Elämästä "juuri ja juuri"

Pitääkö ihmisen kokea karmea lapsuus, raiskattu nuoruus, riistonalainen aikuisuus tai kaiken tuon lisäksi vielä viheliäinen sotavankeus, jotta hänen elämänsä kelpaisi kunnon kertomuksen aiheeksi?

Valitettavasti aika usein asia on näin. Voimme vain haaveilla ajasta, jolloin kaikki elävät turvallista ja tasapainoista elämää, ajasta jolloin kaikki kauheudet pitää vain kuvitella. Sellaisessa maailmassa kirjoittaminen perustuisi suurelta osin mielikuvituksen käyttöön. Tietokoneetko sen homman hoitaisivat?

Valitettavasti ihmiskunnan historiassa on jo tapahtunut niin paljon kamalaa, että kauhukertomuksien aiheet eivät tuhansiin vuosiin lopu. Pelkästään viime vuosisata eli 1900-luku sisälsi niin paljon kärsimystä, että siitä pusertuu yhä monen monta tarinaa.

Ruotsalaisen Lena Einhornin kertomus äidistään Nina Rajmicista on yksi todistus lisää eurooppalaisten viime vuosisadan mielipuolisuudesta. Työteliäiden, lainkuuliaisten kansalaisten sullominen leireihin ja tappaminen oli osa sitä amok-juoksua, jonka koristeeksi vedettiin tiukkaan rusettisolmuun asia, jota on sanottu kauniisti toiseksi maailmansodaksi.

Ninan matkaa lukiessa tulee mieleen, että ilman tuota mainittua sotaa kaikki olisi ollut aikaisemmin ja selvemmin nähtävissä. Vaan oliko mitenkään mahdollista purkaa Saksan natsien väkivaltakoneisto ilman sotaa? Se on jossittelukysymys mutta sikäli aiheellinen, että sota peitti itärintaman kummallakin puolella rikollisten jälkiä ja jätti monen monta ihmiskohtaloa unohduksiin.

Nina Rajmic selvisi Varsovan ghetosta. Selviäminen oli niitä "ihmetarinoita", joiden ansiosta me olemme saaneet tietää jotakin oleellista tuosta todellisuudesta. Nina selvisi "juuri ja juuri", niin kuin hän sitä ennen oli elänyt "juuri ja juuri". Mutta monet miljoonat eivät selvinneet.  Ninan rinnalle pitää asettaa satoja tuhansia muita, joiden elämä päättyi teloitukseen.

Juutalaisten selviytymistarinoita (ja "ei-selviytymistarinoita", kuten Anne Frankin päiväkirja) on julkaistu suomeksikin muutamia. Niissä on jotain yhteistä, ja kuitenkin jokainen kohtalo on erilainen.

Ollessaan uhattuna, kokiessaan maailman hulluuden Nina Rajmic antoi itselleen lupauksen. Se lupaus oli, että jos hän joskus selviytyisi yön pimeydestä ja mielen pelosta, hänen olisi ehdottomasti pakko kertoa tarinansa. Siis se, mitä hän näki, kuuli ja koki.

Voimme lukea tämän kokemuksen Ninan tyttären kertomana.

Yksityiskohdat puhuvat puolestaan. Kirjaa voi lukea myös kuin romaania, kuin jännittävää jonkun keksimää kertomusta. Mutta tämä ei ole romaani, vaan tietokirja. Tämä elämäntarina on yksi todiste siitä, mihin muukalais- ja niin sanottu rotuviha johti. Elämäntarina on varottava esimerkki myös tämän ajan eurooppalaisille.

Lena Einhorn: Ninan matka. Tositarina Varsovan ghetosta. Suomentanut Riikka Toivanen. Otava 2007. 286 sivua.

Julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä vuonna 2007. Hieman muokattu.

Isänsä poika ja "pyhä kiihko"

Tätä elämänkertaa ja henkilökuvaa esittelevän kirjoituksen otsikon laatiminen pisti miettimään. Kirjan nimessäkin on haastava sanapari: kiihko ja kutsumus. Mikä kiihko, mikä kutsumus?

Poika syntyy, saa ensimmäiset suuntaviivat elämälleen lapsena, kasvaa ja kehittyy perheessä. Kun veljeksiä on monta, he kasvattavat toisiaan.

Porissa syntynyt Kari Hakala on kulkenut niin pitkän ja mutkikkaan tien, että elämänkertateokseen on ollut aihetta. Asianomainen suostui tarinansa kertomiseen, ei pelännyt puhua niin kuin ei ilmeisesti murrosiän jälkeen ole koskaan pelännyt. Ja sen jälkeen hän on ollut julkisuuden henkilö.

Kirja ei kaihda vaikeita asioita vaan muistuttaa, että elämässä kaikkea tai ei oikeastaan mitään ole annettu automaattisesti ja ilmaiseksi. Päähenkilön suhde isäänkin tulee selväksi, vaikka sitä ei syvällisesti pohdita. Mutta isän ja pojan suhteessa on jotakin, joka jättää jäljet. Lähtökohdat ovat aina olemassa, niistä ei kukaan pääse irti.

Kun Kari Hakala kesällä 1973 hymyili lehtikuvassa iloisesti, hän tiesi päässeensä Tampereen yliopiston ammattinäyttelijäkurssille. Hän oli silloin osallistunut porilaisen Eespäin-teatterin toimintaan runsaan vuoden ajan ja kertoi asettaneensa päämäärän korkealle: "näyttelijäntyöhön on päästävä".

Iloinen hymy on matkan varrella välillä hyytynyt ja vääntynyt vallan muuksi. Uusimmissa kuvissa sentään välittyy kokemusten mukanaan tuoma uudenlainen, kypsynyt vapautuneisuus. Ikään kuin mies monta vuotta myöhemmin ymmärtäisi, että tällaista se onkin, työn ja muun tuoma autuus ja tuska ja isyys muun ohella.

Julkisuus on käsitellyt miestä niin sanotusti tilanteiden mukaan. Kun ansioluettelossa on rooli (sekä yhä markettien hyllyillä myynnissä olevat dvd:t!) tv:n sarjaohjelman Metsolan Erkkinä, naama on jäänyt kansalle mieleen. Kun takana on voimakas kristillisen julistuksen vaihe, siitäkin on tehty näyttäviä lehtijuttuja ja sekin muistetaan.

Teoksen kirjoittajan Olli Seppälän ansio on, että näyttelijän ammatin kirot ja ilot tulevat selviksi, samoin liiallisen työn aiheuttamat ongelmat. Kiihkoa on ollut niin työhulluudessa kuin uskon vahvistuksessa. Kutsumukseksi voi sanoa myös sitä, että onneksi ihminen löysin juuri sen ammatin, johon hän halusi. Mutta välillä hän on osannut tehdä muutakin. Siinä on esimerkkiä kaikille "yhden asian" ihmisille.

Osa näyttelijän saamasta julkisuudesta on tullut naisten- ja muiden viikkojulkaisujen kautta. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta "todellisen" Kari Hakalan ja julkisuudessa kuvatun samannimisen miehen välillä on vissejä eroja.

Niiden erojen pohtimiseenkin kirja antaa eväitä. Muutoinkin se on pähkinöistä pitävän lukijan ystävä: mitään ei anneta valmiiksi pureskeltuna.

Olli Seppälä: Kari Hakala. Kiihko ja kutsumus. Kirjapaja 2009, 223 s.

Julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä vuonna 2009.

Luonnon ja itsen ristiaalloissa

Aikojen murros on usein ajattelun vipusin. Sodanjälkeisten vuosien (1944–1950) Suomessa se merkitsi usein ihmisen asettautumista oman itsensä, ajan tapahtumien sekä "luonnon alkuvoiman" muodostamaan salaperäiseen kolmioon.

Näin koki myös Karin Alm (oik. Kaisu-Mirjami Rydberg, 1905–1959), joka tuli julkisuuteen alkuvuonna 1946 runoteoksellaan "Alkukallio". Kustantaja mainosti tekstiä maanläheiseksi kulttuurirunoudeksi, vaikka sitä olisi yhtä hyvin voinut sanoa minäkeskeiseksi julistamiseksi – sen ohella, että kirjoittajaa todellakin viehätti ajatus jonkinlaisesta luonnon alkuvoimasta ihmistä liikkeelle työntävänä ja ympäröivänä mahtina.

Kokoelma alkaa hyvin henkilökohtaisilla, intiimeillä kohtauksilla. Niissä ihmisen tunnetila on sopusoinnussa luonnon antamien virikkeiden kanssa. Aurinko on rakastajanme, mutta se on paljon enemmän: se on elämän voiman lähde muutenkin kuin lämmön ja valon tuojana.

Mutta vasta kuljettuaan alas, pelkojen, kärsimysten ja masennusten laaksoon, ihminen alkaa rakentaa jotakin omaa. Pelkkä teoksen rakenne viestittää ajatusta, että ihminen lähtee matkalleen luonnosta, mutta monien ja monimutkaisten kokemustensa kautta päätyy osaksi maailmanlaajuista pohdintaa sotien ja kriisien olemuksesta. Ihminen on rakentanut jotakin "omaa" luonnon päälle.

Lopulta ihminen kuitenkin palaa itseensä, tai oikeastaan siihen, minkä näkee omissa kokemuksissaan omaksi itsekseen. Ihminen on vaeltaja, jonka jalat väsyvät, mutta kallio jalkojen alla pysyy. Ihminen tunnustaa pelkäävänsä ja vihaavansa niin pettureita kuin itseään. Ihminen myös ottaa osaa ihmisten yhteisiin tekemisiin – siinä Karin Almin  yhteiskunnallisen julistuksen lähtökohta.

Käyttämäni kirja on Karin Almin itsensä 5.4.1946 päiväämä ja Juho Mäkelälle omistama "sillä kanssarikollisuuden tunteella, minkä runojen kirjoittaminen synnyttää".

Karin Alm: Alkukallio. Runoja. Kustannusosakeyhtiö Tammi 1946, 109 s.

Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 14.6.2013.

Hiekkarantojen kuningatar

Yyteristä on tehty valssi, jenkka, twist ja muutakin musiikkia. Yyteri on ollut lavasteena monessa elokuvassa, mutta eikö tästä hiekkarantojen helmestä ole muka ennen tehty kirjaa?

On ja ei, sillä onhan Yyteristä paljon kirjoitettu. Mutta kokonaisuuden hahmottava teos on puuttunut, kunnes tietokirjailija Hannes Tiira tarttui asiaan.

Monien muiden avustamana tämä “maahanmuuttaja” on eri lähteistä eikä vähiten omien luontoretkiensä avulla löytänyt monta sellaista asiaa, jotka tekevät Yyterin tärkeäksi ei vain porilaisille vaan yleensä kaikille, jotka tämän rannanpalan alueen luonnosta osaavat nauttia.

Nautinnan tavat ovat vuosikymmenien varrella hieman muuttuneet, mutta niin on ympäristökin. Onneksi ei sentään niin paljon, että alue olisi kokonaan menettänyt alkuperäisyytensä. Ihminen on kuitenkin muuttanut Yyteriä ja muuttaa yhä. Turistien lisäksi asutus, teollisuus, liikenne ja myös näkymättömänä vaikuttava ekologisten taustatekijöiden muutos ovat osa Yyterinkin kohtaloa.

Tiira on tekstiinsä saanut mahtumaan niin paljon asiaa, että ehkä vain todellinen Yyteri-fani tai perusporilainen jaksaa lukea kaiken ahmimalla loppuun. Mukana on asutus- ja kulttuurihistoriaa sekä tietenkin myös kesänvieton historiaa. Osmo Kontturin ja Timo Wallinin kirjoittamassa luvussa käydään läpi luonnon historia niin perusteellisesti kuin se on mahdollista.

Kirjaa on kiittäminen myös hyvästä kuvituksesta; ei olla unohdettu kunnon karttojakaan. Tiiran ohella äänensä saavat kuuluviin monet muut Yyteriin ihastuneet. Valokuvat ovat suurimmaksi osaksi Satakunnan Kansan kuvaajien ottamia. Jos vielä jotakin on pakko kaivata, niin muutama kotialbumikuva perheiden kesänvietosta olisi tuonut syvyyttä siihen, miten hiekkarannalla olosta on nautittu.

Myös alueen elinkeinot on dokumentoitu, samoin tanssilavan ja missikisojen vaiheet. Kuvaus Rolling Stonesin vierailusta vuonna 1965 on vaikuttava.

Suuriakin suunnitelmia Yyterin kehittämiseksi on ollut. Suurimmat niistä ovat onneksi kariutuneet jo ennen kuin ovat päässeet edes kunnolla suunnitteluun. Tiira kirjoittakin, että Yyteri on hyvin suomalainen ranta, ei etelämaalainen huvipaikka, ja se “pelaa liian selvästi perinteillä ja luonnonarvoilla sietääkseen miljardi-investointeja”.

Tällaisesta näkökulmasta Yyteri pysyykin parhaiten viihtyisänä vapaa-ajan viettopaikkana niin kesällä kuin talvella. Tiiran kirja on hyvä apu silloin, kun haluaa piipahtaa paikalla matkaillen vain nojatuolissa.

Hannes Tiira, Yyteri. Hiekkarantojen kuningatar. Tietoa ja tarinoita Yyteristä. Omakustanne 2005, 128 s.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä vuonna 2005.

Arkea Selkämeren saaristossa

Selkämeren saaristo nousi keskusteluun kansallispuistokaavailujen myötä. Mutta saaristo on aina, kaavailuista riippumatta, kiinnostanut rannikon asukkaita. Saarten ja niihin liittyvän meriluonnon ilmeet ja ominaisuudet ovat aina vaikuttaneet myös ihmiseen.

Tuntematon saaristo ei siis varmaan kaikilta osin ole asiaa tuntevalle uutuus, mutta teoksen monipuolisuus ja kuvitusta myöten ammattimainen ote tekee siitä alansa klassikon. Selkämeri on saanut arvoisensa kirjan.

Monipuolisuutta on lähdetty etsimään jo suunnitteluvaiheessa, ja kirjoittajien valinta palvelee hyvin tätä päämäärää. Maisema, luonto, merenkulku, kalastus, linnoitukset ja majakat, teollisuuden ja kaupan vaikutus, siinä muutamia asioita, jotka liittyvät mereen. Ja matkaa tehdään monta merimailia, Raumalta Ouraan.

Aihetta on lähestytty myös meren äärellä ja keskellä asuneiden haastattelujen avulla. Onhan täällä eletty ennenkin aikaan, silloin kun ei sähköäkään ollut. Lapset eivät ehtineet laiskotella, niin kuin eivät ennen aikaan muutenkaan.

Erään haastateltavan kertomuksesta tulee mielenkiintoisella tavalla esiin se, miten meren avaruus on talvellakin, vaaroista huolimatta, toista kuin synkeä metsätie:

"Ens ol pimiä maantiämatka, mut sit ku pääs jäälle, ni ol melkei niinku koton, ku ol semmost valkost ja avaraa… Ku ol valossa ja avaraa, et maantiä ol jotenki nii pelottavaa ku ol nii pimiää ja synkkää mettää ympäril ja kaikm linnu krapistel…"

Tavallisen lukijan silmin teokset tekijät eivät ole säästäneet missään, eivät myöskään painoasussa ja kuvituksessa. Juuri kuvien monipuolisuuden ja laadun vuoksi kirjaa on ilo lukea.

Tuntematon saaristo. Selkämeren saariston eletty maisema. Toim. Maunu Häyrynen, Elina Luotonen, Elina Mustalampi, Elisa Bruk. Otava 2006, 255 s.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Satakunnan Työssä vuonna 2006.

Maalla on mukavaa

Vaikka Pori ei mikään metropoli olekaan, varttuneella iällä tapahtuva muutto maalaisympäristöön voi vaikuttaa paljonkin ajatuksiin ja tunteisiin. Muuttoon liittyy usein muutosta, ja sen vaikutukset voivat hyvässä tapauksessa olla uusia ajatuksia virittäviä.

Näin kävi Sirpa Lundgrenille, joka 1990-luvun lopulla löysi Ahlaisista, Porin kaupunkia luonnonmukaisemmasta ympäristöstä paljon mieltä liikuttavaa. Nämä asiat hän kirjasi muistiin ja julkaisi vuonna 2001 omakustanteena. Se on hyvä esimerkki oman elämän uudeksi rakentamisen pohdinnasta.

Lukija kuitenkin havaitsee pian, että ihminen ei uudessakaan ympäristössä pääse pakoon menneisyyttään eikä itseään. Asiat seuraavat, haluammepa tai emme. Työ pitää kiinni entisessä, mutta vielä oleellisempaa on, että kipeät lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ovat läsnä myös luonnon ihanuuden keskellä.

Luonnon ilmiöille Lundgren antaa pisteitä ja ajoittain hän jopa haltioituu näkemästään ja kuulemastaan. Mutta tässä ei siis ole koko tarina. Ihminen ihmettelee myös luonnon keskellä sitä mitä on itse, ihmisenä.

Ja mitä ihminen on? Hän on esimerkiksi ympäristöstään välinpitämätön roskaaja (s. 88), mutta myös vanhoja kirjoja lukemalla itseään sivistävä ja siis toivon mukaan hieman viisaammaksi tuleva luontokappale (s. 65). Lundgrenin kerronnassa juuri ihmisen pyrkimys tasapainoon luonnon kokemisen ja toisaalta oman viisautensa kesken on kantava tausta-ajatus.

Teos on myös hyvä esimerkki siitä, miten pienimuotoisella omaelämäkerrallisella kirjoittamisella voi saavuttaa enemmän kuin vain tapahtumien kuvaamisen rutiinit. Elämisellä lähellä luonnon ilmiöitä on merkitystä myös ajatusten vapauttajana.

Sirpa Lundgren: Sirpaleita. Muutto maalle – asuminen Ahlaisissa. Omakustanne, Pori 2001.

Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 14.6.2013.

Kasviopas 90 vuoden takaa

Itsenäisen Suomen alkuvuosikymmenet oppikoululaisia vietiin kasvitietouden pariin myös kasveja keräämällä. Systemaattinen johdatus tapahtui "kesätyönä", loma-ajaksi annettuna läksynä. Useimmat paneutuivat tähän tehtävään vakavissaan, joitakin auttoi isosiskon tai -veljen kokoelma.

Tapaa oli noudatettu monissa kouluissa jo 1860-luvulta alkaen (ja Elias Lönnrotin ja N. J. Anderssonin kasvioppikirjojen avulla), mutta vasta vuonna 1916 laaditut ja itsenäisyyden alussa käyttöön otetut oppikoulujen oppiennätykset tekivät keruusta pakollisen osan opiskelua.

Tämä tuhansien ja taas tuhansien teini-ikään juuri tulleiden erityinen kotitehtävä oli varsin helppo maaseutuympäristössä asuville. Sen sijaan monet kaupunkien koululaiset tuskailivat kasveja etsiessään – jos koululainen ei sitten viettänyt lomaviikkoja maalla. Nimen omaan kasvien hakuunkin maalle lähdettiin, joten näin valtiollinen "oppiennätys" lisäsi myös kotimaanmatkailua.

Nimenomaan oppikoululaisia varten laadittuja kasvien tunnistuksessa ja keruussa helpottaneita kirjoja ilmestyi useita. Yksi niistä oli Otavan kustantama "Kasvioppi oppikouluja varten", jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1924 ja toinen varsin pian syksyksi 1927. Näin entistä useammat saattoivat päästä käytännön tietoon käsiksi helpolla tavalla.

Iästään huolimatta teos on edelleen hyvä johdatus pihan ja niittyjen yleisimpien kasvien tunnistamiseen. Perustiedot eivät ole muuttuneet miksikään 90 vuodessa. Vaikka teos on mustavalkoinen, sen piirroskuvat kertovat hyvin havainnollisesti 29 kasvista, joista viisi on itiökasveja.

Paitsi kuvat myös kirjan teksti on havainnollista ja perusasioihin keskittyvää. Pienet piirrokset antavat monien kasvien kukista, siemenistä jne. tarpeellista lisätietoa.

Me, jotka myöhemmin käytimme keruun apuna Otavan värikasviota, saimme kyllä tunnistusapua paljon suurempaan määrään kasveja, mutta toisaalta saamamme tieto ei ollut kovin yksityiskohtaista. Pikkutarkkuus auttaa tunnistuksessa enemmän kuin levinneisyystiedot, jotka sitä paitsi vuosikymmenien kuluessa vanhenevat.

Rolf Krogerus ja Åke Nordström: Kasvioppi oppikouluja varten I. Toinen painos, Otava 1927, 80 s.

Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 14.6.2013.

Retkeilijän huolia ja huomioita

Mitä luonto merkitsee retkeilevälle, luonnossa kulkevalle ihmiselle ympäristöstä kokemamme melko totaalisen huolen aikakaudella?

Professori Yrjö Haila vastaa tähän kysymykseen vuonna 2004 ilmestyneessä kirjassaan lähtemällä liikkeelle kielestä, jota käytämme. "Luonto" ja "ympäristö" ovat periaatteessa eri asioita, ja siksi puheemme uhista ja biosfäärin eri ilmiöistä on usein hyvin erittelemätöntä. Luonto on enemmän kuin ympäristöongelmien summa, vaikka monesti juuri niistä puhuttaessa kuvitellaan oltavan "asian ytimessä".

Kieleen liittyy myös kokemuksemme ihmiskunnan syyllisyydestä. On varmasti ihan totta, että ihmiset kykenevät tuhoamaan monien muiden lajien elinmahdollisuuksia, mutta suurimmat vahingot me kykenemme tekemään itsellemme. Ihminen ei toisin sanoen kykene uhkaamaan elämän jatkumista maapallolla, omat piirustuksensa hän kykenee pilaamaan.

Kirjoittajan ajatuksia vapaasti soveltaen voi väittää, että ihmiskunnan mahdollisuudet ymmärtää oman elinpiirinsä luonnetta ja ilmiöitä lähtevät kokonaisvaltaisesta kokemisesta, eivät vain uhkien torjunnasta. Uhista puhuminen, ja tässäkin sovellan kirjoittajaa vapaasti, puolestaan on usein politiikkaa, jonka taustalla ovat intressit – eivät luonnon, vaan joidenkin ihmisryhmien intressit.

Hailan sanoma on, että ympäristöuhkien haasteet on otettava vastaan käyttämällä kulttuurin kaikkia voimavaroja ja mahdollisuuksia. Luonnostakin on, käsitteen positiivisessa merkityksessä, "otettava kaikki irti". Retkeilijän on hyvä kohdata niin puhdas luonto, ihmisen vaikutukset siihen kuin ihmiskunnan kulttuurissa näkyvä suhteemme ympäristöön. Siinä kokonaisuudessa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Samalla ihmisen on tarkkailtava omaa toimintaansa kriittisesti. Vahingollista ei ole vain harjoittaa elinympäristöä likaavaa kaivostoimintaa, vaan myös suhtautua välinpitämättömästi erilaisen luonnossa kulkemisen kääntöpuoliin. Onko esimerkiksi aivan varmaa, että tapamme tuottaa ja käsitellä jätteitä on edes 5-prosenttisesti järkevällä pohjalla?

Yrjö Hailan teos lähestyy ajoittain jopa filosofista pohdiskelua ja muistuttaa, että myös taiteessa heijastuu se, miten luonnon koemme ja minkä arvon ja merkityksen omille kokemuksillemme annamme.

Yrjö Haila: Retkeilyn rikkaus. Luonto ympäristöhuolen aikakaudella. Kustannus Oy Taide 2004, 207 s.

Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 14.6.2013.

Seikkailu maailman ääressä

Jos luonto- ja seikkailukirjailija Jack Londonilla (1876–1916) olisi ollut enemmän tietoa ihmisten aikaansaannoksista muiden eläinlajien nujertamiseksi, hänen kirjansa olisivat nykyisin luultavasti luetumpia.

Vaan kuka tietää, ehkä kyse onkin muistimme ja ymmärryksemme rajoittuneisuudesta? Chileläinen Luis Sepúlveda johdattaa meidät seikkailuun, jossa kerronnan loimet ovat suoraan Londonilta ja niidet Günter Wallraffilta.

Luonto, jota raiskaamme, on sama jonka armoilla monet Londonin sankarit olivat. Mutta ihmisen tekoja ymmärtääksemme meidän on turvauduttava tutkivan, häikäilemättömiäkin menetelmiä käyttävän journalismin apuun. Sepúlvedan teos sai ilmestyessään kovin vähän huomiota, nyt se on aika kaivaa uudelleen esiin.

Tässä "omaelämäkerrallisessa" romaanissa on kaikki kohdallaan. Päähenkilön lapsuuden lähtökohdat auttavat häntä asettumaan tärkeäksi lenkiksi ketjuun, johon kuuluvat myös Greenpeace ja muut valaiden salamyhkäisen, mutta häikäilemättömästi jatkuvan pyynnin vastustajat. "Maailman lopun maailman" voi näin lukea paitsi seikkailuna myös herätyshuutona. Taitavasti rakennettu lähtökohta ja juoni tuovat lumoavasti esiin sen, mitä me eniten tarvitsemme: viisaita, ei vain tietoon vaan myös kokemukseen perustuvia hätähuutoja.

Ihmisen pitää matkustaa maailman ääriin, suorastaan maailmanlopun äärelle, ennen kuin hän näkee, mitä olemme tekemässä. Näinkö pimeässä maailmassa me elämme? Maailman lopun voi kyllä käsittää monella tavalla myös kuvaannolliseksi tilaksi, johon olemme joutumassa.

Näitä "maailman loppuja" on myös ihan lähellä, ja ne vaativat vain julkistuksensa. Tonnikaupalla jäteliemiä pääkaupunkiseudun viemäreihin, kaikki kalat ja muut eliöt tappavaa myrkkyä jokeen, betonijätettä varsinais-suomalaiseen luontoon...

Mutta nämähän eivät ole kaunokirjallisuuden aiheita: tosin asiantunteva romaani voisi herättää meitä enemmän kuin pari pian unohtuvaa lehtijuttua.

Luis Sepúlveda: Maailman lopun maailma. Suom. Matti Brotherus. WSOY 1997 (alkuteos 1989), 154 s.

Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 14.6.2013.

Kirjoja luonnosta ja ihmisestä

Keväällä ja kesällä puhua pulputetaan aikaisempaa enemmän luonnosta. Se johtuu varmaan leveysasteistamme, sillä luontohan on aina ympärillämme ja monin tavoin elämässämme läsnä. Mutta vain kesällä näemme hyvin ympärillemme kaikkina vuorokauden aikoina, siinä yksi syy luonnosta puhumiseen.

Luonnon ja ihmisen läheistä suhdetta Suomen kaltaisessa maassa korostaa kesällä sekin, että kasvukausi on lyhyt ja sen vuoksi haastava ja mielenkiintoinen. Jo vanhassa suomalaisessa kansankulttuurissa pohdittiin monin tavoin luonnon oikullisuutta ja toisaalta kiitettiin sen anteliaisuutta. Kova työ ei voinut olla ainut ruoan tae, sillä luonnon omat voimat vaikuttivat usein yllättävästi ihmisten aikaansaannoksiin. Silti laiskurille saattoi käydä huonosti kaksin verroin: oman saamattomuuden ja katovuoden seurauksena.

Luonto on läsnä suurimmassa osassa kaikkea kauno- ja tietokirjallisuutta. Sen vuoksi laatia valikoima sitä koskevista kirjoista on samaa kuin etsiä neulaa neulakasasta. Jokainen valinta osuu jotenkin oikeaan. Oma valintani kesäkuussa 2013 perustuu osaksi sattumalta eteen tulleisiin yllätyksiin, osaksi ajatukseen, että vähälle huomiolle jääneet kirjat ansaitsevat tulla mainituiksi.

Kesällä luetaan paljon myös matkakirjoja sekä puutarhaoppaita: varsinaisesti näiksi ei tässä esitellyistä kirjoista ole. Mutta ne johdattavat omalla tavallaan matkalle, jossa on luonnon suuressa puutarhassa syytä joka päivä pysähtyä mietiskelemään.