Vuosikymmeniä monin tavoin yhteisiin asioihin vaikuttaneen kanssakulkijan vakavasti tehdyt muistelmat on aina tapaus. Paljon tietenkin riippuu kertoja taidoista ja näkökulmista.
Väinö Vilponiemi (s. 1925) on toiminut 1940-luvun lopulta alkaen satakuntalaisten sosialidemokraattien riveissä ja vähän rivien yläpuolellakin. Hänen kirjansakin on palvelus: se pitää mitä nimellään lupaa. Kaikki persoonallisella otteella kerrottua ja perustuu paitsi muistin varaan myös ilmeisen kunnolliseen kotiarkistoon.
Vielä tunnetuimpien muistelijoiden tapaan Vilponiemi selittää asioita omalta näkökannaltaan, korostaa uurastustensa mittaa ja määrää ja muistaa myös niin sanottuja pikkuasioita. Kun lukija pitää mielessä, että tässä puhuu koko ajan valikoiva kertoja, Vilpon seurassa viihtyy ja hänen kanssaan saattaa jopa käydä jonkinlaista vuoropuhelua.
Järjestötoimitsijan ja kansanedustajan uraansa Vilponiemi muistelee jopa eri näkökulmista (kansanedustaja hän oli 1962–1975). Yksityinen elämä lomittuu julkiseen. kertoja ei peittele anti- ja sympatioitaan. Lukija haluaisi pyytää lisävaloa joidenkin tapahtumien taustoihin. Vahinko, että kirja ei ole kahdensuuntainen viestinnän väline! Omaa rooliaan kirjoittaja ei liikaa korosta mutta eipä peittelekään.
Kansandemokraatit ovat Vilponiemen poliittisella kartalla ryhmä, jonka kanssa voi tehdä yhteistyötä (vain) asia kerrallaan. Vasemmistopuolueiden välistä kahnaustakin hän kuvaa. Lukija jää ihmetelemään, missä ovat muistot porvarien ja sosialidemokraattien kahnauksista. Yksi sellainen kuitenkin on mielessä. Vilponiemellä on sentään jotain kokemusta Porin Valtakadun valtalehdestä. Jotakin tuttua on nykyaikaakin ajatellen siinä, miten Satakunnan Kansa on valtaansa käyttänyt.
Kirjaa ei voi moittia muusta kuin ehkä hieman ylipitkästä kerronnasta. Samantapaisiin asioihin palataan uudelleen, tiivistämisen varaa olisi ollut.
Pomarkkulaisen Aulis Sileäkankaan (1923–2013) ura keskustalaisena poliitikkona kesti suunnilleen yhtä kauan kuin Vilponiemen SDP:ssä. Eduskunnassa hän ei ollut yhtä pitkään. Muistelujen ote on kuitenkin erilainen, eikä se johdu pelkästään puoluekannasta. Sileäkangas on pyrkinyt katselemaan asioita enemmän ulkopuolisen näkökulmasta, vaikka varsinkin loppua kohden oma elämä ja omat katsomukset korostuvat.
Molemmat muistelijat ovat lähtöisin maaseudulta. Vilponiemestä tuli kaupunkilainen politrukki, Sileäkangas jäi maalle ja maatalousväestölle uskolliseksi kansanedustajaksi (jota hän oli 1966–1969 ja 1972–1975). Olipa hän pitkään myös yksi heistä, joiden on sanottu määritelleen Maalaisliitto-Keskustapuolueen linjan – hyvässä yhteisymmärryksessä Urho Kekkosen kanssa.
Paljon Sileäkangas muisteleekin yhteistyökumppaneita ja muita matkan varrella tavattuja. Hän lainaa myös monia erilaisia asiakirjoja ja lehtiartikkeleita, paikoitellen jopa tuskastuttavan paljon. Onneksi hän sanoo kuitenkin kaikesta oman kantansa, esimerkiksi porilaisesta Kekkosen vihaajasta Antti Pekolasta.
Miten vastenmielistä Sileäkankaalle onkaan ollut Kauko Juhantalon tapaisten talousrikoksista tuomittujen palaaminen päättäjien aitioihin. Muistelija puhuu moraalista eikä häpeile muistella, miten on itse tällaisiin asioihin reagoinut. Kirja olisi kuitenkin tullut toimittaa niin, että lainatut tekstit ja kirjoittajan oma ajatus erottuisivat selvästi toisistaan. Jonkinlaista armoakin odottaisi, koska tuomarit ovat aikanaan päätöksensä tehneet ja syylliset rangaistuksensa kärsineet.
Varsinaisen näpäytyksen saa yksi lehti – Kankaanpään Seutu. Kun se ei vuonna 1995 julkaissut Sileäkankaan moraalia ja talousrikollisuutta käsitellyttä kirjoitusta, ei tämä voinut herättää kuin yhden ajatuksen: näin haluttiin suojella rikollista (Juhantaloa).
Vilponiemen tavoin Sileäkangas kuvaa itsensä kiltiksi pojaksi, joka teki kaiken minkä puoluetoverit pyysivät ja vähän enemmänkin. Kirjan julkistamistilaisuudessa muistan hänen hieman harmitelleen sitä, että ihan kaikki ei ole mennyt nappiin.
Henkilöhakemisto on kirjan plussia, koska aikaa ja tapahtumia huonosti tuntevalle saattaa teoksen alusta loppuun lukeminen ilman ohjausapua tuottaa vaikeuksia.
Väinö Vilponiemi: Vilpon omat jutut. Muistista ja muistiinpanoista. Kehitys 2004, 263 s.
Aulis Sileäkangas: Elämäni kuin tilkkutäkki. I.p., i.v. [Lalli Oy, 2004], 285 s.
Julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 2.12.2004. Hieman muokattu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti