Reunamerkintöjä, taustaa, ajantasaista

Koronakauden alkukuukausiin päättyvä Matti Klingen "julkisen päiväkirjan" 22. osa herättää loppua kohti ajatuksen siitä, mitä kaikkea hän ja moni muu lieneekään merkinnyt muistiin poikkeustilanteen jatkuessa. Kun korona muutti arkielämää monin tavoin, miten se lie muuttanut suhtautumistamme ei vain nykyhetkeen, vaan myös ennen meitä olleeseen.

Klinge on historioitsija, ja sille uskollisesti menneisyys on päiväkirjassa se runko, jolle rakennetaan. Tältä pohjalta lähtevät usein myös kommentit nykyhetken tapahtumista ja uutisaiheista. Milloin huomiota saa se, miten jokin uudeksi kokemamme asia ei suinkaan ole ihmiskunnalle uusi, milloin taas on kiintoisaa verrata keskenään erilaisia ilmiöitä ja asioita. Esimerkiksi käsitykset universumin rakenteesta tai Israelin kansan varhaisvaiheista ovat rakentuneet osaksi sellaisten myyttien varaan, joihin luottaminen on perustunut lähinnä auktoriteetteihin, ei tietoon. Kriittisiä havainnoitsijoita on hiljennetty kaikkina aikoina.

Joissakin aikaisempien vuosien merkinnöissään Klinge sanoo jotakin positiivista tieteen monialaisuuden puolesta. Itse hän on kommenteissaan varsin vakiintunut, joskus lähes fakkiutunut. Pantteri ei pääse täplistään, ei tietenkään. Toisaalta kirjoittaja näyttää positiivista esimerkkiä siinä, miten laajasti hän huomaa erilaisia elämänilmiöitä ja puheenaiheita ja miten hän niitä kommentoi. Tästä näkökulmasta kyse ei ole fakkiutumisesta, vaan lähinnä "erikoistuneesta tarkkaavaisuudesta".

Minua miellyttävät muun muassa Klingen huomiot suomalaisen kulttuurin sellaisista vaiheista ja vaikuttajista, jotka julkisuudessa ja kouluopetuksessa on käsitelty varsin kaavamaisesti ja vajaasti. Klinge esimerkiksi nostaa esiin, miten Alexis Stenvall kehittyi kirjailijaksi ja mitä hänen aikanaan kaiken kaikkiaan tapahtui. Usein kuvio yksinkertaistuu Kiven ja A. Ahlqvistin vastakkaisnasetteluksi, jolloin unohtuu paljon tärkeämpiä tekijöitä, kuten Kiven suuri lukeneisuus sekä se, mikä merkitys hänen tuotannollaan oikeasti oli ei vain suomalaiselle kertomakirjallisuudelle vaan myös kielellemme.

Politiikkaan kirjoittaja kiinnittää huomiota sekä median annin, erilaisten vuosipäivien että omien "päähänpistojensa" pohjalta. Kun hän kesällä 2019 huomasi sen hyvin vähän julkisuuden, jonka sata vuotta täyttänyt tasavaltainen hallitusmuotomme sai, olisi aiheesta lukenut mielellään enemmän. Muissa yhteyksissä hän on kyllä siitä kirjoittanut. On tietenkin outoa, että niin suuri huomio kiinnitetään päivään 6.12.1917 maassa, jolla jo sitä ennen oli parlamentti, senaatti, ministeriöitä, valtionrautatiet, posti, sanomalehdistö jne., mutta sen sijaan poliittisen ja kansalaisdemokratian kannalta keskeinen ratkaisu eli kysymys tasavallasta jätetään vähille maininnoille.

Lukijalle päiväkirjat ovat antoisaa seuraa monin tavoin. Kirjaa ei ole pakko lukea heti alusta loppuun, eihän sillä ole juonta eikä siinä seurata tarinan kaarta. Toiseksi joskus yllättävätkin aiheet laittavat miettimään, tunteeko lukija itse kommentoituja asioita ja mitä mieltä hän niistä on. Päiväkirjan pitäjän kanssa voi olla eri mieltä, mutta hänelle on turha suuttua: jokaisella on oikeus pitää omaa kirjanpitoa ja kommentoida asioita, joita pitää tärkeinä.

Mielenkiintoisia ovat kirjasarjassa julkaistut Kligen lehdille, useimmiten Helsingin Sanomille, lähettämät yleisönosastokirjoitukset. Usein ne on jätetty julkaisematta ja nyt nähtyinä ne palauttavat mieliin puheenaiheita, joilla joko tuntuu olevan edelleen merkitystä tai sitten ei ollenkaan. Sitä on vaikea tietää, osoittautuuko jokin kommentti taas uudessa tilanteessa ajankohtaiseksi. Paljon historiaa ja maailmaa tunteva osaa ottaa kantaa, ja joskus lyönti osuu naulan kantaan.

Heinäkuulta 2019 kesäkuulle 2020 ulottuva päiväkirja päättyy hieman sekaviin tunnelmiin. Korona oli tullut, mutta siitä ei vielä osattu ajatella mitään "loppuun saakka". Nyt odotamme, mitä kaikkea voimme "koronan jälkeen" lukea sen aikana koetusta ja ajatellusta.

Matti Klinge: Mannerheimin unet. Päiväkirjastani 2019–2020. Siltala 2020, 182 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 6.5.2021.

Aikaisemmin on julkaistu kirjoitus Matti Klingen päiväkirjoista 1998–1999 ja 2015–2016. Sen löydät täältä. 

Tanjan kadulla Vasilinsaarella

Naapureihin voi tutustua monella tavalla ja tasolla. Lisäksi on aina aikaulottuvuus. Esimerkiksi naapurikansojen käsityksissä toisistaan menneisyys voi vaikuttaa hyvinkin vahvasti nykyhetkeen.

Mutta entä kun hypätään tasolle, jossa pyritään kohtaamaan niin mennyt kuin nykyinen? Entä kun annetaan vielä elossa olevien muistojen yhdistyä siihen, mitä muuten on mahdollista saada tietää paikasta ja siinä eläneistä?

Tällaiseen yhdistelmään pyrki Kalle Kniivilä kootessaan sadan vuoden ajalta yhden kadun asukkaiden vaiheita meille niin läheisestä, mutta toisaalta etäisestä Pietari-Leningradista.

"Tanjan katu" eli Vasilinsaaren linjat 2 ja 3 on hyvä valinta siinä mielessä, että varsin vaivatta löytyy monenlaista dramatiikkaa. Monien mielessä juuri mainittu Tanja Savitševa (1930-1944), joka päiväkirjaansa tallensi perheenjäsentensä kuolemat piiritetyssä kaupungissa ja joka itse kuoli evakossa, on jonkinlainen kaiken koetun "elävä symboli".

Mutta juuri tämän muiston vuoksi lukija voi pelästyä. Eihän monimiljoonakaupungin historia voi rakentua vain muistojen varaan? Eihän elämä lisäksi ole ollut vain tällaista? Koska näin voi kysyä on merkittävä muistiin, että kaupungin kehitys ei tosiaan ole rakentunut vain vallankumouksen, vainojen ja piirityksen tapahtumista, vaikka nämä asiat ovat niitä "huomiota herättäviä" ‒ ja nuo ajat kokeneiden muistissa hyvin pysyneitä.

Kunnon jalkatyöllä eli asukkaita haastattelemalla ja paikkoihin tutustumalla Kniivilä saa kadun elämään. Arkistotietoakin on käytetty. Saamme kosketusta muun muassa asumiseen, kiinteistöbisnekseen ja liike-elämän muutoksiin. Kirjoittaja näkee joskus ehkä turhaa dramatiikkaa siellä, missä sitä on ollut vain hetkellisesti, kuten vuoden 2017 vappumarssilla. Arki on toisenlaista. Varsinkin turistille tällainen lähestymistapa on hyödyksi. Liiaksi on julkaistu sekä kuivahkoja matkaoppaita että uutisia vain päiväntapahtumista. Kumpiakin voi olla vaikea sovittaa yhteen sen kanssa, miten oikeasti eletään.

Oma mielenkiintonsa on sillä, että joku muistaa sodanjälkeisen ajan ja vertaa sitä nykyiseen. Kaukaisemmat asiat ovat jo toisen käden tietoa. Ensikertalaiselle turistille kaikki on uutta, toista kertaa tulevalle muutoksia on tapahtunut. Kaikille Vasilinsaaren kävijöille Kniivilän teos antaa jotakin enemmän kuin normaali matkakirja.

                        *

Mutta, mutta... kun kuljen itse tätä katua, seuraan sitä talo talolta käyttäen oppaana myös internetin tietoja aikaisemmista asukkaista, vertailen nimiä ja kysyn kysymyksiä Kniivilän kirjalta, en saakaan kaikkeen vastauksia ja jopa huomaan, että jotkut omat vastaukseni ovat toisenlaisia.

Kniivilä ei ole löytänyt kadun suomalaisyhteyksiä, ei todellisia eikä "potentiaalisia". Hän ei ole kävellyt katua kovin pitkälle kohti Malaja eli Pikku-Nevan rantaa, koska hän ei ole tullut talon numero 45 kohdalle. Siinä asui maanpakolaisena kansanedustaja, toimittaja Matti Airola perheineen. Vuonna 1918 hän oli punaisen Suomen sisäministeri. Hän teki Leningradissa opettajan työtä vuoteen 1938, vangittiin ja kuoli vankeudessa.

Itse kävelin tuolle talolle kesällä 2019 ja tapasin sen asukkaista kuvanveistäjän. Hänen ateljeessaan kuulin sen hetken uutisia ja kerroin mitä tiesin talon 1930-luvusta. Mietin, että Airolat ansaitsisivat kyltin julkisivuun. Poika Veikko teki pitkän päivätyön toimittajana Karjalassa.

Talossa numero 7 asunee vieläkin Klodtin (Clodtin) suvun jäseniä. Kniivilä kertoo heistä Korina Klodtin kertomaan perustuen. Hän mainitsee, että Korina on suoraan alenevassa polvessa sukua kuvanveistäjä Pjotr (Peter) Klodtille, Nikolai I:n muistopatsaan tekijälle. Itse olisin ehdottomasti lisännyt pari seikkaa: Peter oli meidän Järnefeltien sisarusparven äidin setä, ja hän on tehnyt myös Nevan valtakadun Fontankan sillalla olevat hevosveistokset... (...olisi mielenkiintoista selvittää myös, onko Petroskoissa vankeudessa olevan Juri Dmitrijevin tytär Katerina Klodt samaa sukua...).

Siirryn ihmisistä tilastoihin ja muuhun Kniivilän antamaan tietoon. Vladimir Putin ei ole asunut toisella linjalla, tytär kyllä. Jotkut 1930-luvun pidätyksistä annetut tiedot ovat kummallisia. Kniivilä sanoo pidätysten alkaneen elokuussa 1937, mutta sitä ennen oli viety ainakin 26 henkeä. Lukumääräkään ei täsmää laskelmieni kanssa. On pakko sanoa, että tiedot vangitsemisista eivät kovin hyvin osu yhteen Venäjällä julkaistujen tietojen kanssa. Muun muassa väitetään nuorimman viedyn olleen 1914 syntynyt Lev Izrailit, itse löydän nuorimmaksi 1915 syntyneen Vasili Stotikin.

Virheet ja puutteet eivät kirjan arvoa vähennä, mutta ne on hyvä tietää. On toki vielä paljon muutakin, mitä Tanjan kadusta, Vasilinsaaren toisesta ja kolmannesta linjasta on jäänyt kertomatta ja minkä joku ehkä joskus meille kertoo.

Kalle Kniivilä: Tanjan katu. Elämää Pietarissa 1917‒2017. Into 2017, 227 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 4.4.2021.

Kaksi kertomusta elämästä

Milloin elämä tuntuu sen arvoiselta, että siitä haluttaa kirjoittaa muistelmia muidenkin luettavaksi? Jos jätämme laskuista julkkisten enemmän tai vähemmän tilatut, ehkä haamukirjoittajien tekemät teokset, luulisin että on kaksi pääasiallista syytä. Joko elämässä on jokin arvoitus tai sitten tuntuu tapahtuneen niin paljon, että siitä haluaa jakaa muillekin.

Kun elämää laajentaa hieman omien tekemisten ulkopuolelle, arvoituksia löytynee lähes aina. Ehkä jopa salaisuuksia. Jos luulee pääsevänsä sellaisten jäljille, miksi siitä ei voisi kirjoittaa? Näin on tehnyt joutsenolainen Ulla Viskari-Lippojoki.

Kun elämään taas mahtuu monenlaisia kokemuksia linjalla Inkerinmaa, Arkangeli, Igomel, Minsk, Leningrad ja kun kokemuksiin nivoutuvat sukulaisten kohtalot, riittää kerrottavaa kuten imatralaisella Viola Heistosella.

Uskon, että kumpikin teos myös opettaa omia elämäntarinoitaan tekstiksi tai jopa kirjaksi suunnitteleville. Hyötyä niistä löytää sellainenkin, jolta tällaisessa asiassa kysytään neuvoja.

Eräs oma yritykseni neuvoa elämänkertansa kirjoittajaa päätyi umpikujaan, johon oli mahdoton antaa ratkaisua. Kirjoittajalla oli ideoita ja halu saada paperille varsinkin lapsuuden vaiheita. Mutta umpikuja tuli vastaan kirjoittajan pään sisältä. Kun hän ei löytänyt mielestään tarpeeksi tarkkaa tietoa siitä, miten eräät asiat olivat hänen perheessään 60-70 vuotta sitten, hän luovutti. Hänestä "keskeneräistä" kertomusta ei voinut kirjoittaa.

Muiden tekemistä omaelämäkerroista on tällaisten ongelmien varalle hyötyä. Oppii esimerkiksi sen, että rajaaminen ja näkökulma pitää valita. Pitää ymmärtää, että "kaikkea" ei voi kirjoittaa. "Kaikkea" ei tiedä, on laadittava omanoloinen kertomus siitä, miten asiat on nähnyt ja ne kokee.

Viola Heistosella ei ole tapahtumista pulaa. Hän kertoo varsin pikkutarkasti vaiheitaan alkaen lapsuudesta opiskelun kautta työelämän omiin ja muiden tekemiin valintoihin. Kaikki näyttää helpolta jälkeenpäin katsoen, ainakin lukijalle tulee tällainen tunne. Ehkä on ollut enemmän vaikeuksia, ehkä ei? Joka tapauksessa omillakin valinnoilla on ollut merkitystä. Ehkä myös sukulaisten vaikeudet ovat lisänneet omaa itsetuntoa ja sisua?

Viskari-Lippojoen Isän tyttö on itse asiassa kertomus isän tytöistä. Rohkeutta kirjoittaa ja julkaista se kaikkien saataville on tekijällä ollut vähintään yhtä paljon kuin Heistosella. Kummankin kirjan ääressä voi pohtia, missä määrin on mietitty sitä, miten paljon asioista voi kertoa. Löytynyt rohkeus ansaitsee kiitoksen: on monia asioita, jotka hyvin voi jakaa. Ei siksi että ne ovat "salaisia" vaan siksi, että niiden jakaminen opettaa lukijallekin jotakin.

Heistosenkin kertomus jättää positiivisen mielen, vaikka hän ei salaa Neuvostoliitossa harjoitettua kansalaisten valvontaa (miten esimerkiksi lasten kastaminen jouduttiin salaamaan työpaikan menettämisen pelossa). Viskari-Lippojoen kertomus opettaa, miten puhdistavalta voi tuntua, kun esiin tullut sukusalaisuus muuttuu voimavaraksi.

Kumpikin teos on omakustanne. Rohkeuden merkki sekin: näin vältetään karikot ja päästään kertomaan elämästä "kenelle tahansa". Itse lainasin teokset Etelä-Karjalan Heili-kirjastoilta.

Viola Heistonen: Elämäni Koulut. Elämäni Neuvostoliitossa. Kustantaja ja valmistaja BoD – Books on Demand. 2020, 304 s.

Ulla Viskari-Lippojoki: Isän tyttö. Painopaikka BoD – Books on Demand. 2020, 59 s.

Kumpikin teos sisältää kotialbumin kuvia.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 4.4.2021.

Sanakirja, joka kesti isältä pojalle

Nykyisin netissä toimivat ohjelmat vääntävät meille pikakäännöksiä kymmenistä kielistä, mutta ennen oli toisin. Ennen turvauduttiin enemmän fyysisiin sanakirjoihin, ja ehkä myös nähtiin enemmän vaivaa yksittäisten sanojen pähkäilyyn.

Muistona niiltä ajoilta olen säilyttänyt hyllyssäni muun muassa Knut Cannelinin suomalais-ruotsalaisen taskusanakirjan, joka on lajinsa ja aikansa klassikko. Itse asiassa se on toimitettu periaatteella "isältä pojalle", sillä Cannelinin poika Aulis muokkasi tätä alun perin vuonna 1908 ilmestynyttä kirjaa hieman uuteen uskoon 1940-luvun lopulla.

Mutta suvussa perinne kulki oikeastaan isoisältä pojanpojalle, sillä jo Knut Cannelinin (1869–1938) isä Gustaf Cannelin (1815–1885) oli kielimies ja kääntäjä. Hän julkaisi kreikan kieliopin ja pienehkön sanakirjan, mutta merkittävin hänen töistään oli muutamien tärkeiden tietokirjojen, muun muassa lakikirjojen suomentaminen.

Aulis Cannelin päiväsi esipuheen isänsä peruista muokkaamaansa suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan vuonna 1946, ennen syntymääni. Olen käyttänyt jo lukioaikana vuoden 1963 kahdeksatta painosta.

Kirjaa selaava suomenkielinen lukija kiinnittää aluksi käännöksiä enemmän huomiota muutamiin, itse asiassa aika moniin kummallisiin sanoihin. Jo ensimmäiseltä sivulta löytyvät sanat aami (ruotsiksi åm), aamillinen (en åm full) ja aarakki (arrak). Kun näitä sanoja löytyy matkan varrella lisää, on pakko ajatella tämän suomen kielemme muuttuneen varsin paljon 70 vuoden aikana. Vai onko niin, että nämä ovat esihistoriaa eli Aulis Cannelinin kopioimia isänsä vuoden 1908 ensipainoksesta?

Ja koskeeko sama kirjan ruotsinkielisiä sanoja? Epäilenpä, että kyllä. Toisin sanoen kirjaan on suhtauduttava varoen. Jos pelkästään sen avulla opiskelisi ruotsia, herättäisi se hupia Pohjanlahden kummallakin rannalla. Vielä yksi kysymys: mikä on juhmuri (ruotsiksi ramm, rammen)? Onko sana tuttu sen paremmin suomessa kuin ruotsissa?

Indoeurooppalaisten kielten pohjoiset muodot ovat niin läheistä sukua toisilleen, että esimerkiksi ruotsissa ja englannissa on sekä yhteisiä samaa merkitseviä sanoja että sanoja, joiden merkitys on läheinen tai jotenkin hauskasti muuttunut. Esimerkiksi hailakka (eli haalean vaalea) on ruotsiksi blek tai black. Saman ilmiön löytää suomesta ja virosta: yksi sana on eri merkityksissä. Tässä tapauksessa black-sana on ruotsissa ja englannissa kummassakin väriä merkitsevä adjektiivi.

Eivät yhtäläisyydet koske pelkästään läheisiä sukukieliä, sillä esimerkiksi itäslaavilaisesta venäjästä ja ruotsista löytää yhteisiä sanoja, muitakin kuin muilta lainattuja. Tällainen sana on esimerkiksi ruotsin jag ja venäjän ja.

Sanakirjoja selatessa löytää myös hauskuuksia: jonkin kielen sana on sattumalta  aivan muuta toisessa kielessä. Esimerkiksi ruotsin järv, järven on ahma. Tästä voi päätellä, että Järv-nimisten Ruotsiin aikanaan muuttaneiden virolaisten ei ollut vaikea sopeutua uuteen kieliympäristöön ainakaan sukunimensä vuoksi. Eri asia on, että assosiaatiot siirtyivät vesistöilmiömaailmasta imettäväispetojen maailmaan.

Sukunimi Brandt on alun perin ollut käytössä Skandinaviassa ja Pohjois-Saksassa. Mutta kumpaa se kahdesta mahdollisuudesta tarkoittaa, vai tarkoittaako molempia: ahdetta eli mäkeä (brant) vai paloa (brand)?

Vanhatkin kirjat ovat kirjoja ja niistäkin voi kaivaa esiin asioita, jotka elävät yhä. Niinpä en toivo Cannelinien  työtä eli sanakirjaa (ordbok, lexikon) käsitellessäni olleeni mikään sanansaivartelija (ordryttare)!

Tässä yksi hauska ilmiö: tällainen saivartelija onkin ruotsiksi ratsastaja (eikä gnet), vaikka toki henkilöstä voidaan käyttää myös täsmällistä termiä pedant.

Knut Cannelin: Suomalais-ruotsalainen taskusanakirja. Toimittanut Aulis Cannelin. Kahdeksas painos. WSOY 1963, yli 20 000 sanaa, 664 s.

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisen kerran toisella sivulla 19.12.2012 ja siirrettiin tähän paikkaan 3.4.2021. 

Böll vihreällä saarella

Itselle outoon voi tutustua kahdella ääritavalla, mutta myös niiden yhdistelmillä – jo maailmankirjallisuus todistaa, että kokemista on monenlaista ja siitä kertomisen tapoja erilaisia. Yksi ääri on vain ulkonaisen näkeminen, toinen laita kokeminen ns. kaikilla aisteilla ja syvemminkin.

Irlannin vihreästä saaresta kertoivat 1950-luvulla suomalaisista Aale Tynni ja Henrik Tikkanen (heidän kirjoistaan kerron täällä). Vuosikymmenen loppuun mennessä olisi voitu julkaista myös Heinrich Böllin pieni päiväkirja, mutta se ilmestyi meillä vasta vuonna 1975.

Samoihin aikoihin Irlannissa käyneet Tikkanen ja Böll ovat selvästi aistineet hieman samaan tapaan. Kuitenkin Saksan katolisessa kulttuurissa kasvaneella vaikkakaan ei "umpiuskovaisella" Böllillä on ollut yksi etu puolellaan. Se avaa meille näkymiä, johon aivan ulkopuolisen on vaikea päästä.

Böllillä ei tarjoa muualta lainattua, hän luottaa lähinnä aisteihinsa ja kokemukseensa. Hän löytää tuttua joistakin asioista, toisista taas ei. Vielä mielenkiintoisempaa on, miten hän huomaa vieraan maan ihmisten kommunikoivan sekä keskenään että outojen kanssa.

Katolisen kotimaan ja katolisen Irlannin eroja Böll tiivistää luvussa "Sanontoja". Maassa, jossa on monta eri syytä surra monia eri asioita, on hänen mukaansa tapana olla surematta liikaa. Kun irlantilainen katkaisee jalkansa tai tekee konkurssin, hän saattaa sanoa: "Olisi voinut käydä huonomminkin." Mitä saksalainen sanoo vastaavassa tilanteessa? Böllin mukaan hän tuumii, että huonommin ei enää olisi voinut käydä.

Kyse on suhtautumisesta vastoinkäymisiin, mutta se heijastuu myös suhtautumisessa lähimmäisiin. Lohdutuksen sana naapurin onnettomuudessa, eikö sen pitäisikin muistuttaa, että todellakin huonomminkin asiat voisivat olla?

Edellinen paljastaa, että Böll ei tullut vihreälle saarelle ensisijaisesti tutkiakseen sitä vaan oppiakseen. Hän tarkkailee ihmisiä ei ainoastaan kanssakäymisessä vaan myös seuraten puolisalaa baarissa istuvien ukkojen olemusta ja harvoja sanoja.

Päiväkirja vihreältä saarelta ilmestyi Otavan Delfiini-sarjassa silloin, kun itse olin kiinnostunut maailmaa avaavista pokkareista. Miksi tämä meni vuonna 1975 ohi? Nyt pohdin mitä ehkä olen menettänyt ja miksi kirjaa suosittelen. Jos olisin lukenut tämän, olisin  oppinut miten havainnoidaan käyttäen muitakin aisteja kuin niitä, jotka tavallisesti aisteina luetellaan. Pitää tajuta myös asioiden ajallinen olemus ja yhteys. Fyysistä läsnäoloa täydentää se, mitä on ollut ennen ja mikä yhdistää ihmisiä yhtä lailla kuin läsnäolokin.

Kaukaa historiasta voi ulottua nykypäivään vaikutuksia, joita emme tunnista. Mikä merkitys oli sillä, että Irlanti oli 2000 vuotta sitten Euroopan ainut ns. sivistynyt nurkka, jota ei alistettu Rooman valtakuntaan? Mikä merkitys on ollut sillä, että vuosisatojen ajan täältä on lähdetty muualle? Miljoonat ovat jättäneet saaren pakon edessä eli leivän etsinnässä.

On eri asia, tarkkailemmeko ympäristöä vai ryhdymmekö kontrolloimaan sitä (esittämään arvostelmia, jakamaan plussia ja miinuksia). Todellisuuteen näet pitää sopeutua. Böll muistuttaa, että Saksassa "yhdeksän maissa" loppuu ihan varmasti puoli kymmeneltä, mutta Irlannissa "kello yhdeksän" voi olla suurta huijausta – jos otat sen tosissasi.

Pari sanaa tästä fyysisestä kirjasta, jonka luin. Se on alun perin pokkari, mutta sidottu tummanvihreisiin kansiin ammattitaidolla ja säilynyt erittäin hyvässä kunnossa. Takakannen tasku lainauskorttia varten (siihen on merkitty lainaajan numerot ja palautuspäivät...) sekä leima "Imatran kaupunginkirjasto" kertovat, että kirja ei ole ollut hunningolla. Mielihyvin palautan sen ja toivon lukemisen iloja seuraaville lainaajille.

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta. Suomentanut Kai Kaila. Otava 1975, 107 s. Alkuteos Irisches Tagebuch 1957.

Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 3.4.2021.

Lue ja kapinoi

Mehän saamme kuulla kaiken; ainakin kaiken, minkä haluamme tietää. Kiitos siitä monipuoliselle, jopa ajan tasaiselle uutisten tarjonnalle. On erilaisia kanavia internetissä, on ajankohtaislähetyksiä tv-kanavilla, on muu media.

Mutta ymmärrämmekö silti kaiken, mitä meille kerrotaan? Olemmeko myöskään perillä siitä, mitä uutisissa mainituille ihmisille oikeasti tapahtuu ja miten he asiat kokevat?

Tämän ymmärtämiseksi tarvitaan vähintään jonkinlainen silminnäkijäkertomus; muistelmateos, kokijan todistus kirjana tai dokumenttielokuvana. Uutiset eivät yleensä koskaan huolehdi siitä, että pääsisimme perille tapahtumien syistä, yksityiskohdista ja seurauksista.

Tällaista tulee mieleen venäläisen protestiryhmän Pussy Riotin yhden keskeisen toimijan Nadja Tolokonnikovan "raportista". Se ilmestyi englanniksi 2018 ja suomeksi 2019. Muutoin ryhmä on päässyt meillä julkisuuteen lähinnä päivän uutisissa.

Suomeksi teosta tarjotaan toimintaoppaana, mikä on virhe eikä aivan vastaa kirjoittajan ideaa. Alkuteoksen nimi Read & Riot, siis "Lue ja kapinoi", on kehotus, ja se myös jää kirjasta lukijan mieleen. Kyse ei ole ensi sijassa toiminnan vaan elämän ohjeista sekä yhteiskunnan analyysistä.

Kyse on myös asenteesta, jolla epäkohtiin tartutaan. Tämän Tolokonnikova tuo monin tavoin esiin sekä kertoessaan kokemuksistaan että pohtiessaan muun muassa oikeus- ja rangaistuskäytäntöjä.

Kyse ei ole vain Venäjästä, mitä suomenkielisen laitoksen olisi kannattanut korostaa. Kirjoittaja tuntee hyvin myös Yhdysvaltojen käytäntöjä. Kun kirja tuli julki hieman ennen Trumpin valtakauden loppukliimakseja, se antaa pohdittavaa myös tämän maan mätäpaiseista.

Sekä Venäjää että Yhdysvaltoja koskevat esimerkit ja pohdinta eivät ole parissa kolmessa vuodessa mitenkään vanhentuneet. Päin vastoin: Trump jätti perinnön, jonka pöyhiminen on vasta alkanut. Venäjällä taas tilanne on kehittynyt ja jumiutunut muun muassa vuodenvaihteen 2020-2021 tapahtumien myötä. Oikeuslaitoksen toiminta ja kansalaisten oikeusturva ovat kummassakin tapauksessa edelleen ajankohtaisia pohdinnan aiheita.

Miksi "Lue ja kapinoi"? Tolokonnikova korostaa teorian ja käytännön, lukemisen ja toimimisen, oppimisen ja tekemisen liittoja. Hänelle hyviä elämänohjeita ei ole olemassa vailla halua ja intoa toimia oikein, toisin sanoen kirjaviisaudella ei tässä raa´assa maailmassa pitkälle pötkitä. Toisaalta pelkkä protesti ei saa voimaa taakseen ilman yhteiskunnan, kulttuurin, politiikan jne. tuntemusta.

Teos on hajanainen, sillä teksti palaa samoihin teemoihin toistamiseen, mutta tämä on myös sen vahvuus. Näin lukijan on mahdollista mielessään kerrata sitä, mikä "kaiken kokeneen" ja parin vuoden ajan työleirilläkin mielen osoittamisen vuoksi olleen kirjoittajan sanoma lopulta on. Näin tulee myös hyvin perustelluksi se, minkä voiman ihmiselle antavat rohkeus, peräänantamattomuus, iloisuus ja uteliaisuus. Niillä mennään vaikka läpi harmaiden putinien ja trumpien.

PS. Loppusivuja kohti lukija saa kyllä vastauksia sellaisiinkin kysymyksiin, joita ei ehkä osaa odottaa. Feminismin käytäntöjen ja hieman teoriankin pohdiskelu luo pohjaa ymmärtää myös sitä, miten meininki ei ole muuttunut joiltakin osin juurikaan siinä lyhyessä ajassa, kun siirryttiin neuvostotodellisuudesta tähän "uuteen venäläiseen".

Nadja Tolokonnikova: Pussy Riotin opas aktivismiin. Suomentanut Sirpa Parviainen. Bazar 2019, 284 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.2.2021.

Tolstoin huipputekstejä tämäkin

Joskus ehdotetaan jotakin kirjaa kaikkien luettavaksi, jonkinlaiseksi pakolliseksi kansalaiskasvatuksen peruslähteeksi jokaiselle.

Tämäkin kirja voisi olla sellainen, vaikka kirjoittajan esimerkit ovat yli 120 vuoden takaa. Ne esimerkit ovat kuitenkin pelottavan ajankohtaisia: yksilöiden pakottaminen opettelemaan toisten ihmisten tappamista, pakottamista kiduttamaan ja tappamaan, sodalla pelottelu ja sillä uhkailu, sotatoimet jne. Sanaa terrorismi ei Lev Tolstoi kirjoituksissaan käytä, mutta sekin sopii tässä yhteydessä mietittäväksi.

Ennen muuta on kyse siitä, mikä on yksilön vastuu ja minkä me koemme yhteiseksi, "yhteiskunnan" (mitä se sitten milloinkin onkaan) vastuuksi. Hyvin yksinkertainen peruskysymys on se, miksi yhteiskunnalla (valtiolla jne.) on muka oikeus määrätä ihmisiä tappamaan toisiaan sen sijaan, että yhteiskunnan vallanpitäjät sopisivat asioista muiden vallanpitäjien kanssa ihan toisilla menetelmillä.

Lev Tolstoille ehdotettiin kyllä Nobelin kirjallisuuspalkintoa (niitä alettiin myöntää vuonna 1901 ja Tolstoi kuoli vuonna 1910), mistä hän ehkä olisi kieltäytynyt. Ruotsin Akatemiassa kyllä "ymmärrettiin" Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan olevan huippukirjallisuutta, mutta esteenä palkitsemiselle koettiin kirjailijan muissa teoksissa ja kansalaistoiminnassa esille tullut "teoreettinen anarkismi".

Tolstoin ajatuksissa ei kuitenkaan ole mitään teoreettista. Niistä ei voi sanoa, että ne olisivat irti elämän arkiongelmista ja asetelmista. Hän tunsi niin vallanpitäjät kuin vallan alle alistetut (ei hän varmaan muuten olisi pystynyt hyvää kirjallisuutta luomaankaan). Hän ymmärsi, mikä merkitys on väkivaltakoneistoilla, joihin ihmiset alistetaan, nimenomaan hallitsemisen näkökulmasta.

Kun julkisessa keskustelussa välillä hukkuu yksilön ja yhteiskunnan vastuiden mielekäs pohdiskelu, Tolstoi kannattaa kaivaa esiin. Hänellä on selvä ymmärrys hallitsijoiden (olivat he sitten kuninkaita, muita päälliköitä tai talouselämän korkeita päättäjiä) ajattelusta ja toimintatavoista. Heille ja alistetuille hänellä on lähinnä yksi neuvo: se on sama, joka esiintyi jo Mooseksen laintauluissa ja josta Beetlehemissä syntynyt kirvesmiehen poikakin muistutti: älä tapa.

Tolstoille tämä on konkretiaa, käytännön elämän neuvo, ei "kulttuuriperintöä" tai kaiken muun alle haudattava lausahdus jossakin vanhassa käsikirjoituksessa. Kyse on elämän perusasiasta.

Tämä neuvo, "käsky" jos niin halutaan sanoa, on ihmiskunnan henkisen perinnön arvokkaimpia, mutta usein rikottuja neuvoja. Nykyajan fariseukset, esimerkiksi erilaiset "kristillisdemokraattiset" poliitikot, jotka esiintyvät Raamatun tuntijoina, eivät yleensä muistuta tästä neuvosta. Sen sijaan he kaivavat esiin milloin mitäkin menneiden kulttuurien kuonaa, jolla perustella omaa viisautta (ja ylemmyyttäkin) ja ihmisten eriarvoisuutta.

Lev Tolstoin kirjoitusten ansio on, että hän ei toistelemasta päästyään toista tuota neuvoa, vaan asettaa sen elämän arkiyhteyksiin esimerkkien kautta. Toinen kirjoittajan ansio on, että hän ymmärtää rakenteet, joiden keskellä ja alaisena ihminen joutuu ajasta toiseen näitä asioita pohtimaan.

Sota ja rauha sekä Anna Karenina ovat edelleen huippukirjallisuutta. Mutta vanhentuneita eivät ole myöskään Tolstoin ajatukset väkivallasta, vallasta ja yksilön ja yhteiskunnan vastuista. Siksi juuri tällainen kirjoituskokoelma olisi syytä jakaa kaikille uusille ylioppilaille, kaikille uusille päättäjille eduskuntaa myöten ja pitää se jatkuvasti ilmaiseksi saatavilla kaikissa kirjastoissa ja kirjakaupoissa.

Leo Tolstoi: Omatuntoja. Kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta. Suomentanut Esa Adrian. Into Kustannus Oy 2013, 181 s.

PS. Kirja ilmestyi vuonna 1918 WSOY:n kustantamana nimellä Omantunnon kujanjuoksu. Tämä nimi kuvaa huomattavasti paremmin teoksen sisältöä kuin uusintapainos, joka on tehty yhteistyössä Rauhankirjallisuuden edistämisseura ry:n kanssa.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 29.12.2019.

Tärkeä aihe, omituinen tarjoilu

Teos on aiheeltaan "harvinaislaatuinen", kuten toinen kirjoittaja alkusanoissaan lukijaa johdattelee. Näin on ‒ eikä toisaalta ole. Suomalaisten vaiheista Neuvostoliitossa on jo kirjoitettu varsin paljon. Uutta ei ole kertoa karkotuksista, pidätyksistä ja tuomioista.

Kirjoittajat eivät ehkä ole hahmottaneet työnsä luonnetta ja suhdetta muuhun vastaavaan tutkimukseen, sillä he lähtevät suorastaan soitellen sotaan. Kirjan nimi, nimilehden jälkeen tarjottava omistus sekä kirjoittajien alkusanat kertovat, että nähtävästi jo ennen prosessia on tiedetty, mitä saadaan aikaan.

Näin ei tehdä tieteellistä tutkimusta. Ajallinen, paikallinen, poliittinen, taloudellinen jne. kehystys on aina tarpeen, mutta nyt lukija joutuu tunnemyrskyyn jo ennen kuin hän on saanut käsiinsä faktoja. Niitä kirjassa kyllä on, mutta valitettavasti etukäteisasenteen piilottamina.

Toinen ongelma on, että molemmat kirjoittajat, tohtorikoulutettava Tarja Lappalainen ja professori Martti Turtola, antavat aineiston ja muiden kertoman viedä liiaksi. Lappalaisen teksti tuntuu paikoitellen muiden ajatusten soljuvalta toistelulta. Tutkijan olisi pitänyt pystyä ulkopuolisempaan tarkastelutapaan. Aina voi toki vedota lukijan tehtävään vetää johtopäätökset. Mutta miten se on mahdollista, jos kirjan nimenä on Stalinin tappamat?

Turtolan tekstissä näkyy kirjoittajan oman panoksen vähyys ja lainaukset muualta epävarmoillakin tavoilla. Teksti on myös jäänyt viimeistelemättä. Mitä varten on tarpeen tuoda esiin, että Aale Tynni oli Martti Haavion toinen vaimo tai että jostakin kirjasta on "aivan viime aikoina" otettu uusi painos? Kustannustoimittajan olisi pitänyt ehdottomasti käyttää punakynää.

Iosif Stalinin ajan Neuvostoliitosta ei voi kirjoittaa kirjoittamatta myös politiikasta. Mutta jos haluaa tehdä vakavasti otettavaa historiatiedettä, pitää keskittyä tosiasioihin ja jättää "oma politiikka" pois niin tekstistä kuin kuorrutuksista, kuten kirjan nimestä ja ulkoasusta. Ymmärrettävästi tarjotut tosiasiat puhuvat. Nykykirjoittajien ei myöskään ole syytä heristää nyrkkejään Stalinille ‒ se on paitsi hyödytöntä myös auttamattoman myöhäistä. Koston aika on ohi. Pitää kertoa ja kuvata, mitä tapahtui.

Lappalaisen lainaamissa Kuolan suomalaisten muistoissa eri  tapahtumia kyllä tulee esiin. Valitettavasti yhteenveto ja kertomusten asettaminen laajempiin yhteyksiin jää liian vähälle. Kun esimerkiksi vuoden 1940 loppukesällä ja syksyllä Murmanskin alueelta karkotettiin tuhansia siviilejä, kyse ei ollut juuri suomalaisiin kohdistuvasta toimesta. Sama olisi tehty, jos asukkaat olisivat olleet  tataareja tai kiinalaisia. Kyse oli Stalinin ajalle tyypillisestä väestöjen pakkosiirrosta "korkeampien" tavoitteiden saavuttamiseksi.

Toimittaja Veikko Erkkilä julkaisi vuonna 2001 tiiviin mutta selkeän kuvauksen siitä, mistä puhumme kun puhumme Venäjän suomalaisista (Uskottiin aina parempaan). Kuolan alueella asuneiden taustat tulevat siinä esille hyvin. Uudessa teoksessa ne hajoavat moneen ulottuvuuteen. Hieman outoa on myös yhden henkilön, Sven Lokan, henkilöhistorian seuraaminen tavalla, joka ei ole symmetriassa muun tekstin kanssa. Hänen muistamaansa kannattaa tutustua teoksessa Murmannin suomalaiset (Murmansk 1993, tekijänimellä Sven Lokko).

Teos on johdatus aiheeseen, mutta ei laajuudestaan huolimatta syvällinen teos itse problematiikkaan, "vieraskielisten" (joita Moskovan hallinnon näkökulmasta Kuolan niemimaalla olivat myös saamelaiset ja norjalaiset) asemaan alueella runsaan sadan viime vuoden aikana.

Tarja Lappalainen ja Martti Turtola: Stalinin tappamat. Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö. Docendo 2019, 323 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 29.12.2019.

Suomen hitain projekti?

"Vaelluskalojen puolesta kootaan uusi karvalakkilähetystö ‒ ministerien pakeille lähdetään eri puolilta Suomea". Tällainen oli Yleisradion uutisotsikko 19. päivänä marraskuuta vuonna 2019.

Otsikko on miltei toistoa sille, mitä tapahtui marraskuussa 1979 eli 40 vuotta aikaisemmin. Silloin ns. karvalakkilähetystö kävi vaatimassa ministereiltä esityksiä ja eduskunnalta päätöksiä kalakorvauksista. Pohjoisen asukkaat kun olivat menettäneet elinkeinoa sen jälkeen, kun Kemijoki valjastettiin.

Ongelma alkoi, kun valtioneuvosto antoi vuonna 1947 väliaikaisen luvan joen patoamiseen. Päätös pohjautui sota-ajan poikkeuslakiin. Tarvittiin rautatie saksalaisten tuhoamaan Lappiin, mutta myös maan teollisuudelle sähköä, toisin sanoen voimalaitos.

Lyhyesti sanottuna korvausten maksaminen viivästyi lupauksista huolimatta. Ei auttanut sekään, että itse presidentti Urho Kekkonen esitti tehokkaita toimia Lapin kehittämiseksi puhuessaan pohjoisen asukkaiden evakosta paluun 30-vuotisjuhlassa Rovaniemellä vuonna 1975.

Kun mitään ei tapahtunut, maakunnassa päätettiin ryhtyä painostustoimiin. Sen näkyvin saavutus oli kymmenien eri kunnista tulleiden miesten (nimenomaan miesten!) käynti Helsingissä. 

Painostus onnistui. Mutta... Toimitusmiehet määräsivät maksettavaksi 120 miljoonaa, ensimmäinen oikeusaste pudotti summan puoleen, ja kun maksatus jo oli käynnissä  oikeuslaitos sai lopulliseksi summaksi 20 miljoonaa! Lohen pyyntiä harrastaneet kalastuskunnat saivat vain hyvin vähäisen korvauksen menetyksistään.

Pitkään maakuntahallinnon palveluksessa ollut ja Sodankylän Unarista kotoisin oleva Jaakko Ylitalo on julkaissut omakohtaiset muistonsa ja muita dokumentteja vuoden 1979 vaikuttamisesta. Sen taustat ja maan keskushallinnon välinpitämättömyys pysäyttävät miettimään. Väkisin tulee mieleen, että tällainen kansalaisten kohtelu ei olisi ollut "Helsingin herroille" mahdollista, jos oikeuksien hakijat olisivat olleet varsinaissuomalaisia tai uusmaalaisia. Pitkä etäisyys ja sukupolvien vaihtuminen  torppasivat oikeutettuja pyyntöjä saada menetyksistä korvaus.

Mutta vaelluskalat unohtuivat. Alun perin niistäkin puhuttiin, mutta siinä asiassa ollaan vieläkin lähes lähtökuopissa. Edelleen odotetaan voimayhtiöiltä velvoituksia kalateiden rakentamiseen. Uuden lähetystön puuhaajat muistavat, että muun muassa Kemijoen varrella on odotettu tekoja jo yli 70 vuotta. Onko mikään muu Suomen tasavallan keskeneräinen projekti kestänyt näin kauan?

Jaakko Ylitalo on tehnyt suuren palveluksen asialle dokumentoidessaan vuoden 1979 ja sitä edeltäneet tapahtumat. Mutta teos on myös muistelmaa paljon pidemmältä ajalta: sekä lapsuus- että nuoruusvuosilta, mutta myös työstä kunta- ja maakuntatasolla. 

Ainutlaatuiset hetket luonnossa opettivat paitsi näkemään kauneutta myös oppimaan työntekoa. Mistä ja miten elämä Unarissa ja ympärillä rakentui, siitä meillä monilla ei ole ollut mitään käsitystä. Muun muassa Lapissa samoileville turisteille tämä on oikein tarpeellista luettavaa. Tämä on Lappi-tietoa, jossa ei ole sivullisten peukalonjälkiä.

Miten taas jokien kaloille käy, senhän ratkaisevat päättäjät, eduskunta ja muut... Joten katsotaan, miten uuden karvalakkilähetystön käy. Vai odotetaanko vielä 70 vuotta?

Jaakko Ylitalo: Karvalakkimiehet ja muita kertomuksia. Atrain & Nord 2019, 192 s. Kuvitettu.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.11.2019.

Nämä novellit ovatkin muistelmia

Kuinkahan moni Salli Lundin pienikokoisen teoksen Taipaleita käteen ottaessaan on tullut ajatelleeksi, että paperille painettu ei ole aina ihan sitä mitä siinä sanotaan olevan.

Tätä ei ehkä ajatellut myöskään se petroskoilainen sensori, joka on viimeistään marraskuun alussa vuonna 1974 päästi tekstin ladottavaksi kirjapainoon. "Kaksi novellia" lukee nimilehdellä, mutta novelleja nämä eivät perinteisessä mielessä ole. Ne ovat muistelmia, ja sellaisina varsin paljastavia tekijän kahdesta elämänvaiheesta.

Ensimmäinen vaihe on se, kun kirjoittaja, Oulussa syntynyt vasta avioitunut nuori nainen matkustaa  miehensä kanssa Kanadasta Neuvosto-Karjalaan ja asettuu sinne aistien elämän erilaisia ilmiöitä. Toisessa kertomuksessa kuvataan itse koettuna sota-ajan evakkoelämää Siperiassa.

Vaikka tekstissä on paljon kaunokirjallista ympäristön ja tapahtumien kuvausta, muistelmateoksen tästä tekee myös tekstissä mainittujen todellisten henkilöiden suuri määrä. Joidenkin kohdalla miettii, tuoko Lund tarkoituksella esiin juuri heidän merkitystään Neuvosto-Karjalan elämässä. Tällaisia ovat esimerkiksi Edvard ja Fanny Gylling. Miehestä on kirjoitettu paljon, Lund muistaa myös toimeliaan puolison.

Novelleissa mainitaan nimeltä 34 suomalaista, kymmenkunta vain etu- tai sukunimellä. Samoin kuin Gyllingit saavat muistoissa sijan monet muutkin sellaiset, jotka NKVD syyttöminä tuomitsi. Edvard ammuttiin vuonna 1938 ja kirjan henkilöistä myös Sulo Kokko, Yrjö Orell, Heino Rautio, Otto Stenfors, ilmeisesti myös Toivo Rantala (tämännimisiä oli useita). Fanny G. kuoli vankileirillä, samoin Jalmari Virtanen.

Vainoista ei kerrota avoimesti, mutta rivien välissä kyllä. Niitä edelsi "pulppuava" innostus, jonka kirjoittaja kertoo siirtolaisyhteisössä vallinneen. Rauhanpäivien aurinko "muhoili" Karjalan yllä ja mekaanikko ja muu työväki suorastaan harppoi töidensä ääreen.

Mutta sitten alkoi tapahtua. Elämä ei ollutkaan "pellon yli kulkua". Kun esimerkiksi suomenkielinen kustannustoiminta lakkautettiin, annettiin yksi isku innostukselle ja työhaluille. Alkoivat "levottomat ja käsittämättömät pyörteet".

Evakkonovellissa ei varmaan liioitella sitä jaksamista ja sinnikkyyttä, millä monet naiset (lapsineen tai heidät mieron tielle menettäneinä) selviytyivät sota-ajasta, vuoteen 1945 ja sen yli. Vaikka NKVD oli yrittänyt parhaansa, kansan sisua se ei kokonaan tuhonnut.

Neuvosto-Karjalan suomalaisten eli Suomesta, Atlantin takaa ja Inkerinmaalta muuttaneiden kohtaloista ovat kirjoittaneet eräät muutkin paikalliset, muun muassa Martti Heurlin, Urho Ruhanen, Taisto Summanen, Sulo Tuorila, Uljas Vikström ja Vieno Zlobina. Tässä joukossa ovat Salli Lundin "novellit" jääneet turhan vähälle huomiolle.

Salli Lund alkoi kirjoittaa runoja jo ennen vainovuosia, ensimmäinen kokoelma ilmestyi vuonna 1950. Aviomies Väinö ja kaksi tytärtä kuolivat evakkotaipaleella, Salli itse vuonna 1979.

Salli Lund: Taipaleita. Kaksi novellia. Karjala-kustantamo, Petroskoi 1975. 120 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 27.10.2019.

Teoksen puhuttelevan kansikuvan ja muun kuvituksen on tehnyt Oleg Tšumak.