Suomesta löytyy Venäjä-asiantuntemusta. Tätä on totuttu korostamaan, vaikka kaikissa tilanteissa ei huomaa, että tätä tuntemusta käytettäisiin hyväksi, että sillä olisi kysyntää.
Kieliraja, kulttuuriraja ja kaikki mikä ikinä himmentää ymmärrystä itäslaavien ja itämerensuomalaisten välillä, se laskee sumuesirippuja myös kirjallisuuden ja muun kulttuurin lehtoihin. Luulemme tietävämme, missä tilassa Venäjän kirjallisuus on – ja kuvittelemme, että löydämme kyllä omat ylipappimme ja papittaremme selittämään meille, mitä Venäjällä tapahtuu.
Tällaista tuli mieleen Helsingin kirjamessujen yritettyä valaista venäläisen kirjallisuuden todellisuutta. Moni venäjänkielinen kirjailija saapuikin paikalle. Kiinnostuneilla oli mahdollisuus paitsi kuulla ennalta valmistettua myös keskustella vieraiden kanssa.
Silti julkisuutemme jahtaa Venäjästä sellaista yhtä ja oikeaa ymmärrystä, jota ei kerta kaikkiaan voi olla olemassa. Naapuri on ollut, on ja tulee olemaan niin moni-ilmeinen ja monimutkainen, että helppojen selitysten metsästäjät voisivat keskittyä vaikkapa Liechtensteinin kirjallisuuden tutkimiseen. "Putinisti vai antiputinisti?", siinä yksi oiva esimerkki amatöörimäisestä luokittelusta.
Rehellisyyden nimissä tulisi tunnustaa sekin, että kirjallisuuden venäläisyys ei löydy ensisijaisesti suomalaisten omista Venäjä-kuvista ja selityksistä, vaikka ne kuinka mielenkiintoisia olisivatkin. Näitä tutkimuksia tulee tietenkin jatkaa pitäen mielessä muun muassa seuraava kiperä kysymys: onko viime vuosikymmeninä suomennettu tarpeeksi sellaista, joka valottaa todellisuuden eri puolia?
Kirjamessujen erikoisin puheenaihe käytävillä oli se, että tämän vuoden Nobel-palkittavaa, merkittävää venäjänkielistä kirjailijaa ei siellä kukaan esitellyt. Svetlana Aleksijevitšilla ei ole suomalaista kustantajaa. Miksi ei?
Neuvosto- ja perestroika-aikojen jälkeen Venäjän kirjallisuudessa on tapahtunut asioita, jotka ovat tuttuja kaikkialla markkinataloudessa. Mediakohu, markkinointi ja myynti vaikuttavat. Kustantajien on joskus pakko julkaista hyväkin teos 500 – 3 000 kappaleen painoksena. Tämä 143 miljoonan asukkaan maassa, jonka ulkopuolellakin on venäjänkielistä lukijakuntaa! Mutta on myös kaupallisia menestyksiä. Kirjallisuuden historiasta tiedetään, että joskus ne eivät ole uusien sukupolvien suosiossa.
Hyvä esimerkki kirjallisen kulttuurin tilasta on hengittävä, mutta toimintaedellytyksiltään kuihtunut kuukausilehti Oktjabr. Sen huipussaan noin 380 000 kappaleen levikistä on jäljellä kolme tuhatta! Siitä huolimatta ideoita riittää. Niitä esiteltiin kirjamessuilla muun muassa lehden syyskuun numeron avulla. Sen 192 sivulla on vain Viron, Latvia ja Liettuan kirjailijoiden tekstejä (ennen kaikkea käännettynä). Rajoja ei ole suljettu. Jotakin vastaavaa tulisi saada aikaan myös Suomen ja Venäjän välillä.
Talous tuo paineita. Esimerkiksi Oktjabr pystyy maksamaan vain symbolisia palkkioita eikä sen vuotuinen kirjallisuuspalkinto sisällä rahakirjekuorta. Toisaalla päättäjät syytävät rahaa sopivaksi katsomalleen julkaisutoiminnalle. Tämän ilmiön edessä kirjailija voi olla vain nöyrä, mutta rohkea: tehdä työtään omantuntonsa mukaan ja toivoa, että aika kuurnii akanat jyvistä.
Venäjän kustantamoista oli kirjamessuilla vain yliopistojen rinki ja sen siivellä yksi pietarilaisyritys, mielenkiintoista tietokirjallisuutta julkaiseva Lik (Информационно-издательского агентства "ЛИК"). Suomen venäjänkielinen väestö ja muut syyt eivät pystyneet houkuttelemaan paikalle useampia tekijöitä.
Palataanpa venäjänkieliseen kirjallisuuteen. Sitä voidaan kirjoittaa ja julkaista missä tahansa. Baltian maat on tästä yksi esimerkki. Mutta mikä on venäjänkielisen kirjallisuuden tilanne esimerkiksi Ukrainassa, Kazakstanissa ja Israelissa? Valko-Venäjästä tiedämme enemmän. Nyt myös Svetlana Aleksijevitš tullee uudelleen tutuksi Nobel-palkinnan myötä. Palkitseminen voi herättää uutta kiinnostusta muuhunkin venäjänkieliseen kirjallisuuteen.
Mihin vielä joudummekaan, kun jo Suomen Akatemian erikoistutkijakin uudelleen keksimänsä pyörän ääressä loihe lausumaan seuraavaa:
"– Aiemmin on puhuttu venäläisestä kirjallisuudesta, nyt ehkä pitäisi käyttää termiä venäjänkielinen kirjallisuus." (Sanna Turoma, Yleisradio 8.10.2015)
Lokakuussa 2015 kirjablogini sisältää vain yhden ja yhtä kirjailijaa koskevan kirjoituksen. Toivottavasti voin palata Aleksijevitšin tuotantoon uudelleen, myös uusien suomennosten myötä.
Kirjoituksen tiedot ovat päivältä 24.10.2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti