1970-luvun alussa käytiin Porin ja Tornion, siis satakuntalaisten ja pohjoissuomalaisten kesken kova kamppailu siitä, mihin Outokumpu Oy:n jaloterästehdas sijoitetaan.
Tornio voitti, ja sillä voitolla on ollut monenlaisia kauaskantoisia seurauksia. Yksi niistä on se, että kun pörssiyhtiö Outokumpu nyt keskittyy teräkseen, Porin tehtaat ovat olleet suurelta osin myynnissä. Torniolaisten voitto vuonna 1973 oli enemmän kuin voitto, jos asiaa tarkastellaan kansallisen metalliteollisuuden säilymisen näkökulmasta.
Kuitenkin yhtiön kustantama uusin historiateos, jota tehtiin viisi vuotta ja jonka ilmestyminen osui sopivasti Outokummun uuden strategian vahvistusajankohtaan, antaa kunniaa myös Porille.
Alkuvaiheessa keskeinen merkitys oli Teknillisen korkeakoulun tutkimustoiminnan kehittymisellä pääkaupungin kupeessa Otaniemessä. Mutta sittenkin ratkaiseva oli se työ, jota tehtiin Porissa Outokummun metallurgisessa tutkimuslaitoksessa ja sen laboratoriossa.
Sen palveluksessa oli ollut Teknillisen korkeakoulun myöhempi professori Heikki Miekk-oja. Hänen työtään Porissa jatkoivat muun muassa Rolf Malmström, Heikki Tuovinen ja Simo Mäkipirtti muutama nimi teoksesta poimien. Myös savonlinnalaisen metallityöläisen poika Olavi Siltari vaikutti keskeisesti asioihin.
Terästehtaan sijoituspaikan valinta oli aikansa mediatapahtuma. Valinnan perusteita mietittäessä on usein unohtunut yksi asia: ennakoivaa oli yhtiön ferrokromitehtaan sijoittaminen Tornioon vuonna 1965 sekä tietenkin pohjoisen malmivarojen läheisyys.
Porin puolesta puhui lähinnä se, että täällä oli toimiva kuparitehdas ja metallurgian asiantuntemusta. Yksi jaloterästehtaan idean avainhenkilöistä oli Pentti Rautimo. Strömbergin sähkömoottoritehtaalla uransa aloittanut ja Yhdysvalloissa kouliintunut diplomi-insinööri tuli Porin tehtaiden johtoon vuonna 1960. Välittömästi sen jälkeen aloitettiin uudistus- ja laajennustyöt (putkitehdas, valssaamo). Juuri Rautimo halusi ruostumattoman teräksen valmistuksen suunnittelun nopeasti käyntiin. Hän ehdotti vuonna 1966 tehtaan paikaksi Poria.
Suunnittelu ja paikan valinta oli pitkä prosessi. Yhtiö käytti kokeneita englantilaisia konsultteja, mikä Outokummun kustantamassa teoksessa kuvataan onnistuneeksi asiaksi. Yhtiöllä ei näet ollut omaa kokemusta siitä, miten terästehdasprojekti tulisi hoitaa.
Pohjoisessa noustiin taisteluun jaloterästehtaan puolesta sunnuntaina 15.11.1970. Yksi keskeisistä henkilöistä oli Kemin kaupunginvaltuuston kansandemokraattinen puheenjohtaja Ahti Pukema. Porissa SKDL:n väki oli tietenkin toista mieltä, vaikka niin olivat muutkin: kyse oli alue-, ei puoluepoliittista erimielisyyksistä.
Tehtaan paikan ratkaisivat valtioneuvostossa tehdyt teollisuus- ja aluepoliittiset linjanvedot. Jälkikäteen ajatellen on sanottava, että onneksi kävi näin. Mitä merkittävää teollisuutta Lapissa olisi, jos aikanaan ei olisi tehty tällaista päätöstä?
Kaupunginjohtaja Heikki Kosken vetämä Porin projekti jäi siis kakkoseksi, vaikka kaikkien mahdollisten päättäjien puheilla käytiin. Pohjoisen väki oli paremmin perillä asioiden taustoista eli yhtiön sisäisestä asian valmistelusta.
Tuomo Särkikosken teoksessa painoa annetaan myös poliittisille vaikuttajille. Esimerkiksi Oulun, Lapin ja Kainuun kd-piirijärjestöjen vuonna 1965 laatima teollistamisohjelma nosti kaukonäköisesti esiin myös jaloteräksen valmistuksen.
Tuomo Särkikoski: Outo malmi – jalo teräs. Outokummun tie ruostumattomaan teräkseen. Julkaisijat Outokumpu Oy ym., 2005. 390 s.
Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 2005.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti