Vierastan tällaisia ratkaisuja. Pääkertomus, tekijänsä tunnetuin teos Carmilla, joka on merkittävästi vaikuttanut myöhempään vampyyrikirjallisuuteen, olisi ansainnut aivan oman paikkansa.
Carmillan olisi siis voinut julkaista omana teoksenaan, eikä lukija olisi jäänyt kaipaamaan mitään. Jos olisi, tarvetta olisi voinut poistaa uudella kokoelmalla Le Fanun pikkukertomuksia. Tässä teoksessa ne jäävät irralleen, vaikka ne onkin aseteltu reunoille niin kuin leivänsiivut burgerissa. Esipuheen olisi voinut jalostaa jälkisanoiksi.
Ranskalaissyntyinen protestantti eli siis maahanmuuttajien jälkeläinen Le Fanu ammensi aiheitaan ja kerrontansa rakenteita Irlannin historiasta ja kansantarustosta. Ja kuten yleensä kaikille näin tekeville käy, kirjailijaa alettiin hyvin pian pitää vanhanaikaisena. Aikaansa seuraava yleisö kiitää aikaansa seuraavien kirjailijoiden perässä.
Kaikki ei kuitenkaan ole niin vanhaa, että eikö siitä riittäisi aineksia uusiinkin uniin. Pitkässä juoksussa kertomakirjallisuus, teatteri ja elokuva hyödyntävät tarinoita, jotka alun perin on kerrottu ties milloin. Le Fanun tuotanto ei siis ole joutunut arkkuun, vaikka se olisikin joskus julistettu kuolleeksi.
Carmillassa ja kolmessa pikkukertomuksessa on jokaisessa oma viehätyksensä. Vihreää teetä on eräänlainen sivistyneistöromaanin supistettu kauhuversio. Kaksi muuta kertomusta hyödyntävät satujen ja kansantarujen henkilöstöä.
Mutta Carmilla on toista maata. Hän on tyttö, joka joko ei kuole koskaan tai joka syntyy aina uudestaan, joka tekee samat hirveät tekonsa yhä uudelleen. Tarina on sijoitettu köyhtyneelle maaseudulle, jossa rikkauden ja puutteen ristiriitojen sijaan huomio kuitenkin keskittyy outoihin ihmisiin. Onko sairaus sairautta vai teeskentelyä, ja miten vampyyri tekonsa suorittaa? Ja mikä on selitys outoihin tapahtumiin?
Kääntäjä on suoriutunut työstään hyvin lukuun ottamatta yhtä seikkaa: pilkkusääntöjä (jotka koskevat myös lauseenvastikkeita).
Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia. Suom. Timo Hännikäinen. Savukeidas, 2012, 206 s.
Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Työssä 15.11.2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti