Ihmiset ovat rakentaneet utopiakuvitelmia yhteiskunnista. Omasta henkilökohtaisesta elämästä harvemmin luodaan tulevaisuuden käsikirjoitusta. Jos luodaankin, se yleensä muovautuu joksikin muuksi kuin siksi, "mitä on tuleva".
Näin käy myös Maija Muinosen esikoisteoksen päähenkilön Ann Miel´in. Hän laatii kirjeitä läheisilleen, jotta nämä eläisivät oikein sen jälkeen, kun Ann itse on poistunut tästä maailmasta.
Tapahtuu kuitenkin kaksi asiaa ohi sen, mihin Ann tuntuu pyrkivän. Ensinnäkin on äärettömän vaikeaa (ja tylsää?) kuvitella tulevaisuutta, koska siitä ei tiedä mitään. Tämän vuoksi menneisyys alkaa elää uudelleen tässä kuvitelmassa. Toiseksi puhuessaan tulevasta ihminen pohtii erilaisia vaihtoehtoja ja valitsee niistä sekä mieleisiään että uhkaavilta tuntuvia. Pohdinnasta tulee kasvattavaa, ja samalla paljastuu piirteitä kirjoittajan luonteesta.
Maija Muinosen tapa kirjoittaa tuo mieleen Välimeren rantojen lähes pilvettömät päivät ja kevyttuuliset hetket. Ranskalaisella kepeydellä hän antaa päähenkilönsä kynän kulkea. Loppua ei voi ennustaa, koska sitä ei tavallaan ole: sivujen vähetessä ajatukset hajoavat samalla tavalla kuin liukenevat näkymättömiin ne poutapilvet, joista ei muodostu sadetta.
Välillä koetaan myös sellaisia sokaistumisen hetkiä, jotka syntyvät kun sisällä työpöytänsä ääressä työskentelevät katsoo välillä aurinkoista maisemaa ja sitten yrittää tavoittaa paperille piirtämäänsä; silmät eivät aluksi tottele, on pakko olla näkemättä. Aisteista tärkein Ann´ille on kuitenkin juuri näköaisti.
Kuka on petturi, jos tuleva ei mene kuvitelmien mukaan? Ann paljastaa tässä mielessä jotakin itsestään, mutta arvoitukseksi jää, miksi hän haluaa maailmasta pois. Ehkä vain siksi, että jokaisen meistä on se joskus tehtävä? Tässä mielessä kannattaisi ihan sormiharjoitteluna joskus kirjoittaa jotakin jäljelle jääviä ajatellen...?
Muinosen kerronta on taloudellista, mutta elävää ja hän saa eloa myös päähenkilönsä kuvittelemiin henkilöihin. Lukijalle vajaa parisataa sivua on mielenkiintoinen matka pään sisään, mutta samalla kiehtovaan turistikohteeseen.
Teoksessa nimittäin eletään paitsi nykyhetken ja tulevaisuuden rajoilla myös jossakin kulttuurien välimaastossa. Puhutaan englantia eikä kuitenkaan puhuta. Opetetaan englantia, mutta kenelle? Paikan- ja henkilönnimet viestivät, että ollaan jossakin mutta ei oikeastaan missään. Jotkut nimet vaikuttavat lyhenteiltä, joita mielessään haluaa jatkaa: Ann(a) Miel(ikuvituksekas), Luc(ifer). Kuvitelluilla lapsenlapsilla on ihan oikeastikin lyhennysnimet.
Vivahteikas ja luonteva tapa kuvata ympäristöä houkutteli kokeeseen. Mitäpä jos kirjoitan näitä nimiä Googleen? Suluissa ensin tullut vaihtoehto. Hotel Mare (Kreikka); Hotel Pavilion (Lontoo); katu Medlepos (ei löydy); katu Bahla (paikka löytyy Omanista).
Maija Muinonen: Mustat paperit. Teos 2013, 167 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 20.1.2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti