Mutta persoonallinen Facebookin tuotteistus voi olla myös jotain aivan muuta, kuten Markus Leikola todistaa runoteoksellaan. Vai ovatko nämä runoja? Ovat, yhtä hyvin ja samalla tavalla kuin miljoonien ihmisten päivittäin tekemät Facebookin päivitykset. Vai olisiko kuitenkin olemassa sellainen ero, että nuo miljoonille tarkoitetut tekstit ovat usein viimeistelemättömämpiä kuin Leikolan meille tuhansille (?) lukijoilleen kirjoittamat?
Niin tai näin, oivallisen tarinan tekijä on saanut aikaan. Leikola ottaa naamakirjan päivitysmetodien ja rutiinien avulla kiinni arkielämän eri puolista. Mitä erilaisimpien asioiden yhteydessä voidaan mainita Olli Rehn ja Euroopan keskuspankki, ja kaikki ajattelun ja sanomisen vapauden assosiaatiot sopivat päivityksiksi. Silti tulee todistetuksi näin runokirjankin avulla, että mieluiten me puhumme toisillemme ihan arkisista asioista, mutta jonkinlaisella sanallisella kuorrutuksella höystäen.
Muistuttaa Leikola siitäkin, muun muassa "ei-päivitysten" avulla, että ihan kaikkea ei todellakaan ole syytä kirjoittaa kenen tahansa luettavaksi ja eteenpäin jaettavaksi. Facebook ei ole salaseura eikä suljettu piiri, ei vaikka kirjoittaja tuntisi itsensä suljettua elämää viettäväksi. Monet runot herättävätkin kysymään, miten paljon erilaisessa puheessa on järkeä olkoon se vaikka kuinka terapiamielessä kirjoitettua.
Kirjan lukeminen on varmasti hyvää terapiaa Facebokiin juttuneelle. Leikolan kirjasta on hyvä aloittaa vaikkapa vaiheittainen, mutta hyvin terveellinen irtautuminen näyttöruudun pakkopaidasta. Mutta mihin paeta, sitä pitää miettiä ihan itse.
Markus Leikola: Naamakirja. Schildts 2012, 109 s.
Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 1.4.2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti