Suurimman osan urastaan poliittisessa ja ammattiyhdistyslehdistössä tehnyt Kari Arola symboloi näin elämäänsä vaikuttaneita erilaisia tekijöitä. Kaiken koetun jälkeen, vielä eläkkeellä ollessakin, yhteiset asiat vaivaavat – ja saavat jopa arvioimaan elämänarvoja uudestaan.
Arolan kertomus, Herraduunari, omasta elämästään koulupojasta eläkeläiseksi on samalla suurten ikäluokkien kokemusten kertomus. Moni ikätoveri tunnistaa tässä monia asioita, jotka ovat vaikuttaneet kaikkiin 40-luvun lopulla syntyneisiin.
Tulkitsen Arolan kertomisia niin, että Suomen jälleenrakennuksen ja hyvinvoinnin saavuttamisen jälkeen yhteiskuntaan levisi tietynlainen hallitsemisen mania ja aatteellinen pysähtyneisyys. Ne taas osaltaan selittävät sen, miksi Suomen poliittinen elämän on nyt siinä jamassa kuin on.
Toimittajan työ SAK:n ja Akavan lehdissä on antanut Arolalle tajua ammattiyhdistysliikkeen toimintatavoista. Lähes 10 vuoden pesti SDP:n pää-äänenkannattajan päätoimittajana puolestaan oli melkoinen veto läpi mankelin. Näitä sivuja onkin eniten siteerattu, kun teoksesta on kerrottu julkisuudessa.
Henkilökohtaiset kokemukset ja muistikuvat esimerkiksi oman puolueen eri johtohenkilöiden toimintatavoista ovat arvotavaraa. Ne olisi helppo kuitata loanheitoksi, jos elettäisiin niin kuin ennen elettiin. Vaikka tilanteet kokeneilta löytyy varmaan muitakin tulkintoja, ei SDP:n puoluehallituksen kokouksissa istuneen päätoimittajan todistuksille voi pelkästään hymähtää.
Mielenkiintoisia ovat myös muistelut yhteistyöstä neuvostoliittolaisten kollegojen ja muun muassa ammattiyhdistyslehti Trudin kanssa. Niissä on jopa uutisarvoista mukana.
Mutta mitä Kari Arolan kirja kertoo ja opettaa mediasta? Näkökulma on puoluelehden tekijän, joka on työssään kokenut monta ahdistuksen hetkeä. Puoluelehden tekeminen niin, että se on myös journalismia, ei ole helppoa työtä. Kun kylkeen vielä iskevät politiikan (ja poliitikkojen) juonittelut ja työyhteisöjen ristiriidat, on todellakin pitänyt omata joko lehmän hermot tai pää umpiluuta, mitä ilmaisuja Arola käyttää.
Tuulet ja luudat ovat viime vuosikymmeninä lakaisseet kaikkia puoluelehtiä. Isoimmat viimat on koettu SDP:n ja SKDL/Vasemmistoliiton lehdistön piirissä. Arolan kertomasta voi oppia esimerkiksi sen, miten pikkumaisesti oman puolueen vaikuttajat ovat joskus näihin asioihin suhtautuneet. Kiitosta ei tullut juuri koskaan ja monet haukut tulivat asioista, joilla ei ole pitkässä juoksussa mitään merkitystä.
Mielenkiintoinen on tässä mielessä esimerkiksi henkilökuva Paavo Lipposesta. Arola tuntuu häntä tietyllä tavalla arvostavan, mutta kertoo Lipposen käyttäytymisestä asioita, joista ns. viralliset elämäkerrat vaikenevat. Ei ihme ollutkaan, että Arola liittyi viime presidentinvaalien alla Pekka Haaviston tukijoihin.
Kirjan lopusta selviää mielenkiintoisella tavalla, että kyse ei ole vain henkilökemioista. Maailman meno, ennen kaikkea elinympäristöämme uhkaavat tekijät ovat saaneet kokeneen toimittajan ajattelemaan asioita uusilta näkökannoilta. Näin kritiikki myös SDP:tä kohtaan asettuu oikeisiin mittoihin. Kari Arola yksinkertaisesti odottaa, että kaikki vakavasti asioihin suhtautuvat puolueet ottaisivat ympäristöasiat vakavasti myös teoissa, ei vain sanoissa.
Teoksen nimen pieni alkukirjain lienee jonkinlainen viesti: työväenliikettä palvellut akateemisesti sivistynyt kansalainen voinee tituleerata itseään näin, ei eris- vaan omatekoisella lempinimellä.
Kari Arola: Herraduunari. MediaWallius 2013, 185 s.
Kirjoitus julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 24.4.2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti