Mutta nuorihan ei ole kokenut kaikkea, ja sen vuoksi on hyvä verrata nuorta ja vanhaa. Nuoret puhuvat uskomattomasta mahdollisuuksien ajasta, vanhat uskottomasta mahdottomuuksien ajasta. Ja kuitenkin elämme kaikki samassa ajassa. J. K. Ihalaisen runoissa kuljetaan eteenpäin, vaikka näyttämön kulissit uhkaavat hetkittäin kaatua päälle.
Historiallinen perspektiivi muuttuu lihaksi olipa kyseessä sitten Itämeren kohtelu, arabikevät, Nato tai henkilökohtainen kokemus muutamissa kaupungeissa. Erityisen tunnustuksen runoilija suo nokialaiselle Ossi Sommalle, joka ikävuosistaan huolimatta ”ei jouda istuun”.
Nato ei ole luonnonilmiö, vaan saa runoilijassa aikaan samoja tunteita kuin militaristinen Rooman valtakunta aikanaan herätti apostoli Johanneksessa. Ihalaisessa ns. terrorismin vastainen sota synnyttää ilmestyksiä, jotka valitettavasti ovat osa monien ihmisten arkipäivää. Ehkä niistä puhuminen helpottaa oloa?
Runoilija näkee varsin vähän hyvää siinä, mitä mainostetaan nykyaikaisuudeksi olipa kyse tekniikasta tai elämäntavoista. Hieman mutkikkain sanoin hän selittää maailmankatsomustaan loppurunossa. Siinä kohtuuttomuudet saavat osansa ja ”keskushallinto” (siis elämänhallinta) kehotetaan itämään omissa käsissä erämaallistumalla ja eriskummallistumalla.
Runo ei voine vaikuttaa tekniikkaan, mutta se vaikuttanee asenteisiin, ja tekniikkaa käytetyään asenteilla. Tästä vakaumuksesta Ihalaisen monet huomiot näyttävät pitävän lujasti kiinni.
J. K. Ihalainen: Tisle. Runoja. Sammakko, 2012, 109 s.
Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Työssä 25.10.1012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti