Mennyt ei elä pelkissä haaveissa, jos se on koettu niin vahvasti, että sen muistaa kuin kaikki olisi kiveen hakattu. Lapsuutensa onnelliset kesät Viipurinlahden saaressa elänyt Benedict Zilliacus (1921–2013) koki tuon ajan niin vahvasti, että hän tuntui muistavan asiat ei vain normaalilla tavalla vaan koko kropallaan.
Osaksi vahva muistaminen liittyy siihen, että mennyt on kadotettu ikuisesti kahdella tavalla, ajassa ja paikassa. Tunteiden vahvuuden ymmärtää myös viimeisen luvun yllätyksellisen tiedon ja kokemuksen kautta. Poika eli luonnonkauniissa, rauhallisessa, erilaisia virikkeitä antavassa ympäristössä, josta sitten tuli (varsinkin kesällä 1944) monille muille nuorukaisille elämän päätepiste.
Vaikka melkein kaikki huomio kohdistuu 1930-luvun alun kesiin, sota tulee niin liki, että Zilliacusin muistelma sopii sotakirjojenkin hyllyyn. Se sopii sinne muistuttamaan, miten järjettömästi ihmiset järjestelevät asioita ja siirtelevät rajoja. Ainoa mistä voimme jälkikäteen olla kiitollisia on se, että muistot ovat näin vahvasti tallella.
Maalaistalon työt ja toimet, perhe-elämä, luonto saaressa ja ympärillä, ja myös se ilmapiiri, jossa poika kasvaa, kaikki tuo on kirjassa käsin kosketeltavasti läsnä. Muistojen avulla päästään myös näkemään, millainen oli Uuraan taajaväkinen yhdyskunta, Viipurin erikoinen kaupunginosa melkeinpä avomeren äärellä. Uuras oli tärkeä lähinnä puutavaran vientisatama.
Karjalan menetys oli "käsittämätön vääryys, isku joka herätti minussa pikemminkin suuttumusta kuin surua." Mutta palatessaan vuonna 1989 lapsuuden maisemiin muistelija kokee kuitenkin iloa – sen vuoksi, että tuo Hapenensaari on edelleen olemassa. "Niin kuin ennenkin se loistaa ja tuoksuu päilyvän ulapan keskellä kuin tarjottimella, avoinna linnuille ja jäniksille ja perhosille ja mehiläisille."
Kirjoittajan tapa kuvata omia tunteitaan ja käsitellä muistojaan auttaa ymmärtämään, mitä kotiseudun menetys merkitsi sadoille tuhansille suomalaisille.
Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta (Båten i vassen). Suomentanut Oili Suominen. Kirjayhtymä 1990, 200 s.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 19.4.2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti