Tammikuinen annos itänaapuria

Vuoden 2014 alkaessa työpöytäni toisella laidalla oli pino Venäjää ja Neuvostoliittoa koskevaa kirjallisuutta. Osa  tietokirjoja, osa kaunokirjallisuutta, loput mikä mitäkin.

Itäisen naapurin asioista voisi saada aikaan vaikka minkälaisen esittelyn. Siirtelin kirjojen paikkaa pinossa ja vaihdoin niitä toisiin; kävin kirjastoissa ja kyselin tutuilta mahdollisesti heille lainaamiani, kotoa jotenkin kadonneita kirjoja.

Löysin myös mielestäni vuoden 2013 ehdottoman ykkösen sarjassa "Venäjä-tietokirjat": Leena Liukkosen Venäläiset tulevat! 

Pystyin melkein siihen, mihin pyrin. Sain esille ajatuksia, joita herätti noin 20 lukemaani kirjaa (sekä lisäksi 111 Anton Tšehovin kertomusta ja novellia). Aloitin vuonna 1949 uransa aloittaneen Daniil Graninin uusimman kirjan, ja kirjailijankin, esittelyllä. Kuun lopulla päädyin historian kautta toisinajatteluun ja vähän kaunokirjallisuuteenkin.

Muualla tässä blogissa käsitellään Venäjää ja Neuvostoliittoa koskevia kirjoja seuraavasti (linkit aukeavat nimistä):

Angelina Kazmina-Björkbacka

Jukka Rislakki

Juho Mäkelä

Andrei Belyi

Eero Matero

Hannu Mäkelä
Osip Mandelštam

Palstanpitäjän väitöskirja (2008) kansandemokraattisen lehdistön Neuvostoliitto-journalismista on luettavissa täällä.

Otan vastaan palstaa koskevia ehdotuksia, kiitos niistä!

Vuoden 2013 Venäjä-tietokirja

Leena Liukkosen Venäläiset tulevat! ei ollut vuoden 2013 Tieto-Finlandia-ehdokkaana, mutta hyvin se olisi tämän paikan ansainnut. Koska loppusuoralla ei ollut yhtään Venäjä-tietokirjaa, julistan täten Liukkosen teoksen alansa ykköseksi vuonna 2013.

Tekijä ei hae yleiskattavaa pikkutietoa isosta naapuristamme, vaan kertoo paljolti omiin kokemuksiinsa perustuen, miten suomalaisten ja venäläisten maailmankuva ja toimintakulttuuri eroavat toisistaan ja mitä käytännön seurauksia nämä aiheuttavat.

Pohjaa tekstilleen Liukkonen on saanut työskentelemällä Venäjällä niin toimittajana, diplomaattina kuin konsulttina. Hänellä tuntuu olevan myös hyvä kosketus Suomen venäläisyyteen. Omin kokemuksin perusteltu on aina havainnollista ja monesti luotettavampaa, kuin toisen käden lähteisiin ja haparoiviin tilastoanalyyseihin perustuvat pikkujättiläiset.

Kerrankin siis tietokirja, jonka tiedot eivät vanhene parissa vuodessa – ehkä eivät edes vuosikymmenessä.

Eroista puhuessaan kirja muistuttaa myös samankaltaisuuksista. Monelle suomalaiselle kulttuurišokit naapurissa ovat olleet tutun ja oudon sekamelskasta syntyneitä. Toisaalta ikään kuin oltaisiin kartalla, toisaalta taas ikään kuin metsässä… Mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy… Samankaltaisuudet puolestaan auttavat kommunikoimaan. Suomalaisten ja venäläisten väliset puheongelmat liittyvät enemmän kulttuuritaustoihin ja eturistiriitoihin kuin erilaisuuteen.

Teoksessa on paljon pohdintaa, jonka äärellä lukija voi miettiä omia kokemuksiaan ja asenteitaan. Yksi virhe, jonka suomalainen helposti tekee suhteessa venäläisiin (ja myös saksalaisiin) on se, että historian kaatopaikka vedetään nykyihmisten synniksi. Toinen vastaava virhe on, että kun joku poliitikko tai vastaava Venäjällä sanoo jotakin, se ymmärretään Suomessa koko 142-miljoonaisen maan kannaksi.

Tuntuu jankutukselta – tämä on omaani eikä Liukkosen – mutta tarpeelliselta toistaa, että yksittäinen uutinen tms. on vain jäävuoren huippu, emmekä todellakaan tiedä mitä sen lisäksi on olemassa. Suomalainen ei katso Venäjän televisiokanavia, ei lue venäläisiä lehtiä eikä edes juurikaan lue maan nettijulkaisuja, ja näin kaikki voi näyttää pöyristyttävän yksinkertaiselta tai kummalliselta.

Pohdinnoissaan, joissa olisi ollut hieman tiivistämisen varaa, Leena Liukkonen lähestyy asioita paljolti ihmisten, ei organisaatioiden tasolla. Ymmärtääksemme venäläisiä meidän on ymmärrettävä myös itseämme, hän muistuttaa.

Mutta mitkä ovat venäläisten ja suomalaisten keskeiset erot? Venäläisten 1) vähäisempi luottamus järjestelmään; 2) pienryhmien sisäinen lojaalisuus; 3) henkilökeskeisyys monissa sellaisissa asioissa joissa Suomessa tuijotetaan organisaatiota; 4) tunteiden ja niihin perustuvien motiivien suurempi sieto ja hyväksyminen; 5) suurempi valtaetäisyys eri toimijoiden välillä.

Viimemainittu ero on luonnollisella tavalla läsnä kaikissa suurissa maissa. Miten, siinä on eroja. Mutta Moskovan tai Pietarin todellisuus ei ole kaikissa asioissa sama kuin Kaliningradin, Krasnodarin, Sotšin, Vladivostokin tai Arkangelin vastaava. Monta elämää löytyy jo yhdestä isosta kaupungista. Maan monikansallisuus ja moniuskonnollisuus tuovat nekin eroja, joita suomalaisen on vaikea hahmottaa.

Liukkonen muistuttaa, että venäläisten ja Venäjän läsnäolo kasvaa Suomessa koko ajan monista luonnollisista syistä. Niitä ovat muun muassa maantieteellisen läheisyyden avittamana kaupan ja matkailun kasvu sekä se, että aivan Suomen rajan lähellä (200:n kilometrin päässä) on viiden miljoonan asukkaan suurkaupunki.

Leena Liukkonen: Venäläiset tulevat! Mitä me heistä tiedämme ja luulemme. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2013, 261 s.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 28.1.2014. Julkaistu Karjalan Sanomissa (Petroskoi) 12.3.2014.

Silminnäkijä, todistaja Vera Inber

Ihmiset, jotka joutuvat historiallisten murroskohtien ja järkyttäviä tapahtumien todistajiksi ja kirjoittavat kokemuksiaan, todistavat usein politiikasta sellaista, mitä ei voi lukea päivän uutisista.

Neuvostoliiton todellisuutta tarkkailleista toimittajista ja kirjailijoista Vera Inber (1890–1972) oli tyypillinen esimerkki tunnollisesta työmyyrästä ja sopeutujasta. Hän osallistui muun muassa erään kirjailijaryhmän yhteisesti tekemän romaanin kirjoittamiseen sekä pääasiassa vankityövoimalla tehdyn Stalinin kanavan ylistyskirjan tekemiseen.

Mutta odessalaissyntyinen Inber asui asui ennen vallankumousta Pariisissa ja Sveitsissä, ja hän oli sen jälkeen ns. konstruktivistien kirjallisuusryhmän jäsen. 1920-luvun neuvostoliittolaisten konstruktivistien tavoitteena oli taideteoksen "mahdollisimman tarkka matemaattinen suunnittelu", optimaalinen teeman hallinta ja semanttisten seikkojen hyödyntäminen aiheen esiintuomisessa.

Vera Inberin romaani Paikka auringossa (Место под солнцем, 1928) pyrkii tällaisin keinoin kuvaamaan sisällissodan aikaisen ja jälkeisen maan arkielämää. Kertomus on kiehtova ja sitä lukee kuin omaelämäkerrallista jännitystarinaa. Miten tämä kaikki vielä päättyy?

Kirjan loppu on hieman muuta kuin mitä lukija odottaa. Lopussa seikkailunsa seikkailut päähenkilö ryhtyy toimittajana matkustelemaan pitkin neuvostomaata ja kuvaamaan uuden ajan alkua. Tällainen loppu on hyvä todiste siitä, mitä tuona aikana Neuvostoliiton kulttuurissa tapahtui. Alettiin siirtyä erilaisista kokeiluista ja elämän värikkäistä, usein persoonallisista kuvauksista uuden järjestelmän ylistämiseen – tavalla tai toisella.

Taitekohdan ymmärrän näin: monet heistä, jotka ensin kokivat anarkian, aatteita ja arkea myllertäneen ja vaikeuttaneen raskaan ajan, takertuivat uuteen järjestykseen kuin oljenkorteen. Parempi sekin kuin ei mitään järjestystä! Inber toki oli aatteellisestikin kuuliainen, vaikka liittyi NKP:n jäseneksi vasta vuonna 1943.

Vera Inberin päiväkirja Melkein kolme vuotta (Почти три года, 1945) on yksi niistä puhuttelevista silminnäkijäkertomuksista, joka tuoreeltaan kuvasi leningradilaisten kärsimyksiä kaksi ja puoli vuotta eli elokuusta 1941 helmikuun 27. päivään vuonna 1944 jatkuneen saarron aikana. Ensimmäisen puolen vuoden ajan ja juuri kovimman pakkastalven kuukausina saarto oli täydellinen.

Aviomies, lääketieteen professori Ilja Strašun toimi lääkärinä ja lääkintähenkilökunnan kouluttajana, ja näin Inber näki kurjuudesta puolen, joka monilta muilta jäi näkemättä. Talven 1941–1942 vaikeata elintarviketilannetta kuvataan konkreettisesti. Esimerkiksi kerrotaan, miten joku oli valmis vaihtamaan rasiallisen C-vitamiinipulveria koiraan – jotta olisi saanut kunnon ruokaa.

Saarron aikana eri tavoin kuolleiden määräksi kerrottiin aikanaan 600 000 ihmistä, nykyisin puhutaan ainakin 900 000 kuolleesta ja kirjailija Daniil Granin on todisteisiinsa viitaten sanonut uhreja olleen yli miljoona. Inberin muistiinpanoja lukiessa ei ihmettele mitään näistä luvuista.
 
Päiväkirja ei sisällä kaunisteluja vaan karheitakin havaintoja ja niiden ohella hieman tuona aikana syntyneitä  pohdintoja. Kiintoisaa on lukea myös sota-ajan tutkimuksesta, joka kohdistui erilaisen hätä- yms. ruoan valmistukseen.

Päiväkirjan ohella Vera Inber kirjoitti saarretussa kaupungissa runoja sekä katsauksia oman maan ja liittolaismaiden lehtiin – myös "Ruotsiin ja Egyptiin asti". Кunoista eivät jälkipolvet ole tietoisia runoelmaa Pulkovon meridiaani (Пулковский меридиан, 1942) lukuun ottamatta.


Vera Inber: Paikka auringossa. Suom. Johannes Kokkonen. WSOY 1946, 167 s.
Vera Inber: Melkein kolme vuotta. Leningradin päiväkirja. Suom. Oskari Niemi. Tammi 1946, 247 s.

Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 26.1.2014.

Vera Inber venäjänkielisessä Wikipediassa.

Kirjailijavaarin arvo ei ole kadonnut

Vaikka tämä esittely onkin sarjaa "Venäjän kirjallisuuden vaarit", on silti syytä aloittaa kertomalla kenestä on kyse. Häneltä kun on suomennettu vain kaksi teosta, ja nekin jo kaukaisella 1980-luvulla.

Fazil Iskander täyttää 85 vuotta maaliskuussa 2014. Hänen isänsä, iranilainen entinen tiilitehtaan omistaja, karkotettiin Neuvostoliitosta pojan ollessa 9-vuotias. Fazil asui lapsuutensa Abhasiassa, hänen äitinsä oli abhaasi, mutta poika kävi venäjänkielisen koulun ja hän on julkaissut  vuodesta 1957 alkaen vain venäjäksi. 82-vuotispäivänään hän totesi, että valitettavasti ei ole tullut kirjoitettua mitään abhaasiksi. Maantieteellisesti hän on aina ollut moskovalainen kirjailija.

Lapsuus äidin ja muiden sukulaisten hoivissa on vahvasti vaikuttanut Iskanderin tuotantoon. Eräs hänen sankareistaan, joka on päähenkilönä myös teoksessa Setäni arvo siitä nousee, on koulupoika Tšik. Hänelle sattuu yhtä ja toista, jota poika kommentoi humoristisen filosofisesti. Iskanderin kerronta on vapaata kaikenlaisista koukuista, leppoisaa ja lämmintä.

Kirjailijana Iskander törmäsi sensorien vakaaseen käteen varsinkin 1970-luvulla, kun hän halusi julkaista kaukasialaiseen kansanperinteeseen pohjautuvan, mutta myös NKVD:n johtajan Lavrenti Berijan seksiharrastuksiin viittavan novellikokoelman. Sakset viuhuivat ja aikakauskirja Novyi mir julkaisi tekstistä vain osan. Koko teksti julkaistiin Yhdysvalloissa 1979 ja Neuvostoliitossa vasta 1989.

Vuonna 1979 Iskander osallistui 23 muun kirjailijan kanssa sensuurin ohi julkaistuun, mutta vain 12 kappaleen painoksena ilmestyneeseen antologiaan Metropol kertomuksella Suuren seksin pieni jättiläinen, josta tehtiin elokuva Venäjällä 1992.

Suomennetut novellikokoelmat paljastavat Iskanderista lähinnä ns. viihteellisimmän puolen. Vahinko vielä, että viimeisin kirja joutui sattumalta suurten tapahtumien jalkoihin. 1980-luvun lopulla ei ollut muotia lukea Neuvostoliitossa painettuja suomenkielisiä kirjoja, ja lisäksi muodissa alkoivat olla nuoremmat kirjailijat.

Setäni arvo siitä nousee kannattaa kuitenkin poimia luettavaksi löytyypä se sitten kirjastosta tai kirpputorilta.

Suomennos on hyvää työtä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Epäilen kuvattujen sukulaisuussuhteiden perusteella, että kirjan nimessäkin mainittu setä onkin eno (venäjässä djadja on kumpaakin).

Fazil Iskander: Setäni arvo siitä nousee. Suom. Tuomo-Pekka Kalliomäki. Kustannusliike Raduga, Moskova 1989, 182 s.

Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 25.1.2014.

Fazil Iskander venäjänkielisessä Wikipediassa.

Babelin elävät kertomukset

Kaunokirjallinen kertomus, jolle on annettu myös nimi novelli, on vanhimpia tapoja tarinoida. Pitkämuotoiset romaanit tulivat vasta myöhään jäljessä. Ajatellaanpa vain Giovanni Boccaccion Decameronea (1300-luku), joka koostuu sadasta kertomuksesta. Vielä Miguel de Cervantesin Don Quijote (1600-luku) koostui osittain erillisistä seikkailuepisoideista, siis kertomuksista.

Venäjän kirjallisuuden merkittävinä novellien mestareina voi pitää kiistatta Anton Tšehovia ja Isaak Babelia. Myös muun muassa Fjodor Dostojevski ja Daniil Harms kirjoittivat suomennettujakin novelleja.

Ranskalainen kirjallisuus vaikutti 1800-luvulla merkittävästi Venäjän kertomakirjallisuuteen. Kehä kääntyi siihen suuntaan ukrainalaissyntyisen, Auschwitzissä tapetun Irène Némirovskyn (Ирина Немировская) kohdalla. Kirjailija muutti nuorena Venäjältä Ranskaan ja novellinsa hän kirjoittikin ranskaksi.

Myös Isaak Babel (1894–1940) oli Ukrainan juutalainen. Hän työskenteli toimittajana, muun muassa jonkin aikaa 1930-luvulla Länsi-Euroopassa, kirjailijana hän loi lähinnä näytelmiä ja suuren määrän novelleja.

Suomennettu 44 kertomuksen kokoelma Odessalaisia ja muita novelleja piti minulle etsiä kirjaston varastosta; niinkö vähän hänestä lukijat ovat tällä hetkellä kiinnostuneita? Vahinko.

Novellit on julkaistu ilmestymisjärjestyksessä. Se hieman häiritsee sen vuoksi, että Babel palaa toistuvasti syntymäkaupunkinsa Odessan elämään sellaisena kuin hän sen koki. Aiheena eivät ole vain 1900-luvun alun juutalaisvainot (joissa Babelin isoisä sai surmansa), vaan myös kaupungin juutalaisyhteisön värikäs elämä ja vielä värikkäämmät persoonallisuudet.

Babel kirjoittaa myös muista kirjailijoista. Yhden tekstinsä hän omistaa Maksim Gorkille, josta hän myös luo pikahenkilökuvan. Muut mainitut ovat Ivan Turgenev ja Fjorod Dostojevski, mutta, ehkä erikoista, ei Anton Tšehov!

Erona viimemainittuun Babel on vilkkaan tapahtumisen ja lentävän vuoropuhelun kirjoittaja. Luonnekuvat jäävät summittaisten vetojen varaan, mutta kokonaisuutena kertomus kuitenkin "selittää" paljon. Monet vedot ovat yhtä räiskyviä kuin Ilja Repinin maalauksessa, missä kasakat kirjoittavat pilkkakirjettä Turkin sulttaanille.

Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumousta seurannut sisällissota vaikuttivat Babeliin syvästi, sen aistii monista kertomuksista. Hän ei ollut minkäänlaisen sotaisen sankarimyytin kannattaja. Eikä ihme; kysymykseen, miksi ensimmäinen maailmansota alkoi, ei ole vielä kukaan kyennyt antamaan tolkullista vastausta (ehkä sellainen löytyy joidenkin hallitusten pyrkimyksistä ylivaltaan Euroopassa). Olisi jo aika löytää selitys, niin monta miljoonaa ihmistä menetti henkensä.

Babelin kieli on elävää, hän ei arkaile kirjoittaa räiskyvästi jos on kyse esimerkiksi pyssyjen paukkeesta. Joissakin kohdin tulee mieleen, että tämän on kuullut jossakin ennenkin kunnes tajuaa, että 1970-luvun suomalaiset Jerry Cotton -kirjoittajat olivat todellakin lukeneet Babelinsa…

Stalinismin kiristäessä otetta Isaak Babelin halu kirjoittaa katosi. Maksim Gorkin kuoltua (1936) hän eli pelossa, ja toukokuussa 1939 hänet vangittiin Peredelkinossa Moskovan lähellä. Hänen kuolemastaan on esitetty erilaisia tarinoita, mutta yleisimmin hyväksytty lienee seuraava (josta on myös dokumentti): Stalin hyväksyi häntä ja monta muuta koskevan päätöksen 26.1.1940 ja seuraavana päivänä hänet ammuttiin.

Juutalaisvaino, tehtiinpä se minkä selityksen nimissä hyvänsä, ei muuksi muutu.

Isaak Babel: Odessalaisia ja muita novelleja. Suom. Esa Adrian. Tammi 1970, 266 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 25.1.2014.

Isaak Babel venäjänkielisessä Wikipediassa.

Iosif Stalinin allekirjoitus tuomiolistassa, jossa on mm. Isaak Babelin nimi.

Immanuel Kantin kaupunki nykyajassa

Kustantamo Liken kirjasarja "sankarimatkailusta" on tuottanut monta tuoretta ja uutta tietoa antavaa opasta varsinkin vähemmän koluttuihin kaupunkeihin.

Myös Jukka Mallisen vuoden 2008 lopulla ilmestynyt Sankarimatkailijan Kaliningrad on tällainen kirja, vaikka jotkut sen tiedot ovat runsaassa viidessä vuodessa tietenkin vanhentuneet. Näinhän käy monille kirjoille. Mutta on olemassa iternet: asioita voi tarkistaa sieltä, ja yllätykseksi tästä alueesta Liettuan ja Puolan kainalossa löytyy netistä tietoa myös esimerkiksi englanniksi, jopa suomeksi.

Itse kaupunki Kaliningrad (kesään 1946 saakka Königsberg) on erikoinen jo historiansa vuoksi. Koko alue on entistä Itä-Preussia, siis Saksaa. Toisen maailmansodan aiheuttamat muutokset on Mallisen kirjassa kerrottu tiiviisti niin, että historian päälinjoista ei jää epäselvää. Mallinen tarjoaa tietoa myös alueen muista kaupungeista.
 
Sitä Mallinen ei voinut tietää, että tammikuussa 2014 Kaliningradin kaupungissa alkoi sen keskustaa koskeva suurprojekti. Se on jopa maailman mittaluokassa ainutlaatuinen, sillä harvalla kaupungilla on keskustassaan noin 50 hehtaarin alue, jonne nyt voidaan suunnitella "mitä vain".

Alue on kaavoitettu työnimellä "Kaupungin sydän". Ideana on, että aluetta kehitetään pitäen silmällä pääasiassa vapaa-ajan käytön tarpeita sekä historiallinen kehys. Alue rajoittuu muun muassa tuomiokirkkoon (joka rakennettiin 1300-luvulla ja joka on näyttävin saksalaisajalta säilynyt rakennus). Königsbergissä lähes koko elämänsä vaikuttanut filosofi Immanuel Kant, joka on haudattu tuomiokirkon viereen, on otettava alueen suunnittelussa huomioon.

Kant, jonka merkitys kaupungille käy hyvin selville Mallisen oppaasta, on muutenkin ajankohtainen. Vihdoinkin, pitkällisten tutkimusten ja riitelyn jälkeen Kaliningradin kuvernööri Nikolai Tsukanov kertoi tammikuussa, että niin sanottu Pastorin talo, jossa Kant tutkijoiden mukaan toimi kotiopettajana, varataan tulevan Kant-museon käyttöön.

Kaliningradista voi siis löytää, liittoutuneiden vuonna 1944 tekemistä massiivisista ilmapommituksista huolimatta, varsin paljon vanhaa. Mutta siellä voi tavata paljon uutta, ja osaan siitä pääsee käsiksi vaikkapa tämän matkaoppaan avulla. Vuoden 2008 jälkeen on kuitenkin tapahtunut paljon.

Erikoislaatuinen, Venäjän maarajojen ulkopuolella sijaitseva, noin 193 kertaa 110 kilometriä kokoinen alue tarjoaa luonnonnähtävyyksiä, joita on vaikea löytää muualta. Alue on edelleen maailman suurin luonnosta löytyvän meripihkan tuottaja ja viejä. Rahaa tuntuu olevan muutenkin erilaiseen kehitystyöhön.

Jukka Mallinen: Sankarimatkailijan Kaliningrad. Like 2008, 214 s.

Julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 25.1.2014.

Kaliningradskaja Pravdan artikkeli 24.1.2014 suunnittelukilpailusta "Kaupungin sydän".

Kaliningradin alueen viralliset www-sivut.

Hengästyttävä junamatka

Vuonna 2011 Finlandia-palkittu Rosa Liksomin Hytti nro 6 kestää toisen lukemisen. Oikeastaan vasta matkan päästä kirjasta alkavat erottua niin vahvuudet kuin heikkoudet. Pitkässä juoksussa teos ei pysy Finlandia-palkittujen eturivissä syistä, joihin myöhemmin palaan.

Hytti nro 6:ssa on vauhtia ja jännitystä. Tuhannet ja taas tuhannet kilometrit junamatkalla Moskovasta itään etenevät nopeasti. Mutta erilaiset pysähdykset sekä matkustajaa, suomalaista nuorta naista, junassa kohtaava uhka herättävät epäilyn, tullaanko koskaan perille.

Liksom on taitavasti punonut yhteen junassa jatkuvan konfliktin (jota pitää yllä sikamaisesti käyttäytyvä venäläinen mies) sekä matkan aikana tehtävät havainnot ja muut tapahtumat. Intohimolla kuvatun ahdistavan tilanteen jatkuminen on yksi syy, miksi lukija haluaa hänkin päästä pian perille.

Matka on siis painajainen, mutta loppua kohti kehittyy kuitenkin ratkaisu. Sitä odotellessa törmätään mitä erikoisimpiin tilanteisiin. Niitä on kirjaa arvioitaessa sanottu myös "osumatarkoiksi neuvostoarjen kuvauksiksi".

Osumatarkkaa Rosa Liksomin kerronta ja kieli on omalla persoonallisella tavallaan. Vertaaminen Anton Tšehovin kertomukseen Sairashuone nro 6 ei toimi, vaikka venäläisen kirjallisuuden professorikin on näin sanonut. Tämä ei nimittäin ole umpikujaan päättyvä painajainen, vaan jännityskertomuksen ympärille punottu omanlaisensa matkakirja.

Osumatarkkuuden osalta kannattaa muistaa myös, mitä todetaan sivulla 17: "Kukaan venäläinen mies ei ollut puhunut hänelle [kirjan suomalaistytölle] tähän tyyliin." Siis ei näin näin röyhkeästi, halveksivasti, aggressiivisesti.

Luultavasti moni on lukenut kirjaa niin kuin kustantaja kirjan liepeissä opastaa: neuvostoyhteiskunnan kuvauksena. Liksom kuvaa asioita näennäisen pikkutarkasti, mutta sittenkin ulkokohtaisesti. Hän tarkkailee enemmänkin kiitävän junan ikkunasta ja korvaa sana-akrobatialla sen, missä olisi hieman voinut selittää, etsiä syitä ja taustoja.

Juuri tämän vuoksi vertailu Tšehoviin ontuu. Tällaista mässäilyä rammoilla, repsotuksella, halkeilulla, likaisuudella, rumuudella, rappeutuneisuudella jne. ei löydä hyvästä kirjallisuudesta. Liksom toimii stahanovilaisittain ja ahtaa joskus yhteenkin virkkeeseen niin monta negatiivista määrettä, että lukija hengästyy.

Vain muutama esimerkki: yksisiipinen varis, sipuliviinalta haiskahtava turvonnut nainen, rampa hevonen, höyhenensä tahrinut pieni haikara (jonka toinen siipi retkottaa), yksijalkainen lapintiainen, väsynyt ja likainen maa… Tarina alkaa puolessa välissään menettää uskottavuuttaan sen vuoksi, että kirjoittaja ei malta hillitä sanahimoaan.

Matkalukemiseksi Moskovasta Ulan Batoriin Hytti nro 6 käy. Neuvostoliitossa matkustaneet voivat miettiä, miten eri tavoin yksinkertaiset arkipäivän asiat saattoi nähdä. Jos jätetään jälkiviisaus syrjään, kirjaa on syytä arvioida sanataiteena, ei olojen kuvauksena.

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011, 188 s.

Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 25.1.2014.

Melkeinpä kuin päiväkirja

Vaikka Juri Orlovin (s. 1924) muistelmat on kirjoitettu vasta kun mies oli lähes 70-vuotias, näillä riveillä on lapsuuden kuvauksista lähtien päiväkirjamaista tuoreutta.

Toki tekijä on tekstiään viimeistellyt ja toimittanut, mutta hän on noudattanut ystävänsä Iosif Brodskin ohjetta: muistelmia ei kannata rasittaa liioilla lähdeviittauksilla, vaan on heittäydyttävä elettyihin asioihin sisään, puhuttava suoraa puhetta.

Kaikki alkoi lapsuudesta, jolloin Orlov väittää jo tajunneensa elämän epäoikeudenmukaisuuksia. Pakkokollektivisointi tyhjensi monia Venäjän kyliä niin, että jäljelle jäi vain mummoja ja rapistuvia taloja. Tuottava kylä saattoi muuttua yhdessä vuodessa köyhääkin köyhemmäksi.

Maaseutu, jossa Juri Orlov asui lapsuutensa, oli muutenkin eräänlainen neuvostoyhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksien mittari. Kun maalaisille kieltäydyttiin antamasta henkilöllisyystodistuksia, heistä tuli, Orlov sanoo suoraan, orjia.

Vuoden 1934 jälkeen alkoivat joukkovangitsemiset. Nyt vangittiin myös heitä, jotka olivat vastanneet jonkinlaisesta järjestyksestä: puolue- ja neuvostotyöntekijöitä. Alkoi vihollisten (vakoilijoiden jne.) etsintä, joka kehittyi paniikki-ilmiöksi asti. Pitihän vihollisia löytää, kun heitä puolueen mukaan maassa kerran oli.

Syksyllä 1939 iloittiin, kun Neuvostoliitto "vapautti" yhdessä Saksan kanssa Puolan. Joitakin kuitenkin häiritsi ystävyys natsien kanssa. Sekin jätti mieliin itukelpoisia epäilyjä stalinismin järkevyydestä.

Sota Suomea vastaan on sekin Orlovin muistoissa outo tapahtuma. Puhuttiin Suomen uudesta hallituksesta, mutta samaan aikaan kiersi erikoisia huhuja. Huhuttiin suomalaisista lapsista ja vanhuksista, jotka kiipeilivät rintamalla kuusiin tarkkuuskivääreineen – pitihän tappioita jotenkin selittää.

Sodan tapahtumat, myös myöhemmin paljastuneet Neuvostoliiton tekemät sotarikokset kuten tuhansien puolalaisvankien ampuminen Katynissä vuonna 1941, kypsyttivät itse sodassa mukana olleen epäilyksiä.

Kyse ei ollut siitä eikö olisi tiedetty. Orlov muistuttaa, että vuosina 1945 ja 1946 ainakin upseeripiireissä puhuttiin hyvin vapaasti ongelmista. Sen jälkeen vain tuli hiljaisempaa. Kurinpalautus.

Juri Fjodorovitš Orlov opiskeli fysiikkaa Moskovan yliopistossa 1947–1951. Hän aloitti tieteellisen työn tiedeakatemian laboratoriossa. Vuonna 1956, XX puoluekokouksen jälkeen, hän sanoi puolueosastonsa kokouksessa Stalinia ja Berijaa tappajiksi ja kehotti toimiin demokraattisen sosialismin puolesta.

Orlov erotettiin puolueesta sosialidemokraattina, mutta hän jatkoi työuraa mm. Armeniassa. Toiminta kansalaisoikeuksien puolustajana vei hänet neuvostovankilaan vuosiksi 1977–1984 ja karkotukseen Jakutiaan pariksi seuraavaksi vuodeksi. Vuoden 1986 lopulla häneltä riistettiin kansalaisuus ja hänet vaihdettiin USA:ssa pidätettyyn neuvostovakoilijaan. Siitä alkaen hän työskenteli professorina Cornellin yliopistossa New Yorkin osavaltiossa.

Mutta entä toisinajattelu? Orlovin muistojen kuvauksesta tulisi toisen kirjan verran lisää, pysytään olennaisessa.

Oli tärkeää, että jotkut vaikutusvaltaiset henkilöt, kuten akateemikot, olivat kansalaisoikeusasioissa aktiivisia ja muille tukena ja esikuvina. Oli tärkeää, että löytyi rohkeita ja aloitekykyisiä "tavallisia" ihmisiä, jotka hoitivat kärsivällisesti esimerkiksi maanalaista, kädestä käteen toiminutta julkaisutoimintaa (esimerkiksi Hronika tekuštših sobytii).

Mutta koko yhteiskunnan kannalta oli tärkeää, että 1970-luvulla alkoi liennytyksen osana ns. ETY-prosessi ja muu uudenlainen kansainvälinen vuorovaikutus. Se antoi neuvostokansalaisille selkänojaa puhua ilmaisuvapaudesta ja muista oikeuksista. ETY-prosessin merkitys Neuvostoliiton kehityksessä on varsin pöyhimätön kenttä: siinä työtä tuleville tutkijoille.

Muun ohessa, jos kirjoja vielä käännetään venäjästä, Orlovin muistelmat tulisi ehdottomaksi saada suomeksi!

Юрий Орлов: Опасные мысли [Vaarallisia ajatuksia]. Мемуары из русской жизни. Захаров, Москва 2008, 368 стр.

Juri Orlov täyttää 90 vuotta 13. elokuuta 2014. Tämä teksti on julkaistu ensimmäisen kerran tällä palstalla 21.1.2014.

Juri Orlov venäjänkielisessä Wikipediassa.

Talvisodan valmistelua Virossa

Syksyllä 1939 Itämeren laivaston rannikkotykistön prikaatinkomentaja Sergei Ivanovitš Kabanov sai "komennuksen tulevaisuuteen".

Neuvostoliitto ja Saksa olivat tehneet vastikään sopimuksen muun muassa etupiirijaosta. Vuonna 1971 julkaisemissaan muistelmissa Kabanov sanoo Baltian maiden tuolloin pelanneen peliään englantilaisten ja saksalaisten kanssa. Jälkiviisaasti hän toteaa, että jokainen sotilas tiesi tuolloin sodan olevan tulossa.

Jo ennen Saksa-sopimusta neuvostolehdistö kirjoitti fasististen sotakiihkoilijoiden tunkeutumisesta Viroon ja siitä, että Itämerellä oli havaittu englantilaisten sotalaivojen siluetteja.

Muistelmissa mielenkiintoista Suomen kannalta ovat Hangon tukikohtaa koskevat asiat. Kabanov oli nimittäin tukikohdan komentajana vuonna 1941 aina sen menetykseen saakka. Mutta mielenkiintoista on sekin, miten hän kuvaa neuvostojoukkojen asettumista Viroon syksyllä 1939.

"Komennus tulevaisuuteen" tarkoitti Kabanoville päällikkyyttä Paldiskiin rakennettavassa rannikkopuolustus- ja laivastotukikohdassa. Tämä oli myös valmistelua maan tulevaan miehitykseen.

Lokakuun 4. päivänä alettiin Oranienbaumissa lastata kauppalaivaston Luga-alukseen tarvikkeita neljää 130 mm:n rannikkotykistöpatteria varten. Maiden välinen sopimus koski siinä vaiheessa "muutamien sotilaskenttien" sekä kolmen rannikkotukikohdan perustamista Viroon (s. 37).

Komentaja esikuntineen saapui junalla Tallinnaan 10.10., kahden päivän kuluttua he olivat Paldiskissa. Neuvostoupseeri ihasteli: "Tie oli erinomainen, sellaisella tiellä minua ei oltu hemmoteltu [Leningradin lähellä] Ižorskin piirissä."

Työn alkua odotellessa komentaja tutustui Viron saaristosta kertovaan kirjaan. Se opetti, että se joka hallitsee tätä saaristoa, hallitsee Itämerta.

Viron laivaston komentaja ja hänen apulaisensa antoivat Paldiskia koskevia tietoja. Sinne saavuttaessa vastassa oli kaupunginjohtaja seurueineen. Kaupunginjohtaja kertoi, että neuvostoliittolaisten käytössä ovat sataman varastot sekä kahdeksan asuinrakennusta, noin 1500 neliömetriä asuinpinta-alaa. "Alkupalaksi ei niinkään huono asia", Kabanov tuumi. Vieraat kutsuttiin yksityiseen ravintolaan Roggervikiin – punaupseerien oli aluksi vaikea tottua ajatukseen, että lähes kaikki oli yksityistä.

Saatuaan esimieheltään valtakirjan Sergei Kabanov ryhtyi toimeen. Lugan lasti purettiin nopeasti ja kuljetukset jatkuivat. Laivasta purettiin komentajan käyttöön henkilöauto ZIS-101.

Apulaisensa Pjotr Dorofejevin kanssa Kabanov majoittui kahden huoneen rakennukseen. Käyttöön saatiin "suuri määrä" Viron kruunuja. Aluksi tukikohdassa ei ollut kassan- tai taloudenhoitajaa. Kaikki rahaliikenne kulki komentajan ja hänen nimellään Viron valtionpankissa avatun tilin kautta. Kassalippaana toimi komentajan salkku varmistettuna taskussa olleella TT-pistoolilla.

Rahaa tarvittiin sähkön, veden, ruoan ja henkilöstön päivärahojen maksamiseen. Kun taloudenhoitaja saapui kuukauden kuluttua, kassan vajaus oli 350 kruunua. Komentaja ihmetteli, että eikö sen enempää.

Rannikkotykistön tukikohtia rakennettiin koko loppusyksyn ajan. Ilmojen kylmetessä ongelmaksi tuli rakentajien ja sotilaiden majoittaminen, tarvittiin lämmitettäviä telttoja. Muitakin teknisiä vaikeuksia oli.

Mutta komentaja sai käskyn ostaa itselleen Tallinnasta asuintalon. Omistajan kanssa hinnasta käytyjen neuvottelujen jälkeen ostettiin Rau-kadulta (Rahu tai Raua?), n:o 40,  nelikerroksinen talo autotalleineen, "nykyaikainen ja mukava". Taloon sijoittui lokakuun lopulla laivaston toimisto. (s. 45)

Muistelmissaan Kabanov selostaa varsin yksityiskohtaisesti rannikkotykistön patterien pystytystä. Kuljetuksia jatkettiin. Apuna oli myös "vastikään" Suomessa rakennettu moottorialus Pioner.

Laivojen purku ja laitteiden rakennustyöt kiinnostivat virolaisia. Satamaan kerääntyi uteliaita, myös Viron armeijan sotilaita. Ulkopuolisten vuoksi asetettiin aseistetut vartijat ja satama-alue ympäröitiin piikkilangalla. Virolaiset ihmettelivät, mutta neuvostoupseerien mukaan kaikki tapahtui "sopimusten mukaan".

Radioyhteys Paldiskista Kronstadtiin ja Moskovaan alkoi toimia lokakuun puolivälissä. Marraskuun lopulla oli valmiina pieni lentokenttä neljän kilometrin päässä tukikohdasta. Se muutettiin myöhemmin pommikoneille sopivaksi.

Marraskuussa tuli määräys saada tukikohtatyöt valmiiksi 20.11. mennessä. Elettiin jännittyneessä ilmapiirissä: virolaiset koettiin saksalais- ja englantilaismyönteisiksi, oli "fasismin uhkaa", kuten Kabanov vuonna 1971 kirjoitti.

Sitten alkoi tapahtua.

"[…] Suomen taantumukselliset piirit eivät tulleet vastaan Neuvostoliiton järkeviä ehdotuksia, Mannerheim julisti liikekannallepanon. 25.10. Suomi ilmoitti, että sen aluevedet Suomenlahdella on miinoitettu. Meidän rajoillamme keskitettiin joukkoja. 30.11. 1939 imperialistit saivat provosoitua Suomen taantumukselliset sotaan Neuvostoliittoa vastaan." (s. 53)

Siinä sodassa Suomea vastaan käytettiin Viroon rakennettuja Neuvostoliiton lentokenttiä.

С. И. Кабанов: На дальних подступах. Воениздат, Москва 1971, 304 стр.
Artikkeli perustuu kirjan lukuun 3, Командировка в Эстонию. Koko kirjan tekstin voi lukea ilmaiseksi täältä.

Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tällä palstalla 20.1.2014.

Kiihkon riivaamana

Käsittelemättä Fjodor Dostojevskiä (1821–1881) ei voi puhua 1800-luvun venäläisestä kirjallisuudesta. Hänen teoksensa Köyhää väkeä, Rikos ja rangaistus, Peluri, Idiootti, Riivaajat, Karamazovin veljekset ja muutamat muut on käänneetty monille kielille ja yhä uudelleen ne nousevat esiin, kun puhutaan "suurista romaaneista".

Romaanikirjallisuuden omaperäisenä kehittäjänä ja aikansa yhteiskunnallisten ongelmien pohtijana kirjailija olikin persoonallisuus, joka ei hetkessä unohdu.

Mutta millainen Fjodor Mihailovitš oli ihmisenä, mitä hänen tuotantonsa kertoo hänen persoonastaan ja kokemistaan asioista ja toisaalta millaisena hän näki kanssaihmisensä?

Kehitys kumouksellisesta konservatiiviksi liittyi kuolemantuomioon (josta armahdus viime hetkillä) ja pakkotyöhön ja väkivaltaiseen kohteluun Sahalinilla. Omalla tavallaan kirjailija ei alistunut, mutta hän alkoi nähdä asiat toisin. Tuo kaikki koettu yhdessä sairauksien (epilepsia, tuberkuloosi) kanssa oli lyönyt sielun solmuihin, joita hän yritti epätoivoisesti avata muun muassa arkea pakenemalla.

Peluri (Игрок, 1866) on pelikiihkon ja onnettoman rakkauden kuvaus, jonka kulisseina on myös muutamien kansallisuuksien kuten venäläisten, saksalaisten ja puolalaisten arviointi. Tässä teoksessa juutalaiset pääsevät vähällä – heitä varten Dostojevskilla riitti haukkumasanoja muissa yhteyksissä. Sen sijaan kapinalliset puolalaiset (ns. tammikuun kansannousu Venäjää vastaan 1863–1865) pääsevät Pelurissa roiston rooleihin.

Dostojevski kirjoitti Pelurin 45-vuotiaana, mutta alaotsikoksi hän laittoi "Nuoren miehen muistiinmerkintöjä". Teoksessa on paljon omaelämäkerrallista: onneton matka Saksan "pelihelvetteihin" ja rakastuminen ihan oikeastikin Polina-nimiseen naiseen.

Leonid Tsypkinin (1926–1982) Kesä Baden-Badenissa kaivaa esiin sen, mitä on hyvä tietää Pelurin taustoista ja omaelämäkerrallisuudesta. Dostojevskin "humanistinen" selitys on, että ihmiset eivät yritä riistää toisiltaan vain pelipöydässä, vaan ylipäätään kaikkialla elämässä. Mutta kun asiaa katsotaan yksilön kannalta, riistäminen muuttuu helposti kiihkoksi, joka vie tappiosta toiseen aina elämän äärirajoille saakka.

Juuri näin Dostojevskille itselleen kävi, kun hän Pelurin ilmestymistä seuraavana vuonna (1867) toisti matkansa Baden-Badeniin – nyt uuden vaimonsa Annan kanssa. "Hirveä kiihko heittäytyä vaaraan" muuttaa parisuhteen helvetiksi ja kidutukseksi, josta hän ei tahdo päästä irti millään.

Uusi matka ei sisällä edes muodon vuoksi kirjallista työtä, edellisenä vuonna oli sentään ollut keskusteluja kirjailija Ivan Turgenevin kanssa. Nyt elämä alkoi nopeasti muistuttaa unetonta painajaisyötä, jonka oleellisin sisältö oli 1457 askeleen mittainen kävely asunnolta ruletin ääreen ja tarpeen mukaan poikkeaminen panttilainaamossa. Rahojen loputtua mies panttaa oman vihkisormuksensa, sitten Annan kultaiset korvakorut ja rintaneulan – aviomiehen häälahjat!

Häviön jälkeen kirjailija vie kaniin pariskunnan vaatteita, lopulta pelissä on Annan vihkisormus. Niin henkinen kuin fyysinen sairaustila pahenee, ja ainoastaan Anna kykenee ansaitsemaan jotakin käännöksillään ranskasta venäjäksi. Aviomiehen ja yhdessäolon pelastaa ikään kuin viimeisenä oljenkortena pakeneminen Sveitsiin.

Näin he olivat pelastuneet. Uhkapelin paholainen oli karistettu kannoilta, mutta muut pirut odottivat Pietarissa. Dostojevski itse olisi voinut kirjoittaa tämän jälkeen uudenlaisen romaanin nimeltään Peluri. Leonid Tsypkin, joka teki kirjaansa varten paljon tutkimustyötä, kuvaa kesää Baden-Badenissa kujanjuoksuna, jonka kohtalokas määränpää jo häämötti. Tosin sitä ennen kirjailija sai aikaan vielä muutaman teoksen.

Dostojevskin tapa arvottaa ihmisiä kansallisuuden perusteella on herättänyt pohdintaa varsinkin viime vuosikymmeninä. Tsypkin, jonka teos ei ilmestynyt Neuvostoliitossa vaan vasta Venäjällä 1999, pohti Dostojevskin kielteistä suhtautumista juutalaisiin löytämättä kuitenkaan varsinaisia vastauksia.

Juutalaiset, yhtenä heistä Leonid Tsypkin, ovat puolestaan kuitanneet "jutkuttelut" niin, että huomattava osa kirjailijan merkittävistä tutkijoista ja hänen merkitystään korostavista on ollut – juutalaisia.

Fjodor Dostojevski: Peluri. Nuoren miehen muistiinmerkintöjä. Suom. Olli Kuukasjärvi. Otava 2009, 207 s.
Leonid Tsypkin: Kesä Baden-Badenissa. Johdanto Susan Sontag. Suom. Marja-Leena Jaakkola (ja Vappu Orlov). Tammi 2003, 230 s. Ilmestyi alun perin New Yorkissa Novaja Gazetassa (ven.) vuonna 1982.

Teksti julkaistiin ensimmäisen kerran tällä palstalla 20.1.2014.

Leonid Tsypkin englanninkielisessä Wikipediassa.