Elämästä voi kertoa monella tavalla. Tosin moni uskoo, että vasta kokenut voi kirjoittaa siitä niin, että kertomus on uskottava että se pureutuu syvemmälle kuin vain ulkokuoriin.
Monien suomalaisten keski-ikäisten ja sitä varttuneempien naiskirjailijoiden elämänmakuiset kertomukset ovat lukijoiden suosiossa myös persoonallisen kerrontansa vuoksi. Ei voi kiistää sitäkään, että viihteellisyydellä on vaikutuksensa. Tällä tarkoitan yksinkertaista, arkipuhetta käyttävää ja jokaihmisen arkea käsittelevää kirjallisuutta, johon voi syventyä lähinnä omien kokemusten kautta.
Isovanhempien, vanhempien ja oman sukupolven kokemukset ovat monien Tuula-Liina Variksen (s. 1942) ja Raija Siekkisen (1953–2004) kertomusten ainesta. Kumpikaan ei tavoita kuuta eikä selitä historiaa, vaan antaa henkilöidensä elää iloissaan ja vaikeuksissaan ottamatta liikoja murheita asioista, joihin he eivät voi vaikuttaa. Synkkyyden ja pessimismin hetket eivät murskaa sen enempää kuin oikeastikaan: ovathan sairaudet, erot, hylkäämiset ja kuolema läsnä jokaisen elämässä – eri tavoin, joissakin elämän vaiheissa.
Tiiviisti kirjoittaneen Siekkisen henkilönä on usein nainen, joka tarkkailee omasta näkökulmastaan ja yksinäisyydestään tapahtumia ja itseään. Peräti kahdeksan novellikokoelman lisäksi hänen tuotantoonsa kuuluu muun muassa kolme pienoisromaania.
Kuinka rakkaus syntyy valottaa elämää, joka on jonkinlainen ansa. Kuitenkin antamalla mielen vaeltaa ja käyttämällä tarkoituksetontakin puhetta voi hallitsematonta hallita. Ihminen on toisaalta sivustaseuraaja, hän epäilee omia mahdollisuuksiaan vaikuttaa, toisaalta tapahtuu oikeita tekoja. Puhutaan kuin elämää olisi paljonkin edessäpäin, koska emme tiedä paljonko sitä on.
Niinpä yhden mielestä riidat syntyvät puhumattomuudesta, toisen mielestä liiasta puhumisesta. Asioihin yritetään vaikuttaa niin kuin tekee sellainen palapelin kokoaja, joka ei löydä jokaiseen koloon sopivaa palaa ja joka joutuu kääntelemään omia selityksiään osatakseen elää eteenpäin.
Tuula-LiinaVariksen Että tuntisin eläväni on alussa kuin romaanin kehittelyä, yhtenäinen kertomus näistä aineksista olisi voinut syntyäkin. Kirjailija on ratkaissut toisin: syntyy hajoava, mutta ajallisesti ja myös psykologisesti tiivistyvä kokonaisuus. Sairaudet ja kuolema tuhoavat onnen, vievät mennessään, mutta Variksen tavassa kuvata vaikeuksien keskellä olevia ihmisiä on lämmintä lempeyttä.
Tämä on sukupolvien kertomus, aika 1920-luvulta epämääräiseen nykyisyyteen luotaa myös perhe- ja ystävyyssuhteissa tapahtuneita muutoksia. Suoranaisesta toisiin liimautumisesta kuljetaan yhteisöihin, joissa läheisetkään sukulaiset eivät usein kohtaa tosiaan kuin hautajaisissa – niissä taas läheinen on jotakin muuta kuin nykyhetken olento.
Myös työelämä vaikuttaa siihen, miten arki muuttuu. On vaikea tavoittaa lapsen tai aviopuolison katsetta tai keskustella hänen kanssaan silloin, kun muut asiat kuin oma tahto vääntävät ihmisiä erilleen. Ääritapauksissa, muistojen ja muistin jo karatessa, jäljelle jäävät vain kuvitellut lähimmäiset.
Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy. Toinen painos. Otava 1991, 143 s.
Sisältää novellit Kesän viimeinen päivä, Musta aurinko, Rakkaus, Luonnollinen kuolema, Kokemus, Onnelliset, Joka ainoa mies, Kuinka rakkaus syntyy, Kuu, Vieras maa.
Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni. WSOY 2013, 180 s.
Sisältää novellit Ester vuonna 1926, Sylvian tunteet, Yksinäinen, Lempilapsi, Äidin sydän, Harri-parka, Että tuntisin eläväni, Tuonne taakse metsämaan.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 28.1.2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti