Lauri Vilenius oli työmies. Kirvesmies, satamamies, kivimies. Hän uskoi aatteeseen, joka hänen mielestään parhaiten selitti maailman ongelmat ja antoi voimia työskennellä. Mutta hän huomasi jo nuorena, etteivät kaikki ajatukset ole sallittuja.
Kesällä 1918 Vilenius näki ensi kerran nostettavan siviristilippua salkoon. Hänen muistikuvansa tapahtumasta on pakosta vihan täyttämä. Hän nimittäin katseli lippua Suomenlinnan vankileirillä. Katsettaan kääntämättä hän näki lippusalon vieressä navetan, jonka taakse lantakasalle kannettiin kaikki nälkään ja julmuuksiin kuolleet toverit.
Vuonna 1933 Vilenius tuomittiin vuodeksi vankilaan. Syy: työttömien kokouksen järjestäminen, virallisesti "valtiopetoksen valmistelu".
Välirauhan aikana Vilenius oli monien muiden maan silloista natsismille myötätuntoista ulkopolitiikkaa vastustaneiden kanssa perustamassa Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden seuraa. 30. heinäkuuta 1940 ennen kello kuutta aamulla tulivat valtiollisen poliisin miehet ja veivät Vileniuksen kotoa, suoraan sängystä. Hän sai jälleen vankeutta valtiopetoksen valmistelusta, nyt 2 vuotta ja 4 kuukautta. Lopulta hän joutui, kuten vaimo Lempikin, istumaan koko jatkosodan ajan kiven sisässä.
Puolet Vileniuksen jäämistöstä kootusta kirjasta on sodanaikaisia kirjeitä vaimolle. Niissä on melko syvällistäkin elämänarvojen pohdintaa, vaikka kirjesensuuri on aihepiiriä rajoittanut ja myös silloin tällöin "leikannut kupongin" eli poistanut maan turvallisuudelle vaaralliset kohdat.
Kirja on hyvä läpileikkaus kokemuksista, joita synnyttävät yhteiskunnallinen taistelu sekä työ rauhan ja edistyksen puolesta. Alkuosassa on muistelmia vuosisadan alun ja sotien välisen ajan maailmasta. Sodan jälkeen kirjoitetuissa pakinoissa katsellaan maailmaa kokeneen miehen silmin, ja katse on todella terävä.
Erään työmiehen päiväkirjasta. Lauri Vileniuksen muistelmia ja pakinoita. Toim. Unto Miettinen. Otava 1971.
Teksti on julkaistu ensi kerran Satakunnan Työssä 29.2.1972.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti