi kerran torilta ja kantoi kiduksista elävää haukea." (Häät kenraalin kera)

"– Sinun sydämesi, ajuri, on voideltu tervalla." (Ikävä tapaus)

"Äiti, solakka kuin hollanninsilli, meni isä-kullan luo, joka oli paksu ja pyöreä kuin koppiainen." (Isä-kulta)

"Kerrottiin, että rantakadulle oli ilmestynyt uusi henkilö: nainen, jolla oli sylikoira." (Nainen ja sylikoira)

"Keskikokoinen kärpänen tunkeutui syyttäjänapulaisen, hovineuvos Gaginin ("Haahkanen") nenään." (Pimeässä)

Kääntäjille kiitos, että Anton Tšehovin värikäs ja joskus kuvia pullollaan oleva kieli elää myös suomeksi. Niinpä voimme lukea, että joulun aikaan jalkojen alla nyyhkytti surkeasti sohjo (Yö hautausmaalla) ja että puolisoltaan kunnon iskun saaneen nenänjuuressa hellitti kipu, mutta kidutus silti yhä jatkui (Noita). Suudelmassa toverinsa selostusta yöllisestä junaseikkailusta kuunnellut kommentoi: "Rinnat minä vielä käsitän, mutta kuinka te näitte huulet pimeässä?"

Kääntämisessä on samoja ongelmia kuin puheessa ja sen ymmärtämisessä ylipäätään. Lääkäri Startsev pohtii, miten vaikea onkaan keskustella, kun asia helposti ymmärretään väärin tai kuulija alkaa piehtaroida vain omissa ahtaissa ajatuksissaan (Jonytš).  

Lähteinä on ollut artikkelissa Sanoilla parantaja, mielen lääkäri käytetty kirjallisuus sekä lisäksi

А. П. Чехов, Рассказы. АСТ, Астрель; Москва, Владимир 2009, 240 стр.

Anton Tšehhov, Sireen, tõlkinud F. Tuglas. Ilukirjandus ja kunst, Tallinn, 1948, 76 l.

Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 12.1.2014.

Sanoilla parantaja, mielen lääkäri

Kirjailija Anton Pavlovitš Tšehovista (1860–1904) ei koskaan olisi tullut niin oivaa ihmismielen tuntijaa ja parantajaa, jos hän ei olisi saanut lääkärin koulutusta ja jos hän ei olisi myös toiminut tässä ammatissa.

Lankeamatta yhden ammatin ylistämiseen on sanottava, että näkökulmat elämään ja maailmaan syntyvät paitsi lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista myös saadusta opillisesta sivistyksestä ja työelämästä. Tšehov tarjoaa tietämystään  lautasella: otapa ja syö, hyvä lukija, tällainen sinä olet!

Kirjailija kehottaa meitä oppimaan ja tutustumaan omaan itseen, ajattelemaan itse. Toista ihmistä on vaikea, joskus ihan mahdotonta saada vakuuttuneeksi jostakin asiasta, mutta tähänkin Tšehovilla on lääke: tämän toisenkin ihmisen on lähdettävä ottamaan asioista selvää. "Vakaumukseen te voitte päästä vain henkilökohtaisen kokemuksen ja kärsimyksen tietä!" (Tulet).

Tšehovin kertomuksissa ja muussa kirjallisessa tuotannossa vilisee paljon erilaisia ihmisiä ja heillä on paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia. Ihmiset ovat siis erilaisia. Julkaistu muistikirjakin todistaa, että kirjailija ymmärsi meidän näkevän yhdet ja samat asiat usein eri tavoin. Yksi haluaa opettaa yhtä, toinen taas vääntää luonnoväärän luokkipuun – peräti suoraksi.

Joskus kirjailija suorastaan alleviivaa tätä asioiden erilaista kokemista (esimerkiksi Yö hautausmaalla). Joskus ajatukset kuitenkin liikkuvat samalla nopeudella kuin arkkimandriitta ajaa polkupyörällä; tärkeintä on hitaanakin halu ja kyky kokea ja ymmärtää, pyrkiä päämäärään.

Tšehov tutkii paitsi erilaisia luonteita myös muun muassa avioliittoja, virkamiesmoraalia, kuolemanrangaistusta (Vedonlyönti) ja laajempiakin yhteiskunnallisia asioita, kuten köyhyyttä ja rikkautta. Erilaiset lähtökohdat aiheuttavat ongelmia niin perheissä kuin muissakin ihmissuhteissa. Asioita voidaan ryhtyä ratkomaan muistelemalla menneitä, tutkimalla omaa itseä, sanalla sanoen olemalla antamatta henkisesti periksi. Keskustelusta voi tulla Shakespearen haudankaivajien juttelujen kaltainen sekoitus lavertelua ja filosofointia, mutta se ei haittaa. Me voimme yrittää tehdä sen sivistyneemmin.

Lääkärinä Tšehov huomauttaa, että kieltojen maailmassa ihminen koteloituu ja umpioituu. Päämäärät katoavat, ollaan loukussa. Pitää ajatella itse: "[…] siksihän me olemme ihmisiä, että voittaisimme itsessämme asuvan eläimen" (Tuntemattoman tarina). Onnellisuus voi olla joskus itsepetosta, sillä se voi perustua onnettomien hiljaisuuteen ja alistamiseen (Karviaismarjoja). Ääritapauksessa lähimmäisen henkinenkin kiduttaminen johtaa tuhoon (Nukuttaa).

Kritiikkiä lääkäri suuntaa myös teollisuuden työoloihin. "Ainoastaan pari kolme niin kutsuttua isäntää hyötyy asiasta [mm. puutteellisista oloista tehtaalla], vaikkeivät itse teekään työtä, sen kun vain halveksivat huonoa karttuunia [työläisten aikaansaamaa puuvillakangasta]" (Potilastapaus). Virkamieskiipijöitä ruoditaan herkullisesti esimerkiksi novellissa Tuntemattoman tarina, jossa samalla on kaunein tapaamani kuvaus petoksen paljastamisesta – kertomuksen lopussa Tšehov tuo esiin kaiken optimisminsa, ihmisrakkautensa.

Eräät lääkärin työtä kuvaavat kertomukset ovat nekin joko suoraa tai peitellympää epäkohtien arvostelua (Nolo tapaus, Potilastapaus). Joskus kertomusten henkilöt äityvät pitkiin tai ainakin painaviin mietteisiin, kuten vaikkapa insinööri Ananjev (Tulet).

Esittelyä Anton Pavlovitšista ei voi päättää mainitsematta hänen kaupunki- ja maalaiskuvauksestaan. Hän ei aseta maaseutua ja kaupunkia vastakohdiksi mutta antaa ymmärtää, että kaupungissa paha sikiää helpommin ja että luonnossa ihminen löytää rauhaa  ja tilaa ajatuksilleen. Vaikka taustalla suhisevat joki ja heinäsirkat sekä niin usein  ruisrääkät ja lehtokurpat, mikään ei estä kokemasta itseään vapaaksi.

Kirjoittajana Tšehov oli monipuolinen. Hän etsi uutta niin kauan kuin omalta sairaudeltaan kykeni. Sairauksista ja kuolemasta kirjoittaessaan hän tiesi, että tunnetta jota nämä onnettomuudet ihmisessä aiheuttavat ei voi lievittää vain pillereillä ja liuoksilla vaan myös, ja usein ennen kaikkea, "oikeilla sanoilla ja jalomielisillä teoilla".

Tšehov pohti myös sitä, mitä tulee meidän jälkeemme. Hänen teksteistään voi löytää uskoa siihen, että seuraavilla sukupolvilla on ainakin meidän kokemuksemme tukenaan.

Heinäkuun 15. päivänä 2014 tuli kuluneeksi 110 vuotta siitä, kun Anton Pavlovitš kuoli Saksassa Badenweilerissä, missä hän oli hoidattamassa pitkälle kehittynyttä tuberkuloosia.

Artikkelin pohjana on käytetty 111 suomennettua kertomusta ja novellia. Niiden pituus vaihtelee 3-4 sivun "pilajutuista" lähes romaanin mittaiseen Kaksintaisteluun. Ne sisältyvät alla mainittuihin teoksiin; lisäksi mukana on julkaistu suomennos kirjailijan muistikirjasta. Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 11.1.2014.

Anton Tšehov, Mestarinovelleja. Ensimmäinen nide, Suom. Ulla-Liisa Heino ja Marja Koskinen. Otava 1975, 459 s.

Anton Tšehov, Mestarinovelleja. Toinen nide, Suom. Ulla-Liisa Heino ja Marja Koskinen. Otava 1975, 445 s.

Anton Tšehov, Hevosenkaltainen sukunimi ja muista novelleja. Suom. Juhani Konkka. Neljäs painos. WSOY 1985, 442 s.

Anton Tšehov, Vaimoni ja muita novelleja. Suom. Martti Anhava, Ulla-Liisa Heino ja Marja Koskinen. Otava 1978, 296 s.
Anton Tšehov, Suudelma ja muita novelleja. Suom. Juhani Konkka. Neljäs painos. WSOY 1986, 427 s.

Anton Tšehov, Hepsakka ja muita kertomuksia. Suom. Reino Silvanto, Erkki Valkeila ja P. Alarik Pesonen. Toinen painos. Arvi A. Karisto Oy 1980, 107 s.

Anton Tšehov, Tarpeettomia ihmisiä. Suom. Juhani Konkka. Toinen painos. Kirjayhtymä 1983, 228 s.

Anton Tšehov, Kirsikkapuisto ja kuusi novellia. Suom. Eino Kalima (Kirsikkapuisto) ja Juhani Konkka. Neljäs painos. WSOY 1979, 157 s.

Nykyajan venäläisten kirjailijain kertomuksia II. Eri kirjailijain kertoelmia. Emil Vainio, Helsinki 1908, 173 s. (Sisältää neljä Anton Tšehovin kertomusta.)
Anton Tšehov, Muistikirjasta. Valikoinut ja suomentanut Martti Anhava. Otava 1979, 158 s.

Tiivis katsaus oleellisimpaan

Venäjä, Venäjä, Venäjä… Tätä hoettaessa muistettiin onneksi myös se, mikä nyt on Suomen mediassa jokapäiväinen aihe: maiden välinen kauppa ja venäläisten ostos- ja muu matkailu tekevät maasta Suomelle jos ei elin- niin ainakin hyvin, hyvin tärkeän.

Maantieteellisistä ja muistakin syistä johtuen tämä on luonnollista. Yhtä luonnolista, ja ihan samoista syistä, on se, että meitä kiinnostaa miten Venäjä kehittää ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaansa. Mihin naapurimme, suuri maa ja monissa suhteissa suurvalta, vie itseään kylmän sodan jälkeisessä maailmassa?

Tiivis ja lukemisen arvoinen katsaus aiheeseen ilmestyi vuoden 2011 syksyllä Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksen toimesta. Neljä kirjoittajaa, jotka sanovat puhuvansa aiheesta vain omasta "läntisestä näkökulmastaan", on tehnyt Venäjä-tuntemukselle palveluksen. Julkaisua kannattaa kysyä kirjastosta.

Stefan Forssin, Lauri Kiianlinnan, Pertti Inkisen ja Heikki Hultin hahmottelemana nykyinen Venäjä on paitsi politiikkaansa kuin myös puolustuskykyään uudistava, suurvalta-asemaan pyrkivä maa. Kysymystä "miksi?" ei tässä kannata esittää. Itäinen naapuri on ollut iso eurooppalainen ja aasialainen maa parisataa vuotta, ja sellaisena se tulee pysymään. Oleellista on kysyä "miten?". Millä tavoin maa vaikutusvaltaansa ja turvallisuuteensa liittyvää potentiaalia kehittää?

Suomen kannalta huomion arvoiseksi muutokseksi on arvioitu se, että Venäjän uudessa alueellisessa puolustusjärjestelmässä Pietari on yksi keskeisistä johtokeskuksista. Tässä ei ole mitään uutta eikä merkillistä. Ei historiallisessakaan valossa, siis 300 viime vuotta ajatellen. Pietari on yhä monessa suhteessa, esimerkiksi logistisesti ja teollisuutta ajatellen, maan toiseksi tärkein suurkaupunki.

Venäjän luoteisten eli Suomea lähellä olevien alueiden taloudellinen merkitys on selvästi kasvussa varsinkin pohjoisten napa-alueiden suurten fossiilisten raaka-ainevarojen vuoksi. Tämä vaikuttaa osaltaan maan huoleen luoteisen osansa puolustuskyvystä. Pohjoisen alueen hyödyntäminen edellyttää kuitenkin onnistuakseen sellaista yli rajojen tapahtuvaa yhteistyötä, että sotilaallisen vastakkainasettelun mahdollisuutta on tältä pohjalta vaikea pitää todennäköisenä.

Mielenkiintoista on, miten Naton, EU:n ja Venäjän suhteet tulevaisuudessa kehittyvät. Tämä kehitys pitkälti sanelee sen, miten hyvin yhteistyöhön saadaan uusia ulottuvuuksia. Venäjän sotilasdoktriinissa Natoa pidetään edelleen uhkana – sen sijaan "vastapuoli", Nato, pitää Venäjää kumppanina. Epäsymmetrinen tilanne, joka toivon mukaan muuttuu jossakin vaiheessa symmetriseksi.

Mikään välitön turvallisuusuhka ei riipu sen enempää Suomen kuin EU:nkaan yllä,  vakuuttavat nämä tutkijat käyttäen perusteluna esittelemiään tietoja Venäjän nykypolitiikasta. Ne tiedot vievätkin julkaisun sivuista suunnilleen puolet; niihin sisältyy myös aimo annos asiaa maan sotilaallisen valmiuden kehittämisestä viime vuosina.

Stefan Forss, Lauri Kiianlinna, Pertti Inkinen & Heikki Hult, Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi. Maanpuolustuskorkeakoulu, Strategian laitos. Julkaisusarja 2: Tutkimusselosteita No 47. 2011, 104 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kertaa tällä palstalla 8.1.2014. 

Neuvosto-Karjala sodan oloissa

Toisinajattelijamaisen neuvostosanonnan mukaan se, mikä oli eilen nomenklatuuria (etuoikeutettujen joukkoa) voi tänään olla makulatuuria (kierrätyspaperia).

Näin voisi ajatella myös siitä historiaa käsittelevästä kirjallisuudesta, jota Neuvostoliitossa julkaistiin 1930–1980-luvuilla (20-luku on ehdottomasti jätettävä pois laskuista, koska silloin julkaistiin monia mielenkiintoisia muistelmia yms.).

Mutta on tehtävä painokas lisähuomautus: makulatuuriksi joutuminen ei missään tapauksessa saa merkitä neuvostokirjojen tuhoamista. Niille ei saa tapahtua samaa kuin tapahtui kymmenille ja taas kymmenille tuhansille kirjoille mm. Nadežda Krupskajan johtaessa vanhoilla päivillään tällaista kulttuurin hävitystyötä.

Niinpä on säilytettävä ainakin yksi kappale Konstantin Morozovin kirjoittamaa, vuonna 1983 Petroskoissa kustannettua kirjaa, joka kertoo Neuvosto-Karjalan sotavuosista. Se on omalla vaatimattomalla tavallaan todiste, ja todisteitahan ei ole syytä hävittää.

Kirjan erikoista luonnetta historiallisena todisteena lisää se, että se ei ole mikä tahansa katsaus. Sen on toimittanut Neuvostoliiton tiedeakatemian Karjalan osaston kielen, kirjallisuuden ja historian instituutti, ja sen on tarkastanut kolme akateemisen oppiarvon saanutta henkilöä. Tekijän oppiarvo ei käy ilmi teoksesta.

Teos on siis syntynyt tutkijoiden yhteistyönä ja siinä on käytetty niin arkisto- kuin jo julkaistuja lähteitä, pääasiassa neuvostokirjallisuutta. Se on tehty marxilais-leniniläisen metodologian näkökulmasta (s. 5). Suuren neuvostotietosanakirjan (БСЭ) mukaan metodologiassa kyse on tapahtumien ja ilmiöiden tarkastelusta historiallisessa yhteydessään ja sidoksissa ajankohdan muihin vastaaviin. Puheen ollen dokumenteista tehdään mielenkiintoinen huomautus: tarkasteluperiaatteina ovat kommunistinen puoluekantaisuus sekä dokumenttien tutkimisen "monitahoisuus" ja "kompleksisuus" (принцип коммунистической партийности, принцип всесторонности и комплексности изучения документов).

Mielenkiintoista arkistoaineistoa on joka tapauksessa ollut käytössä, muun muassa yli 1 700 ihmisen sota-ajan muistelmat. Sotatapahtumien kuvauksessa on käytetty puolustusministeriön keskusarkistoa.

Outoa on muutamien termien epäselvä käyttö. Vuoteen 1983 mennessä olisi esimerkiksi pitänyt olla selvää, ketä vastaan kulloinkin taisteltiin. Toisaalta todetaan, että nimenomaan suomalaiset joukot miehittivät osan Neuvosto-Karjalasta vuosina 1941–1944 (s. 18), mutta konkreettista vihollista kuvataan myös seuraavasti: fasismi (s. 3, 19), saksalais-fasistiset miehittäjät (s. 27), saksalais-suomalaiset joukot (s. 38, 47), valkosuomalaiset (s. 67) ja hitleriläiset valloittajat (s. 111).

Sinänsä mielenkiintoisten aihepiirien (mm. entisen "Suomen kansanarmeijan" eli 71. divisioonan sotaan osallistuminen, neuvostojärjestöjen toiminta miehitetyllä alueella, kansantalouden toiminta sodan oloissa jne.) käsittelyä haittaa yksi perusvirhe. Tutkija luottaa täysin ajankohdan neuvostoelinten päätöksiin ja julkilausumiin eikä ota selvää, miten asiat todella olivat, mitä todella tapahtui. Lähteenä on ainakin kerran Neuvostoliiton virallisen tietotoimiston lausuma, mikä tuntuu oudolta, kun käytössä on ollut arkistoja.

Partisaanien toiminnasta suomalaisten hallitsemilla alueilla annetaan se neuvostoliittolainen tieto, mitä on toistettu vielä paljon myöhemminkin. Niinpä esimerkiksi väitetään, tietotoimistoon tukeutuen, että elokuussa 1942 partisaanit tuhosivat 750 suomalaista sotilasta, suuren määrän automaattiaseita ja radioaseman (s. 109). Partisaaniosasto Kolsomolets Kareliin sanotaan tehneen 16 retkeä, joiden aikana tuhottiin noin 1 000 vihollissotilasta (s. 118). Esimerkkejä voisi jatkaa;  suomalaisten tiedot omista menetyksistä eivät ole lähellekään aikanaan Neuvostoliitossa kerrottuja.

Omista tappioista todetaan vain alaviitteessä (s. 213), että ei voi tarkasti sanoa, moniko lähti sotaan ja moniko jäi sieltä palaamatta.

Kuvattaessa teollisuuden, maatalouden ym. vaikeita työoloja ja työvoimatilannetta ei ollenkaan viitata vankityövoimaan. Metsätyöprikaatien kohdalla mainitaan, monellako prosentilla tavoitteet saavutettiin, mutta ei mainita absoluuttisia lukuja, tuotantomääriä (s. 144).

Mitä Neuvosto-Karjalassa sitten sota-aikana "oikeasti" tapahtui? Aihetta on tutkittu neuvostoajan jälkeen, mutta ei riittävästi. Jonkinlaisen lähtökohdan ajatuksille antaa vuonna 1999 Suomen akatemian taloudellisella tuella Petroskoissa ilmestynyt kokoelma "erityislaitosten" eli lähinnä NKVD:n dokumentteja. Morozov ei niitä mainitse lähteenään eivätkä nekään kerro ns. koko totuutta, mutta ne valaisevat ainakin sitä, mitä korkeimmat päättäjät tuolloin asioista tiesivät.

Teoksen Neizvestnaja Karelija 1941–1956 sivuilla 7–114 julkaistaan sota-ajan dokumentteja, sotaan viitataan myös joillakin myöhemmillä sivuilla. Asiakirjoista selviää, että Neuvosto-Karjalassa oli sodan alettua ainakin 20 000 vankia, sillä näin monta määrättiin siirrettäväksi muualle heti heinäkuun alussa 1941 (8 000 Kargopolin leirille ja 12 000 muille pohjoisen leireille). Vankeja oli ilmeisesti 4 880 henkeä tätä enemmän; mahdollisesti vielä Viipurin vankilaan sijoitetut 1 050 vankia on lisättävä tähän määrään (vrt. s. 10, 13).

Teoksessa on varsin paljon NKVD:n tiedottajien tallettamia kansalaisten lausumia, haluttiinhan olla selvillä neuvostovastaisista mielialoista. Osaksi niiden pohjalta vangittiin Neuvosto-Karjalassa sodan alkuviikkoina yli 100 henkeä. Osa muistiin kirjatuista lausumista on alueen suomalaisten suista. Edellä mainitun 20 000 vangin joukossa oli jo paljon suomalaisia, ja vapaana olleiden suomalaisten määrä olikin laskenut huhtikuuhun 1943 mennessä vain 1 594:een, joista työikäisiä oli vähän yli tuhat (s. 85, NKVD:n sähke Moskovaan 29.4.1943).

Tietoa kansalaisten ajatuksista kerättiin sodankin oloissa tehokkaasti. NKVD:n sensorit tarkastivat pelkästään 15–20.9.1941 (kuuden päivän aikana) 51 850 postilähetystä, joista takavarikoitiin 98 kenttäpostia ja 43 siviilikirjettä. Koskaan ei tullut perille esimerkiksi se sotilaan kirje, jossa kerrottiin, että 700:stä Altailta Karjalan rintamalle tulleesta sotilaasta oli elossa vain 115. Tappiotietojen lisäksi maininnat neuvostojoukkojen joutumisesta mottiin häiritsivät sensoreita. (s. 29, 30)

Lasten tilanne oli vapaaksi jääneellä Neuvosto-Karjalan alueella katastrofaalinen. Ilmeisesti paljon huonompi kuin Suomen miehittämillä alueilla siitä huolimatta, että suomalaiset sijoittivat osan väestöstä epäinhimillisiin oloihin leireille.

Sota, mutta myös sitä edeltäneet vangitsemiset ja väestön pakkosiirrot, vaikuttivat niin asuinoloihin kuin kansanterveyteen. Esimerkiksi Puudosista tiedotettiin maaliskuussa 1942, että "viime aikoina" oli kuollut eri sairauksiin 266 alle 20-vuotiasta, heistä alle 3-vuotiaita 175 (s. 47). Vuonna 1942 vapailla, siis miehittämättömillä alueilla syntyi 2 506 lasta, ja alle yksivuotiaita kuoli 982, joten lapsikuolleisuus oli lähes 40 prosenttia (s. 91).

Kuten sanottu: Neuvosto-Karjalan sota-ajan tapahtumissa ja sodan kulkuun rintaman sillä puolella vaikuttaneissa tekijöissä on vielä paljon tutkittavaa.

К. А. Морозов, Карелия в годы Великой Отечественной войны (1941—1945). "Карелия", Петрозаводск, 1983, 239 стр. (K. A. Morozov, Karelija v gody Velikoi Otetšestvennoi voiny (1941—1945), Karelija. Petrozavodsk, 1983, 239 s.)

Неизвестная Карелия, документы спецорганов о жизни республики 1941—1956 гг. СДВ-ОПТИМА, Петрозаводск, 1999, 308 стр. (Neizvestnaja Karelija, dokumenty spetsorganov o žizni respubliki 1941—1956 [toim. S. S. Avdejev, A. V. Klimova, V. G. Makurov]. SDV-Optima, Petrozavodsk, 1999, 308 s.)

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 7.1.2014.

Veteraanikirjailijan pöytälaatikosta

Kun kirjailija on julkaissut ensimmäisen teoksensa vuonna 1949 ja kun hänen viimeisimpänsä tuli myyntiin tämän vuoden alussa, voi sanoa että hän on julkaissut kahdeksalla vuosikymmenellä – ja ikään kuin tämän kunniaksi hän täytti 95 vuotta 1.1.2014!

Daniil Graninista (oik. German) on varsin vaatimaton artikkeli suomenkielisessä Wikipediassa. Se on kuvaavaa siinä mielessä, että suomalainen tapa kääntää itäisen naapurimaan kirjallisuutta on ollut paitsi erilaisista konjuktuureista riippuvaista niin muutenkin poukkoilevaa. Graninin laajasta tuotannosta on suomennettu Suomessa vain kaksi teosta: Häiden jälkeen (Kansankulttuuri Oy 1966, suomensi lyhennettynä Ritva Allinen) sekä Leningradin piiritys (suomennos englannista Päivi Paju, Minerva 2008).

Mutta kirjastojen varastoista ja joidenkin hyllyiltä löytynee myös Petroskoissa suomennettu ja kirjailijan uran kannalta huomattavasti merkittävämpi teos He etsivät (suomensi Vili Bergman, julk. 1957). Suomeksi ilmestyi Neuvostoliitossa myös 1964 Roy Širokovin suomentamana Päin ukkosta (Idu na grozu). Se jatkaa edellisen teoksen teemaa.

He etsivät ilmestyi Neuvostoliitossa 1954 (Iskateli, "Etsijät"). Se oli alkusoittoa ns. suojasääkirjallisuudelle. Siinä ei menty poliittisesti uusille urille, mutta osoitettiin tutkijoiden työtä esimerkkinä käyttäen, miten kaikenlainen uudistuminen voi perustua vain ennakkoluulottomaan ja vanhat arvot kyseenlaistavaan vakavaan työhön. Tutkijat joutuvat vastakkain lahjattomien, vain uraputkea ajattelevien ja byrokratiaa rakastavien kanssaihmisten kanssa.

Teoksessa on myös repliikkejä, joita ei oltu kuultu sitten 20-luvun. Esimerkiksi Marina, jota tutkija Andrei kosiskelee, heittää:

– Tasa-arvoisuutta ei ole ollut eikä ole […] Kaikenlaisia kojeita ja suihkulentokoneita kyllä keksitään, mutta naisten on pestävä astioita ja perattava puoloja [puolukoita] aivan kuin sata vuotta sitten.

Mutta entä tämä uusin? Tšelovek ne otsjuda ("Ei täältä kotoisin oleva ihminen") kertaa monia aiheita, joita Granin on käsitellyt teoksissaan. Niitä on venäjänkielisen Wikipedian mukaan ilmestynyt kolmisenkymmentä. Mutta kirjailija on julkaissut myös muuta, kuten lehtikirjoituksia.

Kirjassa ei ole juonta, ei lukuja, ei edes sisällysluettelo auta hahmottamaan, mistä on kyse. Monesti palataan aikaisemmin jo käsiteltyyn, ja pikku hiljaa lukijalle selviää, mistä aarteesta on kyse: tässähän on koottuna se, mitä vanhan kirjailijan pöytälaatikosta on vielä löytynyt – ja mikä on julkaisemisen arvoista.

Granin valottaa esimerkiksi mielenkiintoisella tavalla yhdessä Ales Adamovitšin kanssa kokoamansa Leningradin piirityksen "kokonaiskuvan", Blogadnaja knigan kohtaloita. Tämä 49 lukua sisältävä, paljon haastattelu- ja muuta tietoa sisältävä teos valmistui 1981, mutta sai julkaisuluvan vasta 1984, ja silloinkin sensuurin muutoksilla ja poistoilla varustettuna. Esimerkkinä Granin mainitsee kohdan, jossa haluttiin sanoa kerättyihin tietoihin perustuen, että piirityksen aikana kuoli yli miljoona leningradilaista. Sensuuri, siis silloiset puoluesatraapit, vaativat tämän muutettavaksi muotoon "600.000".

Tällaisia "paljastuksia" kirjassa on useita. Jotkut niistä ovat venäläislukijoille tuttuja, useimmat meille muille uusia. Mielenkiintoista tietoa on esimerkiksi tiedemies Pjotr Kapitsan kirjeenvaihdosta neuvostojohtajien (mm. Stalinin) kanssa, sota-ajan tapahtumista, Brežnevin "elämänkertakirjoista" (jotka suorastaan vääristelivät historiaa), sotaveteraanien kohtelusta.

Toistuvasti Granin palaa kysymykseen, miksi Stalinin ajan leireiltä vapautuneet eivät ryhtyneet kunnolla käymään oikeutta vainoajiaan vastaan ja miksi totuudesta alettiin julkisuudessa puhua kunnolla niin myöhään. Esimerkiksi Pietarin lähelle Levašovoon, jossa vuosina 1937–1953 ammuttiin noin 45.000 ihmistä, saatiin muistomerkki vasta 1989. Graninin mielestä Stalin olisi tullut hirttää niin kuin Natsi-Saksan keskeisimmät rikolliset.

Väärän ja puutteellisen tiedon annetaan elää edelleen. Granin huomauttaa, että suljetut arkistot estävät oikaisemasta monia esimerkiksi vuosia 1937–1945 koskevia vääriä käsityksiä. Osa väärästä tiedosta on aikanaan tietoisesti synnytetty propagandatarkoituksessa, ja sen eläminen edelleen 2010-luvulla on hyvin irvokas asia.

Kirjailija suree myös kirjojen kohtaloa tässä uuden tekniikan ja tiedon ja muun informaation "nettiytyvässä" maailmassa. Hänen mielestään uusi tekniikka säästää kyllä aikaamme, mutta se vähentää myös sitä aikaa, mikä tarvitaan tunteiden kokemiseen.

Daniil Graninin kirjallinen työ kokonaisuutena, ei niinkään uusin kirja, herättää väkisinkin kysymyksen: onko hän koskaan ollut vakavassa mielessä Nobel-ehdokkaana? Hän ansaitsisi esimerkiksi Suomessa enemmän huomiota. Ei sen vuoksi että hän olisi ollut toisinajattelija vaan sen vuoksi, että hän on koko ajan tonkinut esiin totuutta ja julkaissut työnsä siltä pohjalta.

Даниил Гранин, Человек не отсюда. Издательская группа "Лениздат", Санкт-Петербург 2014. 320 стр. (Daniil Granin, Tšelovek ne otsjuda. Lenizdat, Sankt-Peterburg 2014, 320 s.)

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 7.1.2014.

Blogin vuosiyhteenveto 2013

Samalla kun suunnittelen uuden vuoden aloittamista Venäjä-aiheisia kirjoja käsittelevillä jutuilla, on hyvä tehdä katsausta menneeseen.

Aloitin tämän kirjablogin pidon vuosi sitten, joulukuussa 2012. Jokainen voi itse nähdä, miten paljon juttuja ja millaisessa aikataulussa olen saanut aikaiseksi. Mutta juttujen takana on tilastoja, joissa voi olla niissäkin jotain mielenkiintoista.

Varsin pian blogin aloittamisen jälkeen tajusin, että juttujen ns. iäisyysluonteesta huolimatta lukijat haluavat nähdä, mitä uutta on tarjolla. Niinpä joka kerta, kun uusi annos oli esillä, kävijämäärä hetkellisesti kasvoi. Näinhän sitä internetissä eletään: harva hakee jotain vanhaa, useimmat katsovat, onko jotain uutta. Jos ei ole, ei kiinnostuta.

Vuoden aikana blogissa oli lähes 4 000 käyntiä. Se ei ole paljon, mutta hyvä alku. Eri juttujen kesken lukijat olivat varsin demokraattisia; vain yksi oli yli muiden. Tämä yksi oli etusivulla oleva juttu Turkka Aaltosen ruokakirjoista. Sen kävi katsomassa noin kolme prosenttia sivuilla ylipäätään käyneistä.

Muita kärjen tuntumassa olevia juttuja on varsin iso joukko. Niitä ovat esimerkiksi jutut Collinien ruotsi-sanakirjoista, J. Pekka Mäkelän romaanista Muurahaispuu, Kaisa Kyläkosken historiateoksesta, Angelina Kazmina-Björkbackan omaelämäkerrasta, Jaakko Tepon pakinakokoelmasta sekä aikakauslehden Media & Viestintä esittely.

Jaakko Tepon kirja nousi loppuvuonna uudelleen joidenkin lukijoiden suosioon ilmeisesti sen vuoksi, että maata kiersi Tepon musiikkiin perustuva iltamaesitys. Loppuvuoden jutuista pidän pienenä positiivisena yllätyksenä Kazmina-Björkbackan kirjaesittelyn saamaa suosiota.

Tietokonealan harrastajia saattaa kiinnostaa seuraava tilasto. Sivuille tulleiden selainohjelmat jakaantuivat seuraavasti: Firefox 32 %, Safari 23 %, Explorer 18 %, Chrome 16 %, Opera 6 %. Käyttöjärjestelmien jakaantuma oli: Windows 61 %, Machintosh 22 %, Linux 9 %, iPad 3 % ja iPhone 1 %.

Näissä yhteenvedon merkeissä kaikille oikein hyvää uutta vuotta 2014!

Monenlaiset elämät kansien välissä

Elämä kiinnostaa. Niin kiinnostavat myös erilaiset elämäntarinat – esimerkiksi muistelmat sekä enemmän tai vähemmän tunnettujen ihmisten kohtalot, siis elämänkertakirjallisuus. Niiden lisäksi kirjallisuudessa on paljon muutakin, joka rakentuu kirjoittajien itsensä tai heidän tuntemiensa lähimmäisten kokemien asioiden varaan.

Itse asiassa elämäntapahtumiin liittyvä on ollut kirjallisuuden perusainesta niin kauan kuin kirjallisuutta on ollut olemassa. "Ei ole kirjallisuutta ilman elämää." Kirjoittajien elämän kokemukset ovat eri tavoin suodattuneina läsnä niin kaunokirjallisuudessa kuin runoudessa. Toisaalta kirjallisuuteen on liitetty erilaista pohtivaa ainesta, toisaalta on kerrottu omista näkemyksistä naamioiden ne elämän tapahtumiin.

Elämänkertakirjoittaminen on varsin suosittua niin sanotusti harrastusmielessä. Siihen suorastaan rohkaistaan esimerkiksi erilaisten muistitietoa keräävien kampanjoiden sekä kirjoittamiseen kannustavien opintokerhojen ja kurssien avulla. Elämänkerta-aineistot, kuten päiväkirjat, kirjeet ja valmiisiin kysymyksiin vastaavat muistitietokeruut, ovat aineistona myös museoiden ja arkistojen menneisyyttä ja nykyisyyttä luotaavalle toiminnalle.

Kirjallisuudessa elämästä kirjoittaminen on siis A ja O. Toisaalta mikään kooste ei voi tarjota siitä kuin hyvin pienen siivun, esimakua.

Jokainen voi itse tykönään miettiä, onko koskaan tullut kirjoittaneeksi mitään, mikä kertoo jälkipolville jotakin oman elämän vaiheista ja omasta ajasta: vaikkapa jonkinlaisen muistelun tai edes nimien ja tapahtumien lyhyet kertomukset kotialbumin valokuvien yhteyteen. Tai kirjeen, joka jollakin tavalla valottaa omia tuntemuksia. Entä mitä tuntemuksia saa aikaan kirje, johon ei koskaan vastata?

Aikaisempien kuukausien jutuissani olen jo käsitellyt joitakin elämäntarinakirjoja. Niitä ovat esimerkiksi – no, jääköön luettelo tekemättä. Huomaan, että itse asiassa lähes puolet aikaisemmin esitellyistä kirjoista on tavalla tai toisella elämänkerrallisia!

Kommentit ovat tälläkin kerralla erittäin tervetulleita. Niitä voi kirjoittaa myös facebookiin...

Sukutarinaa vaikka muille jakaa

Vajaa kaksi vuotta sitten imatralainen Anna-Liisa Tarvainen julkaisi pohtivan kertomuksen mielisairauden runteleman lähisukulaisen elämästä. Nyt hän yllätti tarjoamalla kokonaisen sukutarinan, lähinnä oman isänsä ja tämän perheiden vaiheet.

Läheisistä kertominen ei ole mitenkään kirjallisuudessa uutta, päin vastoin. Joskus on ongelmana kuitenkin se, että tarinaa ei synny, vaikka syntyykin paljon puhetta erilaisista  elämänvaiheista. Toisin sanoen juoni, aina kertomukselle välttämätön, on hukassa.

Vaikka Tarvaisen uuden teoksen juoni hieman polveileekin eikä lukija saa ihan kaikkea sovitetuksi juonen kuvioihin, kokonaisuus pysyy kohtuullisesti koossa. Alkupuolella päähenkilö on isä-August, 1877 syntynyt vanhan kansan työväenmies, joka sisällissodan oloissa vuonna 1918 keskittyy auttamaan ja huoltamaan, ei siis sotimaan.

Mutta niin isän kuin 14-vuotiaana tämän sodan kokevan poika-Augustin kanta maailman isoihin asioihin on ikään kuin kerralla selvä: köyhien ja vähäväkisten puolella ja eriarvoisuutta, myös eriarvoisuutta kannattavia porvareita vastaan. Eräiden traagisten tapahtumien vuoksi jää kyllä miettimään, missä kulkeekaan "asioiden riitelyn" ja "ihmisten riitelyn" välinen raja.

Kirjassa tulee esiin myös se, miten erimielisyydet päämäärän tavoittelun keinoista jakavat työväenliikettä. Jollakin tapaa sekopäisesti joudutaan toisaalta hyväksymään vallankumous (jonka sanotaan mm. tehneen Neuvostoliitosta onnelan) ja toisaalta taas toteamaan, että kaikki ei menekään piirustusten mukaan.

Tätä kertomuksessa havainnollistaa yksi päähenkilöistä, kolme eri kertaa itään lähtevä Armas. Hänen elämänsä kuvataan viinaan- ja haaveisiin meneväksi, mutta lieneekö syynä ongelmiin yksistään tai edes pääasiassa kommunismi? Jokaiseen lähtöön on aina monenlaisia lähtijöitä, ja täytyy muistaa Armaksen olleen vain yhden tyypin loikkari. Seikkailijoita toki oli, mutta useimmat lähtivät Neuvostoliittoon joko poliittisina pakolaisina tai työn hakuun.

Talvi- ja jatkosodan kuvauksessa yksilöisen kokemuksista käsin Tarvainen tuo mielenkiintoisella tavalla esiin kotirintaman, sodasta muualla kuin rintamalla kärsineiden ihmisten elämän.

Näkökulma muun muassa tässä kuvauksessa on hyvin perhekeskeinen. Siihen nähden tuntuu osin yllättävältä, että kirjoittaja tarjoaa myös yleistietoa sota- ym. tapahtumien kulusta. Ehkä se kuitenkin on suurten ikäluokkien jälkeen syntyneitä lukijoita silmällä pitäen  tarpeellista. Toisaalta nämä tiedon palat ovat sen verran lyhyitä ja irrallisia, että pakostakin tulee miettineeksi, mihin niitä kaikkia tarvitaan.

Pieni tiivistäminen olisi jäntevöittänyt tarinaa. Kansikuva, kirjassa kyllä monta kertaa mainittava kellotapuli, olisi vaatinut jonkun sanan selityksekseen. Omakustanteeksi teos on 1910–1940-lukujen elämän kuvauksena kiitettävä ja käy hyväksi esimerkiksi siitä, miten laaja sukutarina saadaan solmituksi tiiviiksi kokonaisuudeksi.

Anna-Liisa Tarvainen: August punikin poika. Books on Demand, 2013, 218 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tässä 27.11.2013.

Lapsuusmuistoja ja lähipiirihavaintoja

Presidentti Mauno Koiviston (90) elämäntyöstä on kirjoitettu varovaiseen ja kunnioittavaan sävyyn. Varsinainen pohdiskelu ja asioiden tutkiminen esimerkiksi arkistolähteiden avulla odottaa vielä itseään. Eihän Urho Kekkosenkaan kaudesta ole vielä tyhjentävästi selvää otettu.

Presidentti Koiviston puolison Tellervo Koiviston (s. 1929) elämäkerrallinen Päiväkirjan uudet sivut herätti ilmestyessään vuonna 1999 keskustelua. Syynä ei niinkään ollut kirja vaan siihen liittyneet lehdille jo ennen kirjan ilmestymistä annetut haastattelut. Kirjassa kouluajan kiusaamishistoria on esitetty tiivistetysti; mediassa aiheesta nousi varsin vilkas keskustelu. Kirjassa Tellervo Koivisto kertoo saaneensa aiheesta niin paljon postia, että kaikkeen on ollut mahdotonta vastata.

Lapsuuden ja nuoruuden kuvaus on kirjan syvällisintä antia, muu on etupäässä kertomusta presidentin puolison yksin ja puolisonsa kanssa tekemien matkojen muistikuvista. Paljon kerrotaan eri henkilöistä niin koti- kuin ulkomailla (henkilöhakemistossa on reilusti yli sata nimeä). Pikku juorujakin lukija kokee löytävänsä, mutta ne on kaikki tarkoitettu hyväntahtoiseksi opastukseksi elämään. Ehkä sekin, mikä koskee Paavo Väyrystä. "Vaikka hän tekisi minkä tahansa valinnan, hänen päämääränsä oli varma: hänet oli tarkoitettu suuriin tehtäviin", kuvaa Koivisto hieman ironisesti silloisen ulkoministerin persoonaa (s. 110). 

Matkakuvaukset samoin kuin Koiviston presidenttiperheen arkielämän kertomus (miten sovittaa yhteen viralliset roolit ja halu elää "kuin tavalliset ihmiset, mikä tietenkin on mahdotonta) ovat arvokasta dokumentaatiota niistä tunnoista, mitä tällainen työ synnyttää.

Vaikka teoksen linjat ovat pitkät eivätkä aiheet aina toisiaan tue, kokonaisuutena muistelma on kuvaus myös persoonallisuuden kehityksestä. Sille "tapahtuneet tosiasiat" (kuten pääseminen eli joutuminen tasavallan ensimmäiseksi naiseksi) ovat asettaneet joskus tiukatkin rajat. Hieman kaivaten mahdottomuutta osallistua enemmän politiikkaan hän muistelee varsin lyhyttä eli yhtä neljän vuoden kauttaan kansanedustajana 1970-luvulla. "Varjossa elämistä" kirjoittaja kuvaa ylipäätään hieman kaihoisalla mielellä.

Tuolta ajalta, lähes 30 vuoden etäisyydeltä nyt esiteltävästä kirjasta, on Tellervo Koiviston ensimmäinen muistelmateos Elämän siivellä: Päiväkirjan lehtiä. 

Lienee syytä muistuttaa, että tätä Tellervo Koivistoa ei saa sekoittaa toiseen samannimiseen SDP:n kansanedustajaan, joka syntyi vuonna 1927 ja oli eduskunnassa vuodesta 1970 kuolemaansa vuoteen 1982 saakka.

Tellervo Koivisto: Päiväkirjan uudet sivut. Seven 2000 (1. painos Otava, 1999), 240 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 25.11.2013.

Liedin ja konserttojen mestarin elämä

– Poika tuli, julisti kätilö tuodessaan kirkuvan pikkuvauvan itävaltalaisen opettajan Franz Theodor Florian Schubertin nähtäväksi.

Näin alkoi isänsä kaimaksi kastetun tulevan säveltäjän elämä, josta ei tullut pitkä (1797–1828), mutta kylläkin yhä meihin vaikuttava.

Tanskalainen Torben Meyer, älköön häntä sekoitettako samannimiseen tunnettuun tanskalaiseen näyttelijään, kirjoitti Schubertin elämästä heti sodan jälkeen kirjan. Sen saaminen suomeksi vuonna 1947 täydensi mainiolla tavalla tietämystämme keski-eurooppalaisesta varhaisromanttisesta lied- ja kamarimusiikkikaudesta. Schubert vaikutti muun muassa Euroopassa musiikkia opiskelemassa käyneiden välityksellä myöhemmin myös suomalaiseen säveltämiseen.

Schubert eli kahden ajan murroksessa, ja sitä on pidetty yhtenä hänen luomistyönsä viehätyksen lähteenä. Toisaalta häntä voi pitää eräänä, ehkä tärkeimpänä, klassismin tietoisista uudistajista. Jälkipolvet ovat puhuneet "piilevästä tuoreudesta" ja "tenhovoimasta" ja jopa sävellysten kuolemattomuudesta. Jälkimmäiseen on tietenkin helppo uskoa niin kauan kuin on uskoa ihmisen mieltymykseen hyvään ja vaikuttavaan musiikkiin.

Meyer käyttää lähteinään muun muassa kirjeitä, ja hän saakin Schubertin elämän näyttämään painettuna tekstinä hyvinkin elävältä. Hän kuvaa, miten Schubert "nojaten Goetheen ja Beethoveniin" imi vaikutteita ympäristöstään, mutta loi niiden pohjalta aivan omaa. Vaikutteiden antajina lähipiirissä olivat myös muun muassa Franz von Schober, jonka luona Schubert rahapulassaan asui, baritonilaulaja Johan Michael Volg sekä säveltäjä Carl Maria von Weber.

Schubertin kauneuden etsinnälle on etsitty pohjaa paitsi hänen vaatimattomasta ja suorastaan köyhästä elämästään myös hänen muista kärsimyksistään. Hänen tiedetään sairastaneen syfilistä ja hän kuoli lavantautiin; on myös epäilys siitäm että kuoleman olisi aiheuttanut lääkkeenä käytetty elohopea.

Vuonna 1947 suomalaissa kirjakaupoissa myynnissä ollut kirjapainonlämmin Schubert-kirja on nyt pöydälläni ei vain elämänkertakirjana vaan myös historiallisena esineenä. Painopaperi on sodanjälkeistä, haurastuvaa ja jo tummunutta. Kirjapaino on ollut Oy Pahvipakkaus Ab. Sitä samoin kuin ei kustantajaakaan, Kustannusosakeyhtiö Fenniaa, ole aikoihin löytynyt yhtiörekisteristä.

Mutta kansikuva – niin, siinä on jotakin hyvin tuttua noissa hienoissa viivoissa, joilla on hahmoteltu noin kolmikymmenvuotiaan säveltäjän piirteet. Ne hienot viivat on piirtänyt tuolloin itse kolmikymppinen Björn Landström!

Torben Meyer: Franz Schubert. Laulun mestari. Suom. Olavi Routasuo. Kustannusosakeyhtiö Fennia, 1947, 176 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerrran tässä 15.11.2013.