Näin kävi Sirpa Lundgrenille, joka 1990-luvun lopulla löysi Ahlaisista, Porin kaupunkia luonnonmukaisemmasta ympäristöstä paljon mieltä liikuttavaa. Nämä asiat hän kirjasi muistiin ja julkaisi vuonna 2001 omakustanteena. Se on hyvä esimerkki oman elämän uudeksi rakentamisen pohdinnasta.
Lukija kuitenkin havaitsee pian, että ihminen ei uudessakaan ympäristössä pääse pakoon menneisyyttään eikä itseään. Asiat seuraavat, haluammepa tai emme. Työ pitää kiinni entisessä, mutta vielä oleellisempaa on, että kipeät lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ovat läsnä myös luonnon ihanuuden keskellä.
Luonnon ilmiöille Lundgren antaa pisteitä ja ajoittain hän jopa haltioituu näkemästään ja kuulemastaan. Mutta tässä ei siis ole koko tarina. Ihminen ihmettelee myös luonnon keskellä sitä mitä on itse, ihmisenä.
Ja mitä ihminen on? Hän on esimerkiksi ympäristöstään välinpitämätön roskaaja (s. 88), mutta myös vanhoja kirjoja lukemalla itseään sivistävä ja siis toivon mukaan hieman viisaammaksi tuleva luontokappale (s. 65). Lundgrenin kerronnassa juuri ihmisen pyrkimys tasapainoon luonnon kokemisen ja toisaalta oman viisautensa kesken on kantava tausta-ajatus.
Teos on myös hyvä esimerkki siitä, miten pienimuotoisella omaelämäkerrallisella kirjoittamisella voi saavuttaa enemmän kuin vain tapahtumien kuvaamisen rutiinit. Elämisellä lähellä luonnon ilmiöitä on merkitystä myös ajatusten vapauttajana.
Sirpa Lundgren: Sirpaleita. Muutto maalle – asuminen Ahlaisissa. Omakustanne, Pori 2001.
Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 14.6.2013.
Teksti julkaistaan ensimmäisen kerran tässä 14.6.2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti