Venäläistä ja venäjänkielistä

Suomesta löytyy Venäjä-asiantuntemusta. Tätä on totuttu korostamaan, vaikka kaikissa tilanteissa ei huomaa, että tätä tuntemusta käytettäisiin hyväksi, että sillä olisi kysyntää.

Kieliraja, kulttuuriraja ja kaikki mikä ikinä himmentää ymmärrystä itäslaavien ja itämerensuomalaisten välillä, se laskee sumuesirippuja myös kirjallisuuden ja muun kulttuurin lehtoihin.  Luulemme tietävämme, missä tilassa Venäjän kirjallisuus on – ja kuvittelemme, että löydämme kyllä omat ylipappimme ja papittaremme selittämään meille, mitä Venäjällä tapahtuu.
 
Tällaista tuli mieleen Helsingin kirjamessujen yritettyä valaista venäläisen kirjallisuuden todellisuutta. Moni venäjänkielinen kirjailija saapuikin paikalle. Kiinnostuneilla oli mahdollisuus paitsi kuulla ennalta valmistettua myös keskustella vieraiden kanssa.
 
Silti julkisuutemme jahtaa Venäjästä sellaista yhtä ja oikeaa ymmärrystä, jota ei kerta kaikkiaan voi olla olemassa. Naapuri on ollut, on ja tulee olemaan niin moni-ilmeinen ja monimutkainen, että helppojen selitysten metsästäjät voisivat keskittyä vaikkapa Liechtensteinin kirjallisuuden tutkimiseen. "Putinisti vai antiputinisti?", siinä yksi oiva esimerkki amatöörimäisestä luokittelusta.
 
Rehellisyyden nimissä tulisi tunnustaa sekin, että kirjallisuuden venäläisyys ei löydy ensisijaisesti suomalaisten omista Venäjä-kuvista ja selityksistä, vaikka ne kuinka mielenkiintoisia olisivatkin. Näitä tutkimuksia tulee tietenkin jatkaa pitäen mielessä muun muassa seuraava kiperä kysymys: onko viime vuosikymmeninä suomennettu tarpeeksi sellaista, joka valottaa  todellisuuden eri puolia?

Kirjamessujen erikoisin puheenaihe käytävillä oli se, että tämän vuoden Nobel-palkittavaa, merkittävää venäjänkielistä kirjailijaa ei siellä kukaan esitellyt. Svetlana Aleksijevitšilla ei ole suomalaista kustantajaa. Miksi ei?
 
Neuvosto- ja perestroika-aikojen jälkeen Venäjän kirjallisuudessa on tapahtunut asioita, jotka ovat tuttuja kaikkialla markkinataloudessa. Mediakohu, markkinointi ja myynti vaikuttavat. Kustantajien on joskus pakko julkaista hyväkin teos 500 – 3 000 kappaleen painoksena. Tämä 143 miljoonan asukkaan maassa, jonka ulkopuolellakin on venäjänkielistä lukijakuntaa! Mutta on myös kaupallisia menestyksiä. Kirjallisuuden historiasta tiedetään, että joskus ne eivät ole uusien sukupolvien suosiossa.
 
Hyvä esimerkki kirjallisen kulttuurin tilasta on hengittävä, mutta toimintaedellytyksiltään kuihtunut kuukausilehti Oktjabr. Sen huipussaan noin 380 000 kappaleen levikistä on jäljellä kolme tuhatta! Siitä huolimatta ideoita riittää. Niitä esiteltiin kirjamessuilla muun muassa lehden syyskuun numeron avulla. Sen 192 sivulla on vain Viron, Latvia ja Liettuan kirjailijoiden tekstejä (ennen kaikkea käännettynä). Rajoja ei ole suljettu. Jotakin vastaavaa tulisi saada aikaan myös Suomen ja Venäjän välillä.
 
Talous tuo paineita. Esimerkiksi Oktjabr pystyy maksamaan vain symbolisia palkkioita eikä sen vuotuinen kirjallisuuspalkinto sisällä rahakirjekuorta. Toisaalla päättäjät syytävät rahaa sopivaksi katsomalleen julkaisutoiminnalle. Tämän ilmiön edessä kirjailija voi olla vain nöyrä, mutta rohkea: tehdä työtään omantuntonsa mukaan ja toivoa, että aika kuurnii akanat jyvistä.
 
Venäjän kustantamoista oli kirjamessuilla vain yliopistojen rinki ja sen siivellä yksi pietarilaisyritys, mielenkiintoista tietokirjallisuutta julkaiseva Lik (Информационно-издательского агентства "ЛИК"). Suomen venäjänkielinen väestö ja muut syyt eivät pystyneet houkuttelemaan paikalle useampia tekijöitä.
 
Palataanpa venäjänkieliseen kirjallisuuteen. Sitä voidaan kirjoittaa ja julkaista missä tahansa. Baltian maat on tästä yksi esimerkki. Mutta mikä on venäjänkielisen kirjallisuuden tilanne esimerkiksi Ukrainassa, Kazakstanissa ja Israelissa? Valko-Venäjästä tiedämme enemmän. Nyt myös Svetlana Aleksijevitš tullee uudelleen tutuksi Nobel-palkinnan myötä. Palkitseminen voi herättää uutta kiinnostusta muuhunkin venäjänkieliseen kirjallisuuteen.
 
Mihin vielä joudummekaan, kun jo Suomen Akatemian erikoistutkijakin uudelleen keksimänsä pyörän ääressä loihe lausumaan seuraavaa:
"– Aiemmin on puhuttu venäläisestä kirjallisuudesta, nyt ehkä pitäisi käyttää termiä venäjänkielinen kirjallisuus." (Sanna Turoma, Yleisradio 8.10.2015)
 
Lokakuussa 2015 kirjablogini sisältää vain yhden ja yhtä kirjailijaa koskevan kirjoituksen. Toivottavasti voin palata Aleksijevitšin tuotantoon uudelleen, myös uusien suomennosten myötä.
 
Kirjoituksen tiedot ovat päivältä 24.10.2015.

Taas Nobel-yllätys suomalaisille

Suomalainen media on joutunut monta kertaa erikoiseen tilanteeseen päivänä, jolloin Ruotsin akatemia julkistaa Nobel-palkittavan kirjailijan nimen. Vähät suomennokset kaivetaan pikavauhtia esiin ja internetistä löytyvää hyödynnetään eri tavoin.

Uutinen onkin se, kuka palkinnon saa eikä se, mitä hän on kirjoittanut. Venäjänkielisen, valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitšin kohdalla tilanne oli lokakuun 8. päivänä vuonna 2015 vielä traagisempi. Kauan sitten julkaistun kahden teoksen sisältö ei tuntunut merkitsevän juuri mitään, kun toimittajat spekuloivat omilla kuvitelmillaan.
 
Lainaan Yleisradion uutista tuolta päivältä: "Ylen kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak osasivat mainita valkovenäläisen ja ukrainalaissyntyisen Svetlana Aleksijevitšin nimen vuoden kirja-nobelistia arvuutellessaan, vaikka eivät pitäneet valintaa todennäköisenä. Akatemiatutkija Sanna Turoman mukaan on jokaisen itse ajateltavissa, oliko valinnan taustalla poliittisia motiiveja. – Svetlana Aleksijevitšin voittoon on vaikea uskoa, koska hän on juuri tällä hetkellä ehkä liian poliittisesti tulenarka valinta, Seppo Puttonen ja Nadja Novak kirjoittivat artikkelissaan aiemmin tällä viikolla."
 
Aleksijevitšin teosten merkitystä ajatellen ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Toimittajien olisi ennemmin pitänyt kysyä, miksi kiinnostuksemme venäjänkieliseen kirjallisuuteen on niin kiero, että nyt palkitun tekijän tuotantoa ei ole saatu laajemmin suomeksi.
 
Jotakin kummallista on siinäkin, miten unohdettu Aleksijevitšin Tšernobyl-kirja on. Unohdus on outo ajatellen teoksen sisältöä, sanomaa. Paljastaako se myös, että olemme unohtamassa vuonna 1986 tapahtuneen ydinvoimalaonnettomuuden? Uudet uutiset jyräävät pimentoon asioita, jotka kuitenkin yhä ja vielä vuosia, vuosisatoja tästä eteenpäin vaikuttavat Euroopan sydämessä.
 
Monet kirjailijat penkovat kaukaisempaa tai läheisempää menneisyyttä selvittääkseen, mikä on totuus. Toiset taas rakentavat "universaalia todellisuutta" tässä ja nyt tai luovat omia maailmojaan löytääkseen niistä totuuden. Näistä menetelmistä poikkeavasti Svetlana Aleksijevitš ei ensisijaisesti kerro mitä hetki sitten tapahtui, ei varsinaisesti siitäkään, mitä oli olemassa 10, 30 tai 70 vuotta sitten. Hän keskittyy pääasiassa siihen, miten tapahtunut vaikuttaa ihmiseen juuri nyt ja tästä eteenpäin. Työnsä hän rakentaa faktoihin: ei niinkään tapahtumien kuin kokemusten totuuteen.
 
Totuus löytyy siis ihmisestä ja siitä, miten erilaiset onnettomuudet meitä muovaavat. Siitä on kyse oikeastaan kaikissa kirjailijan teoksissa, vaikka se ei ole ainoa teema. Ei ole tärkeää tietää, miten jokin tapahtuma sodassa eteni tai miten ja kuka väänsi jotakin nappulaa voimalassa; sellaisen vatvominen voi antaa jollekin niin sanottua sielunrauhaa, mutta se ei auta ihmistä ymmärtämään itseään.
 
Lännessä hymyillään helposti venäläisten puheelle maailmansodan sankariteoista. Viimeistään Aleksijevitšin jo vuonna 1985 ilmestynyt teos osoitti, että teemaa pitää lähestyä ihmisten kokemusten kautta. Jos vaikka kaikki eivät Venäjällä tee näin, se ei oikeuta meitä sulkemaan korvia siltä puheelta, jossa asioita lähestytään toisin.
 
Tulevaisuus jää tietenkin avoimeksi, vaikka varsinkin Tšernobyl-kirjan ääressä sitä on pakko ajatella. Tulevaisuuden ratkaisevat osaltaan kertomuksen lukijat. Eivät toki vain he, vaan myös se väki, joka joko tekee mahdolliseksi lukemisen tai estää meistä tietämästä, mitä ihmiset ovat kokeneet. Jälkimmäiseen joukkoon kuuluvat ne kustantajat, jotka eivät ole ottaneet Aleksijevitšia kirjailijakseen.
 
Ydinvoimalaonnettomuuden seurauksia eri kokemusten kautta paljastava teos ei tarjoa ratkaisuja, vaan se kysyy. Nuo kysymykset eivät vanhene. Ne lähtevät ennen kaikkea ihmisen heikkoudesta ja alttiudesta sortua. Samalla käsittämättömällä tavalla paljastuu, miten henkisesti ja ruumiillisesti rampa voi pyrkiä eteenpäin, jopa rakastaa. Kertomus on niin vahvassa liemessä, että lukija ei pysty väittämään vastaan.
 
Yhteiskunnallistakin analyysiä sivutaan, vaikka sellaisesta puhuu oikeastaan vain Valko-Venäjän ydinenergiainstituutin entinen johtaja. Protestia huutaa esiin se, miten monet uhrit syventyvät omaan itseensä tajutessaan, että vaihtoehtoja ei ole. Tapahtunutta ei voi taikoa pois.
 
Kysymyksiä herää myös koskien nykypäivän tilannetta Valko-Venäjän eteläosissa ja Ukrainan pohjoisosissa. Noin 20 prosenttia Valko-Venäjän maaperästä saastui vuonna 1986, ja tällä alueella asui noin kaksi miljoonaa ihmistä. Mikä on tilanne nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin? Tämä olisi tärkeämpää tietää kuin kirjallisuustoimittajien omatekoiset spekulaatiot. "Poliittisesti tulenarka" – sehän on itsestäänselvästi yhteiskunnallisen kirjailijan yksi ominaisuus. Tulenarkuus taas johtuu, usko tai älä, siitä mitä ihmisille on tapahtunut.
 
Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja. Suom. Robert Kolomainen. Progress (Moskova) & SN-kirjat (Helsinki) [1988], 286 s. Alkuteos: У войны – не женское лицо.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous. Suom. Marja-Leena Jaakkola. Tammi 2000, 287 s. Alkuteos: Чернобыльская молитва. Хроника будущего (täydennetty lisäluvulla).
 
Kirjoitus on julkaistu ensi kerran tällä palstalla 29.10.2015.

Päivitystä Irlannista

Kesäkuussa 2015 julkaisin viisi juttua, joissa esiteltiin seitsemää Irlantia käsittelevää kirjaa. Tajusin, että työtä ei voi jättää alkumetreille, parempi olisi yrittää edes puoliväliin. Nyt heinäkuussa täydennän kokoelmaa neljällä uudella jutulla, joissa esitellään 12 kirjaa. Matkaoppaisiin en ole kajonnut: valikointi on oma, mutta sen tekeminen oli helppoa. Ei tätä kirjallisuutta suomeksi kovin paljon ole.

Suomalainen Irlanti-kirjallisuus painottuu melkoiselta osin sinne, minne luulen mielikuviemmekin painottuvan. Saaren salaperäinen ja osaksi raunioissa piilevä menneisyys, maahiset ja legendat sekä meistä poikkeava luonto välkkyvät monien silmissä sinä "oikeana Iirinmaana".

Sekä Irlannin tasavallan että Pohjois-Irlannin matkailuväki on varmaan tyytyväinen siihen, että tuollaiset mielikuvat houkuttelevat kävijöitä. Mutta jos otetaan vakavasti muutkin asiat kuin mielikuvat, päädytään kysymykseen: mitä me todella tiedämme tämän päivän Irlannista, sen asukkaiden elämästä? Emmehän mekään luultavasti halua, että mielikuvat Suomesta perustuvat pääasiassa Kalevalaan ja muuhun kansanperinteeseen...

Vuonna 1999 ilmestynyt Ville Zilliacuksen Irlantia etsimässä tarjoaa tietoa nykyajastakin, vaikka kokenut toimittaja liikkuu paljolti menneessä. Kirjan ansioita lisäävät liitteenä olevat muiden asiantuntijoiden kirjoitukset. Uskontotieteilijä Tom Sjöblomilla historia nivoutuu paikkakuntatietoon ja luo taustaa matkaoppaiden tarjoamalle. Kiinnostavimmin nykyajasta puhuu maassa asuva Hanna Tuuri. Hänen teoksensa avaavat ymmärrystä myös taloudellisiin kysymyksiin, vaikka ne asiat tulevat esiin lähinnä rivien väleissä.

Matkaoppaista löytää perustietoa, muutoin Irlanti on varsin vähän läsnä tieto- ja käännöskirjallisuudessa. Yksi mahdollinen selitys: olemme niin eri puolilla Eurooppaa. Mutta silti, olemmehan samassa maanosassa. Jo 1870-luvulla Julius Krohn otti runollaan kantaa iirin kielen puolesta, myöhemmin Irlannista kirjoittivat Olof Enckell, Aale Tynni ja Henrik Tikkanen.

Kaunokirjallisuudesta on joitakin esimerkkejä. Melkoinen osa käännetystä on tavalla tai toisella viihdettä. Hyvää sellaista, sanoo moni. Joskus viihteessä on vankka asiapohja, kuten Anne Enrightin Unohdetussa valssissa. Se sivuaa asioita, joihin Irlantia koskevissa lamauutisissa on 10-15 viime vuoden aikana viitattu.

Eräs tuotteliaimmista nykykirjailijoista on John Boyne. Hänen teoksensa The History of Loneliness (1. painos Irlannissa 2014) ilmestymistä suomeksi odottaa malttamattomana. Boynea on julkaistu ennenkin suomeksi (Bazar Kustannus). Hän on kirjoittanut muun muassa historiallisia romaaneja (ei Irlannista kertovia). Hänen käännetyin teoksensa on Poika raidallisessa pyjamassa (suomeksi 2008). The History of Loneliness on toista maata, se on Boynen ensimmäinen kirja Irlannin asioista: katolisen kirkon piirissä tapahtuneesta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Boyne on tehnyt perusteellista tutkimustyötä muun muassa haastattelemalla dublinilaisia pappeja. Boynen mukaan on mahdotonta arvioida niiden lasten määrää, jotka kärsivät kirkonmiesten käsissä. Sympatiaa hän antaa niille papeille, joiden maine on tahraantunut kollegojen toiminnan vuoksi. Tapahtumia muisteleva kirjan kertojapäähenkilö tiivistää tunnelman heti alussa: "I did not become ashamed of being Irish until I was well into the middle years of my life."

James Joyce on tällä palstalla itsestään selvä esittelyn kohde. Lukiessani uudelleen hänen kaksi varhaisinta suorasanaista teostaan koin pääseväni lähemmäs irlantilaisuutta.

Lukija ymmärtänee, että sopassa saattaa olla sattumien ohella keittäjän huolimattomuuden vuoksi yksi akana. Silti juttuni Werner Schäfferin kirjasta lienee sekin tutustumisen arvoinen.

PS. Linkki John Boynestä kertovaan suomenkielisen Wikipedian artikkeliin tässä; englanninkielisessä kirjailija esitellään laajemmin.

Irti kahleista, vapaaksi sanomaan

Jokaisella ilmiöllä, mukaan lukien ihmisellä ja siinä luvussa myös kirjailijalla, on lähtökohtansa, kehityskaarensa ja lopulta se, mitä hän saa aikaan ja miten hänet muistetaan.

Irlantilainen James Joyce (1882–1941) on kirjallisuuden asiantuntijoille "yksi 1900-luvun tärkeimmistä" kirjailijoista, ja sillä epiteetillä on helppo markkinoida mitä tahansa uusintapainosta. Uusintakäännöksetkin kiinnostavat, ja mikäs siinä: ne kuuluvat asiaan kun vuosikymmenet ja sadat vaihtuvat.

Mutta aina on syytä palata joiltakin osin lähtökohtiin. Miksi dublinilaisesta JJ:stä tuli juuri sellaisten tarinoiden kertoja kuin tuli? Mihin hän pyrki? Oliko hänellä teksteissään (ja niiden takana, ajatuksissaan, alitajunnassaan) sellaista sanomaa, jonka ymmärtäminen olisi hyödyllistä? Miksi se olisi hyödyllistä? Siksikö, että osaisimme lukea teoksia ymmärtäen enemmän? Siksikö, että ymmärtäisimme tätä "ilmiötä" myös historiallisena ja inhimillisenä kokonaisuutena?

Joycen tuotannossa kokemukset lapsuudesta ja nuoruudesta eli kotoa Irlannista ovat olennaisia, vaikka hän asui suurimman osan elämäänsä ulkomailla. Miksi hän asui ulkomailla? Miksi hän halusi vapautua (paikasta), vaikka tiesi olevansa vangittu (lähtökohtiinsa, taustaansa)? Hänen nuoruutensa kokemukset ja Irlannin tuon ajan tapahtumat ovat osa sitä kehystä, joka selittää miksi. Joyce halusi vapautta, irti kahleista siinä määrin kuin se oli mahdollista.

Tämä selittää myös hänen kehitystään kirjailijana. Ulysseksen (1922) kautta ja opettamana hän pyrki pois siitä kielestä, jonka tajusi yhdeksi Irlannin vankilan teljistä. Näin hän päätyi Finnegans Wakeen (1939), jonka suomentamista on ehkä harkittu, mutta kukaan ei ole rohjennut tai pystynyt sellaista saamaan aikaan. Englanniksikin se on jotain, mitä ei pysty englanniksi selittämään. Joyce oli siis vapaa: hän kirjoitti niin, että pystyi irtautumaan osaksi jopa kielestä johon hänet oli "pakotettu".

Kirjojen tapahtumapaikat ja suurin osa teosten aiheista ovat peräisin Irlannista. Joyce loi Dublinista oman kirjallisen pienoismaailmansa. Nykynäkökulmasta ja vähän syntyjen syvien pohtimisesta poiketen on selvää, että jos kaupungin matkailuviranomaiset (mikäli heitä sata vuotta sitten oli) olisivat olleet fiksuja ja ymmärtäneet toimensa tarkoituksen, he olisivat pakottaneet kirjakustantajat ensinnäkin painattamaan ja toiseksi ottamaan lisäpainoksia Dublinilaisista.

Tällä tavalla ei Joycen varhaisten teosten kuitenkaan annettu tavoittaa lukijoitaan. Kirjailija koki suuria, valtavia vaikeuksia saadakseen lapsuuttaan ja nuoruuttaan kuvaavan romaaninsa sekä novellikokoelmansa julkisuuteen. Dublinilaisia oli asiallisesti valmis jo vuonna 1905, se ilmestyi vasta vuonna 1914. Lienee lievästi sanottu, että kirjailija ja kirja kärsivät ajan "eriskummallisen ilmapiirin" ja "kirjallisen moralismin" vuoksi. Teoksen ensimmäinen tuhannen kappaleen painos poltettiin.

Ulysseksen syntyaikoihin (1922) ja sen jälkeen Joyce koki yhä, että synnyinmaa oli hyvin ohdakkeinen. Samaan aikaan kun irlantilaiset tavoittelivat itsenäisyyttä he näyttivät hyvin epäitsenäisiltä ja uskoivat enemmän sensuuriin ja katolisen kirkon auktoriteetteihin kuin omaan sydämeensä ja järkeensä. Joycen oli paljon helpompi saada tekstejään julkaistuksi Englannissa ja Yhdysvalloissa, vaikka ei sekään mutkatonta ollut. Mutta oli se helpompaa: Joyce uskoi Irlannin tulevan perässä vasta tuhannen vuoden kuluttua.

Peräänantamattomuus oli syntymä- ja lapsuuslahja, johon kirjailija oli kasvanut kiinni paljon lujemmin kuin mihinkään maahan tai kaupunkiin. Jälkikäteen arvioiden tämä palkittiin: terveytensä ja muiden mahdollisuuksiensa rajoissa Joyce pääsi tuloksiin, jotka elävät yhä.

Palataan vielä lähtökohtiin. Siinä määrin kuin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta on dokumenttia, pojan korvat kuulivat tarkkaan aikuisten keskustelut, nekin sanat jotka pitää arvata ajatellun silloin kun vaietaan. Keskustelut kirkonmiehistä ovat politiikkaa, papit puhuvat politiikkaa, miksi osallistuminen siihen on "pastorien pilkkaamista"...? Jonkinlainen esikuva on isä, joka ei kaikkia kuvia kumartele, hän rohkenee verrata pappia ihratiinuun. Ei haukkuakseen vaan vertaillakseen, missä määrin sanat ja teot kunkin kohdalla vastaavat toisiaan.

Joyce näki myös jo nuorurena, että niin kuin monet muutkin irlantilaiset myös monet papit ja kirkko ylipäätään eivät olleet johdonmukaisesti maan itsenäistymisen puolella. Pappien opetusmenetelmät kouluissa taas eivät kasvattaneet kunnioitukseen vaan enemmänkin pelkoon. Miten pelossa kasvanut voi itsenäistyä?

Kun koulupäästökäs, 16-vuotias Stephen Dedalus kuulee olevansa "ei penninkään arvoinen" jos hän jatkaa kiinnostustaan naisväkeä kohtaan, minä näen siinä erään taustaselityksen sille, miksi James Joyce myöhemmässä elämässään kirjoittaa vaimolleen sellaisia kirjeitä kuin kirjoittaa. Tätä seikkaa näitä kirjeitä sisältävän kirjan esipuheen kirjoittaja ei ole tullut ajatelleeksi.

Luopuminen sokeasta uskosta, mutta ei toivosta eikä rakkaudesta tulee hyvin ymmärrettäväksi nuoruutta käsittelevän teoksen kautta. Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta on kertomus siitäkin, että ihmisen pitää oikein elääkseen päättää vapautua, elää itse sen sijaan että alistuisi laahustamaan koko elämänsä ties kenen (ja millä vuosituhannella!) laatimissa ja rakentamissa tunkkaisissa labyrinteissa.

Kirjeitä taiteilijatovereille valottaa tekijän näkökulmasta Dublinilaisten ja Ulysseksen syntyä sekä niiden edellä jo kuvattua kivikkoista alkutaivalta lukijoiden ulottuville. Tästä näkökulmasta kirjekokoelma on kiinnostava, vaikka tuntuukin kovin vajaalta, jollakin lailla heiveröiseltä. Ottaen huomioon Joycen kirjallisen työn määrän ja laadun laajempi, perusteellisempi annos hänen itsensä pohtimaa olisi oikein tervetullut teos suomeksikin.

Ihmetyksen sormi menee hämmästyksen suuhun lukiessa toista vastaavaa teosta, suppeaa kokoelmaa James Joycen kirjeitä vaimolleen Nora Barnaclelle (1884–1951). Kirjallisessa mielessä, Joycen tuotannon ymmärtämiseksi ja selittämiseksi se antaa vähän. Onkin luultavasti niin, että puolisojen keskustelut kirjailijan työhön liittyvistä asioista käytiin kotona jos niitä ylipäätään käytiin. Pyhä, rivo rakkaus on paljolti vain tirkistelyä avaimenreiästä.

Kirjeenvaihdon osapuolten onni on, että tästä reiästä ei näy kovin paljon muuta kuin mitä lukijan mielikuvitus saa aikaan. Kirjeet olisi voinut riittää siihen vielä ilmestymättömään kunnolliseen kokoelmaan, josta edellä esitin toivomuksen.

James Joyce: Dublinilaisia. Suom. Pentti Saarikoski. Tammi 2011 (3. painos), 1. painos 1965. Alkuteos Dubliners ilmestyi 1914. 228 s.
James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Suom Alex Matson. Tammi 1982 (3. painos), 1. painos 1964. Alkuteos A Portrait of the Artist as a Young Man ilmestyi 1916.
James Joyce: Pyhä, rivo rakkaus. Kirjeitä Noralle. Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2012, 122 s.
James Joyce: Kirjeitä taiteilijatovereille. Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2013, 207 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 14.7.2015.

Teoksista Dublinilaisia ja Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta on ilmestynyt myös Heikki Salojärven käännökset (Basam Books 2012 ja 2013). 

Dublinilaista Suomi- ja kalahulluutta

Alun perin ties minkä sattuman oikusta dublinilaisesta Gerald V. Kussista (1920–1969) tuli Suomen ja kalastuksen ystävä, omien sanojensa mukaan suorastaan Suomi- ja kalahullu. Hän oli myös näistä aiheista ahkerasti kustannettu kirjoittaja 1960-luvun Suomessa.

Kussin suomeksi julkaistu tuotanto mahtui vain 6–7 vuoteen, mutta miehen kokemukset maasta olivat alkaneet jo loppuvuonna 1939. Hän oli yksi, ja nuorin, niistä noin kymmenestä irlantilaisesta, jotka olivat talvisodan vapaaehtoisia (mutta eivät osallistuneet taisteluihin).

Mikä sattuma sai 19-vuotiaan ylittämään rajan Haaparannasta Tornioon? Taustalla oli varhainen lähtö kotoa, elämää merillä ja halua "nähdä vähän muailmaa". Myöhemmin Kuss tutustui muihin pohjoismaihin sekä Grönlantiin, josta hän myös julkaisi kirjan. Ahkera matkustelu ja julkaisutoiminta päättyi, kun Kuss kuoli vain 49-vuotiaana sydänkohtaukseen.

Kolmea kirjoittajan Suomi-kokemuksista kertovaa ja kahta kalastuksen ihmeelliseen maailmaan johdattavaa teosta voi lukea  niinkin, että ne paljastavat myös irlantilaista sielua meille pohjoisen asukeille. Kirjoittajasta opimme heti, että hän ei pelkää liioitella, ei pakinoida vakavien huomioiden lomassa (ja vakavien asioiden selittämiseksi). Letkeä tyyli kertoo, että tiukkapipoinen mies ei ole. Liekö siis "tyypillinen irlantilainen"?

Suomi-kirjat tarjoavat kokemuksia ja näkemyksiä hyväntahtoisella huumorilla, joskus rivien väliin on piilotettu pieni piikki. Ajoittain mieleen tulee, että Kuss on jonkinlainen uudelleensyntynyt parooni von Münchausen (joka hänkin aikanaan oli Suomen rintamalla, tosin Venäjän armeijassa). Eihän Kuss liioittele, mutta... mutta...

Seikkailijana Suomessa on vauhdikasta menoa paikasta toiseen. Kirjoittaja tapaa kotkalaisen käymälänrakentajan ja hevosmiehen Taipalsaarelta, hän ostaa kalakukon Savonlinnassa, ajaa junalla ja taksilla pitkin poikin Kaakkois-Suomea ja ahdistuu kenkäalennusmyynnissä Helsingissä. Arvoitukseksi jää, miksi hän viettää kaksi päivää Vammalan Sammaljoella.

Myös kalastuskirjoissa jotkut tarinat liittyvät maahamme. Toisaalta paljastuu puolia kirjoittajastakin. Kertomus Rentoutukaa, jos osaatte tapahtuu selvästi Irlannissa; siitä löytää ihmisten luonteenpiirteitä.

Irlantilaisuutta kuvataan myös kalastukseen ja kalan käyttöön liittyvien tapojen näkökulmasta. Irlantilainen kalastaa, mutta syö mieluummin kananmunia kuin kalaa. Ruokailutapoja vertaillaan. Kussin mukaan Irlannissa vain lapset syövät jäätelöä julkisesti, nakkeja taas syödään aamiaisella, ei suomalaiseen tapaan öisiltä kioskeilta ostellen.

Suomi-jutut kestävät uudelleen lukemisen puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeen. On herkullista havaita, että monet sen ajan puheenaiheet eivät ole pois muodista tai muutoin epäajankohtaisia. Esimerkiksi keinotekoisesti ties millä jätteillä ruokitut kirjolohet Kuss nimeää kirolohiksi ja puhuu luonnonmukaisen kalankäytön puolesta. Me kalahullut on yksi alansa suomenkielisistä klassikoista. Kussin kalastuskirjoja käännettiin aikanaan myös muutamille muille kielille.

Toimittaja Gerald V. Kussin on sanottu tehneen Irlannissa "mittaamattoman arvokasta työtä" Suomen tunnetuksitekemiseksi. Asiaa tarkemmin tuntematta voi sanoa vain, että ainakin hän teki Suomea tunnetuksi suomalaisille. Englanniksi näitä Suomi-kirjoja ei valitettavasti löydy.

Tekijän monipuolinen havainnointi ja paneutuminen asioihin ei olisi ollut mahdollista ilman hankittua kohtuullisen hyvää suomen (ja ruotsin) kielen taitoa. On sanottu hänen osanneen näitä kieliä paremmin kuin iiriä. Pohjoisen kansan ja omiensa kieliasenteita hän irvaili ystävällisesti: "Suomalaiset eivät halua oppia ruotsia, koska se ei ole heidän kansalliskielensä. Irlantilaiset eivät halua oppia geeliä, koska se on heidän kansalliskielensä."

Merimies-sotilas-toimittajan miehiset asenteet nousevat joissakin kohdin esiin hieman häiritsevinä kuin metsään unohdettu soutuvene. Kieli saa yllättävissäkin tilanteissa maustetta armeijaan liittyvistä aihelmista, ja suomalainen nainen on liian usein vaaleatukkainen nykerönenä.

"Kussin kootut" olisi silti palvelus suomalaisten itsetuntemukselle – oikein luettuina hänen havaintonsa opettavat näet tuijottamaan muuallekin kuin omaan napaan.

Gerald V. Kuss: Nauru Suomelle. Suom. Erkki Ihanainen, kuvitus Jussi Aarnio. Lehmus 1962, 112 s.

Gerald V. Kuss: Näin minä näin Suomen. Suom. Erkki Ihanainen, kuvitus Heikki Paaer. Kirjayhtymä 1964, 179 s.

Gerald V. Kuss: Me kalahullut. Kirjayhtymä 1965, 185 s.

Gerald V. Kuss: Seikkailijana Suomessa. Suom. Erkki Ihanainen ja Raimo Seppälä, kuvitus Heikki Paaer. Kirjayhtymä 1966, 176 s.

Gerald V. Kuss: Anna Antti ahvenia. Suom. Raimo Seppälä, kuvitus Heikki Paaer. Kirjayhtymä 1967, 200 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 14.7.2015.

Vihreää saarta vieraiden silmin

Aale Tynni vieraili Irlannissa 1950-luvulla kirjailijastipendiaattina, Henrik Tikkanen piirtävänä ja vaikutelmia ahmivana turistina. Tynni pääsi jonkin verran sisään arkielämään sillä hän asui hyvin toimeentulevassa sivistyneistöperheessä. Tikkanen autoili paikasta toiseen, kontaktit paikalliseen väestöön jäivät vähemmälle.

Tynnin teos oli vuosikymmeniä lähes ainut perusteellinen suomenkielinen opas Irlannin parin viime vuosisadan historiaan ja 1900-luvun puolivälin elämään. Tynni tekee selkoa esimerkiksi maastamuutosta, 1800-luvun puolivälin nälänhädästä, iirin kielen jatkuvasti heikentyneestä asemasta sekä 1900-luvun alun itsenäisyysliikkeestä.

Myös katolisuuden vahva asema, kirkon vaikutusvalta kulttuuriin ja arkeen perheyhteisöjä myöten tulee hyvin esiin. Tynni aloittaa valottamisen kertomalla maan kaksinkertaisesta kirja- ym. sensuurista. Sen yksi osa on kirkon harjoittama valvonta,  sen mahdollisuus puuttua julkaisutoimintaan. Toinen osa on valtion kuusijäseninen komitea, joka voi puuttua painotuotteisiin jälkikäteen (kirjojen painoksia on myös poltettu). Tämä on johtanut kirjailijoiden harjoittamaan itsesensuuriin sekä tilanteen ohittamiseen julkaisemalla kirjoja Britanniassa (ja salakuljettamalla niitä Irlantiin).

Hätkähdyttävä, osaltaan Irlannin hieman omituisia demografisia tilastoja selittävä tieto koskee avioliittoja. Katolisen kirkon erilaisia ns. selibaattijärjestöjä on maassa toiminut monia, munkkien ja nunnien ohellahan katolisilla papeilla ei ole lupa avioitua. 1950-luvun tietojen mukaan tämä merkitsi sitä, että noin 25 prosenttia aikuisikään tulleista ei mennyt ollenkaan naimisiin. Toisaalta taas perheiden lapsiluku on ollut monia Manner-Euroopan maita korkeampi. Lukijan johtopäätös on: avioliittoon päätyneet naiset ovat joutuneet synnytystensä määrällä kompensoimaan yhteiskunnassa vaikutusvaltaisina toimineiden "naimisen" (sanan molemmissa merkityksissä) tuominneiden järjestöjen toimintaa.

Mihinkään tasa-arvo- tai sananvapauspolemiikkiin ei Aale Tynni ryhdy, hänen otteensa asioihin on hyvin korrekti, jopa silkkihansikasmainen. Toisaalta hän tuo rohkeasti esiin asioita, joista lukija voi kehittää omia mietelmiään. Tynni myös sanoo suoraan, että tutustuminen katolisen hurskauden "äärimmäisen ankaruuden" ilmiöihin saa aikaan protestanttisen kasvatuksen saaneessa vieraan ja pelottavankin tunnelman.

Henrik Tikkanen liikkuu kevyemmin, etupäässä maisemissa, vaikka toki Tynninkin kirjasta saa paljon irti Irlannin luonnosta. Tikkanen autoilee pikkukaupungista toiseen päätyen Dubliniin. Hän pysähtyy monessa viehättävässä ja mielenkiintoisessa paikassa tehdäkseen persoonallisia viivapiirroksiaan. Puolet teoksen Paddys land annista onkin näiden viivojen varassa, eikä kehnosti olekaan. Vihreyden voi hyvin aistia näiltä mustavalkoisilta sivuilta.

Paddy (Pat eli Patrick) on alun ja lopun kaksi eri henkilöä, joiden kautta valottuu hieman elämän niitä puolia, joita turisti pikaisesti yrittää ymmärtää. Alun Paddy tulee aasin vetämillä maitokärryillä kaupunkiin. Aasilla on sivulle näkemistä estävät laput, Paddyllä ei, joten mies näkee Cahill´s Barin. Miksi? Koska "[...] är inte dagen så varm att han behöver något läskande så är den kanske så fuktig och kall att han behöver något värmande".

Pubielämä ei kuitenkaan ole Tikkasen teoksessa kovin paljon esillä, eihän kahden lapsen ja vaimon kanssa autoileva mies ennätä siihen tarkkaan perehtyä. Mutta kirjoittaja näkee monia herkullisia yksityiskohtia, vaikka puhuukin niistä varsin lakonisesti. Taiteilijana hän näkee Irlannin valon maana, hän näkee miten valon vaihtelut muovaavat maisemaa ja saavat värit vaihtumaan. Vihreää, harmaata ja ruskeaa kaikissa sävyissään, hän huokaa.

Oleellisiin yksityiskohtiin keskittyminen tekee Tikkasen vähistä havainnoista terävän tuntuisia. Maaseudulla huomataan muutama savukiehkura ja palavan turpeen tuoksu; kiviaidat toistensa jälkeen ja kivien loputtomuus yleensä; autiotalot ja toisaalta turismin merkit; mustiin pukeutuneet naiset ja kukkiin pukeutuneet rauniot. Loppupuolella tavataan vielä pikaisesti toinen Paddy: paikallislehden toimittaja, joka osoittautuu Suomen ystäväksi.

Yhteenvetona Tikkanen huomauttaa, että Irlanti on vastakohtaisuuksien maa: samaan silmäykseen mahtuvat sekä Rolls Royce että kerjäläinen (ja kuvitteellisesti ne miljoonat, jotka ovat aikanaan tämän saaren jättäneet).

Sekä Tynnillä että Tikkasella on varmaan ollut apuna teos, joka oli vuosikymmeniä merkittävä suomalainen ruotsinkielinen opas Irlantiin: Olof Enckellin De klagande vindarnas ö. Romantisk resa till Irland. Sen kustansi Söderström & C:o vuonna 1937.

Aale Tynni: Vieraana vihreällä saarella. WSOY 1954, 132 s. Valokuvin kuvitettu.

Henrik Tikkanen: Paddys land. Söderström & C:o 1957, 127 s. Tekijän piirroksin kuvittama.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 14.7.2015.

Ihanaa ja ihmeellistä

Mikä liekin syy asuinmaan vaihtoon, ihmeitä ja ihmeellisyyksiä voi tulla vastaan monessa mutkassa. Paremman elämän odottaja voi kohdata pettymyksiäkin, havaita uuden ympäristön puutteiden nakertavan toiveiden tynnyriin pohjareikää. Toisaalta taas pienet ja isotkin epäonnistumiset voi peruspositiivinen kääntää voitoikseen.

Niin tai näin, paljo puhuminen eli asioiden sanallinen analysointi auttaa monessa tilanteessa. Kun lukee elämäntapakouluttaja Marika Burtonin (nykyisin Borg) kertomusta kokemuksistaan maahanmuuttajana, suomalaisena Irlannissa, pääsee tahtomattaankin kurkistamaan siihen, miten kaikki kääntyy hyväksi, jännittäväksi ja ennen kaikkea kokemuksiksi, joista voi ottaa oppia.

Elämäntapakoulutuksen optimismille ei parhaimmillaan olekaan äärtä ei rajaa, ja hyvin tuo näyttää toimivan myös valotettaessa vieraan maan arkielämän koukeroita meille suomalaisille. Irlanti on ihana kuten jo kirjan nimikin vakuuttaa, mutta kirjoittaja vakuuttaa kirjoittaja elämän olevan ihmeellistä melkeinpä kaikkine puolineen, kun sen oikein ottaa ja ymmärtää.

Ensivaikutelma kirjasta tuputtaa esiin joka raosta tekijän persoonaa, mutta kannattaa olla kärsivällinen. Hieman egoistinen hymistys ja itsen markkinointi voivat paikoin ärsyttää, mutta Burton tarjoaa oikeitakin kokemuksia ja jopa tietoa vihreästä saaresta. Toisen kokema on aina avuksi maahan muuttajalle, eikä tuo tee pahaa turistillekaan, ei ainakaan jos aikoo matkailla viikonloppua pidempään. Vuonna 2003 ilmestyneen teoksen pikkutietoihin kannattaa suhtautua varauksella, mutta kerrotut kokemukset vastaavat monin osin muidenkin kertomaa.

"Tarinat ovat parhaimmillaan lempeä opas muutokseen, itsensä hyväksymiseen ja erilaisuuden ymmärtämiseen." Kirjan takakannen sanat sopivat moneen muuhunkin tilanteeseen, jossa tutustumme vieraisiin maihin ja kulttuureihin. Paljon ymmärrystä auttaa oma asenteemme, avoimuutemme. Kääntäen taas: asiat muka jo tietävä ei ehkä löydä erilaisuuksien tarjoamaa mahdollisuutta henkiseen rikastumiseen.

Jonkinlainen hakemisto tai edes sisällysluettelo helpottaisi kirjan käyttöä, se on toki lukuihin jaettu mutta kuitenkin kuin yksi pitkä yksinpuhelu. Puhujaa ei tunnu hengästyttävän, lukija haluaisi välillä pitää taukoa.

Marika Burton: Ihana Irlantini. Tarinoita ystävistä, rakkaudesta ja elämän ihmeellisyydestä uudessa kotimaassa. Dialogia 2003, 217 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 14.7.2015.

Kaltoin kohdeltu propaganda-aseena

Englanti käytti monin tavoin hyväkseen Irlannin asukkaita ja saaren maatalouden antimia vuosisatojen ajan, 1100-luvulta 1920-luvulle. Tänä aikana tapahtui monia kapinoiden kukistamisia, maiden anastamisia, saaren asuttamista maahanmuuttajilla valloitustarkoituksessa ja muuta systemaattista toimintaa kelttien eli iirinkielisen alkuperäisväestön eristämiseksi, sulauttamiseksi ja alistamiseksi.

Tämä kaikki on totta, ja siitä on paitsi vaiettu niin myös kirjoitettu. Tapahtumien traagisuutta on käytetty hyväksi myös maailmanpolitiikassa: Britannian tekemiset ovat antaneet mainioita välineitä propagandisteille.

Tästä esimerkkinä säilytän hyllyssäni saksalaisen Werner Schäfferin kirjoittamaa vihkosta. Se on julkaistu vuonna 1940 Tukholmassa. Samaan aikaan kun sitä myytiin kiinnostuneille, käytiin sotaa Saksan ja Britannian ilmavoimien välillä. Vuoden lopulla Natsi-Saksan armeijan oli tarkoitus nousta maihin Englannissa.

Ruotsinkielistä vihkosta tarvittiin todistamaan, miten katala kansojen itsenäisyyden vihollinen Britannia oli ollut. Ruotsissa, jossa muutenkin oli kansallissosialismia tukenutta toimintaa ja joka salli saksalaisjoukkojen kauttakulun ja toimitti nikkeliä ym. Saksaan Norjan kautta, oli tarpeen perustella vihollisasennetta Britannian suuntaan.

Vihkosen esipuhe sanoo Britannian aloittaneen sodan Saksaa vastaan. Tämä nähdään jatkona kuningaskunnan vuosisataiselle toiminnalle kansojen itsemääräämisoikeutta vastaan, mistä Irlanti on hyvä esimerkki.

Kustantamo Svea Rikes Förlag oli tunnetun ruotsalaisen kansallissosialistin Carl-Ernfrid Carlbergin vuonna 1930 perustama, ja se julkaisi monia muitakin vastaavia teoksia. Niihin kuului muun muassa raportti Britannian imperialistisesta toiminnasta Egyptissä.

Tietoni eivät riitä Schäfferin kertoman kriittiseen tarkasteluun; lähteinä mainitaan kolmisenkymmentä irlantilaista ja englantilaista teosta. Oleellisempaa on huomata, että tiedolla on oikealla hetkellä käytettynä ja oikeassa muodossa tarjoiltuna ihan muu merkitys kuin jossakin toisessa yhteydessä. Britannian syntien luettelointi osana Natsi-Saksan propagandaa on eri asia kuin kirjoittaa aiheesta vuonna 2015.

Vihkonen todistaa edellä mainitun ja sen, miten imperialististen pyrkimysten naamioinnissa käytetään ihan mitä tahansa perusteluja. Koska kukaan asioita vähänkään tunteva ei voinut väittää brittien kohdelleen irlantilaisia hyvin, Saksan sodalle löytyi tälläkin tavalla epäsuoria perusteluja.

Vihkonen on esimerkki myös siitä, miten taitavaa työtä ruotsalaiset natsit 1930- ja 1940-luvuilla tekivät. Eikä työ näytä päättyneen: internetistä löytyy paljonkin tähän kustantamoon ja sen perustajaan liittyvää ylistyslaulua, suoraa puhetta "sankarillisesta" toiminnasta Hitlerin ideologian ja toiminnan puolesta.

Irlanti-parka. Monen muun ohella se on ollut välineenä propagandasodassa. Toisessa maailmansodassa maa oli liittoutumaton, mikä on kuitenkin ihan oma tarinansa. 

Werner Schäffer: England och Irland. En historisk återblick. Ruotsiksi Allan Ekberg-Hedqvist. Svea Rikes Förlag 1940, 48 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 30.6.2015.

Tarinat ja luonto kertovat

Kansanperinteessä ja ihmisten puheissa ylipäätään on aina jotain niin pitkäikäistä, että nykyisyydestä voi löytää vanhaa, vanhan voi kuvitella jatkuvan tässä ja nyt ja vielä huomennakin.

Kaikissa kulttuureissa tämä on totta, mutta eri muodoissa ja erilaisten tekijöiden ehdoilla. Koska vanhaa löydetään ja jopa palvotaan, nykyisyydestä löytää kytköksiä ikiaikoihin. Niin kauan kuin jopa tuhansia vuosia sitten keksityt ja kerrotut sekä tavalla tai toisella muistiin merkityt asiat kiehtovat, niin kauan kulttuuri uusiutuu myös vanhan varassa.

Uskontotieteilijä Tom Sjöblomin katsauksessa kuljetaan Irlannin nummilla ja vuorilla, myös merkitykseltään hämärtyneillä palvontapaikoilla. Näkökulma on etupäässä keskiaikaisessa ja sitä vanhemmassa tiedossa, jota löytyy noiden aikojen vihreästä saaresta.

Tuulten saarella onkin mieleinen opas kaikille, jotka haluavat nähdä Irlannin menneen kautta. Omat kokemukset itse paikoilla antavat sitten mahdollisuuden kokea, mitä tuo kaikki on tässä ja nyt. Samalla huomaa, että ei ole nykyisyyttä ilman mennyttä. Vaikka menneestä tiedettäisiin hyvin vähän, sekin muru loihtii eteemme paikat ja ihmiset elävämmässä valossa kuin mihin antaa mahdollisuuden kiireistä turistia varten koottu matkaopas.

Irlannin tekee historianäkökulmasta erikoiseksi kohteeksi esimerkiksi se, että saarella oli käännytty kristinuskoon tai ainakin saatu vaikutteita kristinuskosta jo silloin, kun Elbeltä itään vielä oltiin tällaisista asioista täysin tietämättömiä. Irlannissa tunnettiin Kreikan, Rooman ja Palestiinan kulttuuriperintöä ennen kuin viikingit saapuivat sinne asutuskeskuksiaan perustamaan.

Tom Sjöblom ei kuitenkaan vaella vain historia- ja perimätiedossa, vaan myös luonnossa niiden maamerkkien keskellä, jotka kertovat asioista omalla tavallaan.

Tiedoilla vanhoista ajoista on ollut suuri merkitys itse irlantilaisille. Mistäpä muualta olisi löytynyt niin vahvoja tukirankoja identiteetin kehittämiseen, kun alettiin vapautua brittien ylivallasta?

Sjöblomin mukaan ihmismieli muodostuu kertomuksista, ne ohjaavat tapojamme nähdä ja ymmärtää maailmaa. Tämä tekee myyteistä ja tarinoista niin voimakkaita. "Varmat" historialliset tapahtumat elävät legendojen rinnalla ja niihin sekoittuneita. Kertomukset ovatkin sadunomaisia kuvauksia tapahtumista, joihin emme enää voi saada muuta kosketusta. Tosin arkeologit silloin tällöin löydöillään ja johtopäätöksillään hieman täydentävät tai korjaavat kuviteltua.

Turistimielikuvissa Irlanti saattaa olla yhtenäinen tarina, todellisuudessa saaren asutus-, kulttuuri- ym. historia on monikerroksinen. Oli aika ennen kelttejä, sitten kelttien mantereelta mukanaan tuoma, viikinkien aikaansaama sekä normannien ja englantilaisten tekemiset ja vaikutukset.

Tuulten saarella kertoo, että tuosta kaikesta tiedetään yllättävän paljon – se mitä ei tiedetä, siitä voimme luoda oman kertomuksemme. Muutoshan jatkuu. Menneitä tarinoita lukiessa on hyvä muistaa, että Irlanti ei ole pysähtynyt, sekään ei ole huomenna täysin eilisen kaltainen.

Tom Sjöblom: Tuulten saarella. Matka kelttien ja kertojien Irlantiin. Kirjapaja 2011, 223 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 29.6.2015.

Pieni ponnistus, ja alkaa ihana elämä?

Tällä kertaa aloitin kirjailijaan tutustumisen Wikipediasta. Sen jälkeen, kun olin lukenut hänen kirjansa.

Suomenkielinen Wikipedia kertoo tämän irlantilaisen julkaisseen neljä romaania, englanninkielinen kuusi. Kummassakin versiossa kirjallisuudentutkija-amatööriä hämmästyttää, että tärkeimpinä seikkoina näytään pidettävän tekijän saamia palkintoja ja sitä, mihin kirjailijayhdistykseen hän kuuluu. Englanniksi kerrotaan jotakin kirjailijan tuotannon sisällöstäkin, suomeksi ei sanaakaan. Ei myöskään suomennoksista.

Unohdan, että edes kävin "kaiken kansan nettitietosanakirjassa". Pysyttäydyn omissa havainnoissani ja lukukokemuksessani.

Anne Enright (s. 1962) on romaaneissaan käsitellyt perhe-ja rakkausteemoja ja kosketellut myös Irlannin mennyttä ja nykyistä ajan henkeä sellaisena kuin se näkyy ja tuntuu arjen elämässä.

Enrightin Unohdettu valssi vaikuttaa aluksi varsin viihteellisellä otteella kirjoitetulta rakkauskertomukselta. Nainen, joka on menossa naimisiin, kohtaa naimisissa olevan miehen, ja kuviot sekoittuvat. Puutarhajuhlien sivuhyppy, miehen pienen tyttären silmin todistettu suudelma jää vaivaamaan, ja jatkoa seuraa myöhemmin.

Kirjan esittelytekstin mukaan elämä taittuu uuteen asentoon "pienin, kivuliain liikahduksin". Päähenkilökertojan silmin ja sydämin asiat eivät etene helposti, mutta kivut saavat hänet hämmästyttävän vähän miettimään omaa tilannettaan.

Jo kertomuksen alkupuolella tuleekin mieleen, että romaani on omalla tavallaan jatko Anton Tšehovin kertomukselle Nainen ja sylikoira. Tämän kertomuksen viimeinen virke, sen jälkeen kun lomalla rakastuneet ovat päättäneet todella yhdistää elämänsä, kuuluu: "Ja näytti siltä, että tarvittiin enää pieni ponnistus ja ratkaisu on löytyvä, ja silloin alkaisi uusi, ihana elämä; ja kummallekin oli selvää, että loppuun oli vielä pitkälti, pitkälti ja monimutkaisin ja vaikein oli vasta alkamassa." (suom. Ulla-Liisa Heino)

Anton Pavlovitš tiesi mistä on kyse ja hän sommitteli ajatuksen harkitusti ja tarkasti. Helppoa muutosta ei olekaan. Hän jätti lukijalle tehtävän, johon voi törmätä oikeasti ja jonka voi kertoa monella eri tavalla. Enrightin tapa on yksi. Henkilökuvauksen ohella kannattaa kiinnittää huomioon siihen ajankuvaan, minkä kertomus antaa.

Tšehov vihjaa myös, että huono omatunto on ihmisen seuralainen aina kun ihmissuhteissa tapahtuu merkittäviä muutoksia. Tätä Enright ei ole ymmärtänyt tai ei ainakaan tuo painokkaasti esiin. Asiat etenevät ikään kuin omalla painollaan, ihminen ei ymmärrä mitä toiset kokevat. Toisin sanoen kaikki näyttää liian helpolta. Vaan jos elämä onkin joskus sellaista?

Miten Unohdetun valssin tarina vaikuttaa lukijaan riippuu myös siitä, millaisia kokemuksia itsellä on ollut. Kertomus on uskottava, vaikka välillä miettiikin, onko päähenkilö tosissaan vai unissaan järjestelemässä elämäänsä uusiksi.

Anne Enrightiltä on julkaistu suomeksi myös romaani Valvojaiset (Otava 2010; alkuteos The Gathering 2007).

Anne Enright: Unohdettu valssi. Suomentanut Tarja Kontro. Otava 2012, 249 s.

Kirjoitus on julkaistu ensi kerran tällä palstalla 26.6.2015.

Vaikka edellä moitin Wikipediaa asiantuntemattomuudesta, tässä kuitenkin linkki englanninkieliseen artikkeliin Anne Enright.