Niin lähellä ja kaukana

Ensimmäisen kerran kirjoitin Latvian kulttuuriin liittyvistä asioista lokakuussa 1980, ja saman vuoden lopulla tein ensimmäisen kunnollisen tutustumismatkan Riikaan.

Sen jälkeen vettä on virrannut niin Daugavassa, Kokemäenjoessa kuin kaikissa muissakin uomissa. Maailma on muuttunut ja paljon on asioita välillä unohtunutkin. Jotkut ovat lähteneet pois luotamme, mutta sanat ja ajatukset ovat jääneet.

Lämmöllä muistan Pēteris Zirnītisiä, jonka poismenosta on kulunut pian 14 vuotta. Hänen elämänkokemuksensa ja asenteensa ovat olleet esimerkkeinä niinä hetkinä, kun ei ole oikein tiennyt mihin tienhaarasta pitäisi kääntyä. Pois on mennyt myös Laima Žihare-Loidl, jonka näkemykset ja tuskasta sanoiksi siinnyt ymmärrys varsinkin Latvian vaikeina kuukausina neuvostokauden lopulla sekä Jugoslavian kansojen kärsimyksen hetkillä merkitsevät minulle yhä paljon.

Näinä vuosikymmeninä Latvia on ollut meille suomalaisille Anna Žīguren sanoin niin lähellä (mutta kuitenkin jostakin syystä kaukana).

Voi pohtia, miksi läheisyydestä huolimatta on tuo etäisyys. Yksi syy on, että Latvia jää jotenkin horisontin taakse, kun katsomme yli Suomenlahden. Ei ole ollut yksi kerta, kun media ja jopa virallisempi taho on sekoittanut keskenään Latvian ja Liettuan. Näitä naapureitamme tunnemme edelleen hävettävän vähän. Korostamme kielisukulaisuutta virolaisten kanssa, mutta haemme heiltä eniten alkoholia.

Oma kiinnostukseni Latviaan lähti 1970-luvulla siitä, että Porilla ja Riialla oli ystävyyskaupunkisuhde (joka edelleen jatkuu, nyt jo 50. vuotta!). Nuorison ystävyysjunamatka kesällä 1975 tarjosi mahdollisuuden tutustua ensimmäisen kerran Riikaan. Käänsin kaksi kirjallisuutta esitellyttä artikkelia, jotka julkaistiin vihkosena.

Lokakuussa 1980 väitin lehdessä, asiaan syvällisesti perehtymättä, että Latvian kirjallisuuden tekevät tutustumisen arvoiseksi sen perinteet ja monisärmäisyys. Pitkään tosin ei ollut mahdollisuutta perehtyä aiheeseen kuin harvojen käännösten välityksellä, eikä tilanne ole ratkaisevasti muuttunut. Tosin jokainen vuosi tuo aina uutta, käännetyn kirjallisuuden kokonaismäärä sentään kasvaa.  Kustantajat ja kääntäjät ovat median ohella avainasemassa, sillä emmehän osaa pyytää sellaista, mistä emme tiedä mitään.

Oma tämänkertainen annokseni on sekalainen kokoelma vanhaa ja uutta, Latvian lipun punaista, taivaan ja vesien sinistä ja luonnon vihreää. Toimikoon palsta muistutuksena siitäkin, että myös tietokirjallisuudessa on saatavilla lukemisen arvoista Latviasta ja sen asukkaista.

Miksi aloittaa juuri maaliskuussa? Sehän on taas toivoa täynnä. Latvialaisen perinnetiedon mukaan juuri maaliskuussa luonto herää talven jälkeen uuteen elämään: hyönteiset alkavat liikkua ja monet muutkin avaavat silmänsä nähdessään pidentyneen päivän ja tuntiessaan auringon lämmön.

Tällainen heräämisen päivä on 25. maaliskuuta, Māran päivä. Kansanperinteessä Māra on Äiti Maa, korkein jumalattarista. Jossakin määrin hänet yhdistettiin toiseen jumalattareen Laimaan. Kristinuskon tultua hänet sekoitettiin myös Mariaan, ja niinpä Māran päivää on vietetty myös 15. elokuuta.

Toisaalta 25. maaliskuuta on Nyky-Latvian kalenterissa yksi niistä päivistä, jolloin suruliputetaan muistellen kommunistivallan aikana tapahtuneita väkivallantekoja ja murhia.

Maaliskuulla on siis merkitystä.

Huom. Yritän kirjoittaa nimet latvialaisittain. Pitkät vokaalit merkitään niiden päällä olevalla viivalla (esim. ā, ī) ja pehmeät konsonantit niiden ylä- tai alapuolella olevalla heittomerkillä (esim. ġ, ņ). Š ja ž taitavat jo kuulua yleissivistykseen myös suomen kielessä.