Milloin elämä tuntuu sen arvoiselta, että siitä haluttaa kirjoittaa muistelmia muidenkin luettavaksi? Jos jätämme laskuista julkkisten enemmän tai vähemmän tilatut, ehkä haamukirjoittajien tekemät teokset, luulisin että on kaksi pääasiallista syytä. Joko elämässä on jokin arvoitus tai sitten tuntuu tapahtuneen niin paljon, että siitä haluaa jakaa muillekin.
Kun elämää laajentaa hieman omien tekemisten ulkopuolelle, arvoituksia löytynee lähes aina. Ehkä jopa salaisuuksia. Jos luulee pääsevänsä sellaisten jäljille, miksi siitä ei voisi kirjoittaa? Näin on tehnyt joutsenolainen Ulla Viskari-Lippojoki.
Kun elämään taas mahtuu monenlaisia kokemuksia linjalla Inkerinmaa, Arkangeli, Igomel, Minsk, Leningrad ja kun kokemuksiin nivoutuvat sukulaisten kohtalot, riittää kerrottavaa kuten imatralaisella Viola Heistosella.
Uskon, että kumpikin teos myös opettaa omia elämäntarinoitaan tekstiksi tai jopa kirjaksi suunnitteleville. Hyötyä niistä löytää sellainenkin, jolta tällaisessa asiassa kysytään neuvoja.
Eräs oma yritykseni neuvoa elämänkertansa kirjoittajaa päätyi umpikujaan, johon oli mahdoton antaa ratkaisua. Kirjoittajalla oli ideoita ja halu saada paperille varsinkin lapsuuden vaiheita. Mutta umpikuja tuli vastaan kirjoittajan pään sisältä. Kun hän ei löytänyt mielestään tarpeeksi tarkkaa tietoa siitä, miten eräät asiat olivat hänen perheessään 60-70 vuotta sitten, hän luovutti. Hänestä "keskeneräistä" kertomusta ei voinut kirjoittaa.
Muiden tekemistä omaelämäkerroista on tällaisten ongelmien varalle hyötyä. Oppii esimerkiksi sen, että rajaaminen ja näkökulma pitää valita. Pitää ymmärtää, että "kaikkea" ei voi kirjoittaa. "Kaikkea" ei tiedä, on laadittava omanoloinen kertomus siitä, miten asiat on nähnyt ja ne kokee.
Viola Heistosella ei ole tapahtumista pulaa. Hän kertoo varsin pikkutarkasti vaiheitaan alkaen lapsuudesta opiskelun kautta työelämän omiin ja muiden tekemiin valintoihin. Kaikki näyttää helpolta jälkeenpäin katsoen, ainakin lukijalle tulee tällainen tunne. Ehkä on ollut enemmän vaikeuksia, ehkä ei? Joka tapauksessa omillakin valinnoilla on ollut merkitystä. Ehkä myös sukulaisten vaikeudet ovat lisänneet omaa itsetuntoa ja sisua?
Viskari-Lippojoen Isän tyttö on itse asiassa kertomus isän tytöistä. Rohkeutta kirjoittaa ja julkaista se kaikkien saataville on tekijällä ollut vähintään yhtä paljon kuin Heistosella. Kummankin kirjan ääressä voi pohtia, missä määrin on mietitty sitä, miten paljon asioista voi kertoa. Löytynyt rohkeus ansaitsee kiitoksen: on monia asioita, jotka hyvin voi jakaa. Ei siksi että ne ovat "salaisia" vaan siksi, että niiden jakaminen opettaa lukijallekin jotakin.
Heistosenkin kertomus jättää positiivisen mielen, vaikka hän ei salaa Neuvostoliitossa harjoitettua kansalaisten valvontaa (miten esimerkiksi lasten kastaminen jouduttiin salaamaan työpaikan menettämisen pelossa). Viskari-Lippojoen kertomus opettaa, miten puhdistavalta voi tuntua, kun esiin tullut sukusalaisuus muuttuu voimavaraksi.
Kumpikin teos on omakustanne. Rohkeuden merkki sekin: näin vältetään karikot ja päästään kertomaan elämästä "kenelle tahansa". Itse lainasin teokset Etelä-Karjalan Heili-kirjastoilta.
Viola Heistonen: Elämäni Koulut. Elämäni Neuvostoliitossa. Kustantaja ja valmistaja BoD – Books on Demand. 2020, 304 s.
Ulla Viskari-Lippojoki: Isän tyttö. Painopaikka BoD – Books on Demand. 2020, 59 s.
Kumpikin teos sisältää kotialbumin kuvia.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 4.4.2021.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti