Latvialaiset ymmärtävät, että heidän kansalliseepoksekseen kutsuttu Lāčplēsis ("Karhunkaataja") on oikeasti Andrejs Pumpursin runoelma, jossa on käytetty kansanrunojen aiheita.
Sen sijaan latvialaiset tietävät, että heidän kaikkine muunnelmineen noin 1,2 miljoonaa kansanlauluaan, useimmat nelisäkeisiä arkielämän tilanteisiin liittyviä pikku runoja, ovat oikeaa ja alkuperäistä viisautta ilman minkään pumpursin tai hampursin jälkikäsittelyä.
Näiden runojen eli laulujen keruu alkoi Latvian maaseudulla, missä valtaosa kansasta tuohon aikaan asui, jo 1700-luvulla. Varsinaisesti se sai vauhtia 1800-luvun puolivälissä. Siihen aikaan kehittyi runoinnostus ja kansallinen herääminen myös Virossa ja Suomessa.
Latviassa asiaan vaikutti myös se, että eräät kansalliseen heräämiseen keskeisesti vaikuttaneet nuoret opiskelivat läheisessä Tarton (latviaksi Tērbata) yliopistossa, työskentelivät sitten latviankielisessä julkaisutoiminnassa keisarikunnan pääkaupungissa Pietarissa – ja että eräs keskeisimmistä henkilöistä, Krisjānis Barons, pystyi kaukana Moskovan lähellä keskittymään Latviassa kootun aineiston järjestelyyn ja julkaisemiseen. Kerääjiä oli monia, tehty työ oli joka tavalla arvioiden valtava.
Runojen, dainojen (dainas) julkaisussa päästiin jo Baronsin 80-vuotispäivän alla kahdeksaan eri teokseen, joissa oli yhteensä 6 256 sivua ja 217 996 toisintoa.
Kun jälkikäteen pohditaan 1800-luvun kansallista heräämistä voidaan väittää, että "kansanrunouden tehtävänä oli kohottaa kansalaisten itsetuntoa ja herättää arvostusta omaa kieltä ja kulttuuria kohtaan". Tämä oli se mitä tapahtui, mutta eihän kansa alun perin tämän vuoksi värssyjään tehnyt. Kuten Krisjānis Barons jo giganttisen työnsä alkumetreillä tajusi, laulut kertoivat elämästä sellaisena kuin se eri tilanteissa koettiin. Ilot ja surut, syntymät, seurustelu ja avioituminen, sukupolvien väliset suhteet, vanheneminen, kuolema, kaikki tämä on läsnä. Runoissa käytettiin myös symbolista, luonnon ilmiöistä lainattua kuvausta. Esimerkiksi miehen vertauksena käytettiin tammea, naisen lehmusta, myös perhesuhteet piilotettiin usein luonnonvertauksiin.
Lauri Harvilahden toimittama ja suomentama dainojen kokoelma on suppea, mutta uskoakseni valaiseva valikoima kansan synnyttämään aarteeseen. Lehmuksen tytär tammen poika tarjoaa sekä alkuperäistekstin että käännöksen. Tämä antaa lukijalle mahdollisuuden myös kielenymmärryksen testaamiseen.
Indoeurooppalainen latvia on jännittävä kokemus myös kieltä osaamattomalle. Tuttuja sanoja voi löytää venäjän, ruotsin ja yllättäen jopa suomen pohjalta – ovathan baltit ja itämerensuomalaiset lainailleet sanoja toisilleen. Esimerkki ruotsista: nokikolari näyttää olleen jo vanhassa latviassa skursteņa slaucītājs.
Krisjānis Baronsin erikoisesta urasta ja elämästä on julkaistu suomeksi Harvilahden teoksessa oleva Saulcerīte Viesen (1932–2004) kirjoittama esittely. Tämän kirjallisuudentutkijan laatima laajempi elämänkertateos, joka avaa ymmärrystä myös 1800-luvun ns. nuorlatvialaisten kulttuuripyrintöihin, julkaistiin englanniksi Moskovassa perestroikan alkumetreillä. Teos on edelleen lukemisen arvoinen, ja Viese oli eräs nykyajan parhaimmista Barons-tuntijoista.
Mutta mitä puuroa olen koko ajan kiertänyt, minkä olen maininnut, mutta mitä en ole paljastanut? Mitä nämä dainat ovat?
Onko miniä anopin mieleinen? On tapauksia, joissa ei ole. Miten kertoa tästä? Esimerkiksi näin: "Koira häntää heiluttaa: / tuotiin puuron keittäjä. / Älä heiluta, älä heiluta, / ei tuo osaa puuroa keittää." (Sunīts asti kustināja: / pārved putras vārītaju. / Nekustini, nekustini, / nemāk putru izvārīt).
Jos taas miniä ja anoppi löytävät liikaankin yhteisen kielen tai pikemminkin heidän kielensä löytävät yhteisen maun, voi käydä näinkin: "Juopui äiti [= anoppi], / juopui miniä. / Toisiltansa kyselevät: / minne avaimet joutuivat?" (Piedzēruse māmulina, / piedzēruse vedekliņa; / viena otru vaicājas; / kar palika atslēdziņas?).
Mutta on ohjeita miehillekin. "Pojat, älkää ottako tyttöä / ennenkuin tissit tarkastatte. / Minun veljeni otti / yksitissisen morsiamen" (Puiši, meitu neņemiet, / ikām pupus apraugiet: / mans bāliņš nosaņēma / vienu pupu līgaviņu).
Edellisestä syntyy amatöörikielentutkijan päässä assosiaatioita: putra on puuro, māmulina äitimuori ja palik(k)a sopii hyvin avaimen nimeksi. Keittäminen eli (iz)vārīt taas on "selvää venäjää" (varit, svarit).
Dainoja on siis eri elämäntilanteista. Harvilahden kääntämä pieni kokoelma antaa lukijalle sellaista rikkautta kuin kansanperinteestä ylipäätään eri kulttuureissa löydetään.
Jotkut dainat muistuttavat arvoituksia, toiset taas kysyvät kuulijalta mitä pitäisi tenkkapoossa tehdä. Joissakin runoissa iloitaan, joissakin surraan, joissakin pysähdytään pian päättyvän elämän kylmän verhon edessä. Ja sitten käy lopulta näin: "Neula on ruostunut, / kehruulanka homehtunut, / villahuivin ompelija / uinuu vihreän nurmen alla." (Sarūsēja adatiņa, / sapelēja dzipariņš; / villainīšu rakstītāja / guļ zem zaļas velēniņas.).
Lehmuksen tytär tammen poika. Latvialaisia dainoja Krisjānis Baronsin kokoelmasta. Suomentanut ja toimittanut Lauri Harvilahti. SKS 1985, 83 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 5.3.2015.
Latvian oikeinkirjoituksesta: pitkät vokaalit merkitään päällä olevalla viivalla (esim. ā, ī) ja pehmeät konsonantit ylä- tai alapuolella olevalla heittomerkillä (esim. ġ, ņ). Š ja ž lienevät selittämättä selviä äänteitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti