Tuonela odotti – mutta missä?

Antaessaan Pirkanmaan työväenliikkeen historiateoksen kakkososan nimeksi Hirmuvallan huolena vankilat ja tuonela Tampereen yliopiston tutkijat viittasivat kommunistien tiukkaan ja väkivaltaiseenkin kohteluun Suomessa ennen vuotta 1945. Lainaus on työväenlaulusta, ja sen kritiikki kohdistuu demokratian kaventamiseen, järjestöjen kieltämiseen ja poliittisesta toiminnasta langetettuihin vankeustuomioihin.

Mutta teoksessa sivutaan myös toista hirmuvaltaa, sitä jonka kynsissä vähintään kymmenet pirkanmaalaiset kommunistit joutuivat vankileirille tai teloitettiin. Se on teoksen kiinnostava sivuteema. Siitä asiasta toivoisi tehtävän syvällisempää tutkimusta.

Suomalaisilla kommunisteilla oli erityinen suhde Neuvostoliittoon. Puolue oli perustettu siellä ja sitä johdettiin lähinnä sieltä. Kommunisteille kyse oli myös esikuvasta, jota rakennettiin sellaisena jollaiseksi puolueen jäsenet ajattelivat ihannemaan olevankin. Työväen valtio, vapauden ja työn linnake.

Tämä ei ole kirja-arvostelu. Julkaisen vain huomioita, joita pian kirjan ilmestymisen jälkeen talletin liittyen teokseen ja pirkanmaalaisten kommunistien suhteeseen Neuvostoliittoon.

Teoksen sivulla 279 aletaan kuvata Neuvostoliiton kehitystä. "Stalinin mylly jauhoi noin 20 000 suomalaista kuoliaaksi, heistä suurin osa vangittiin ja teloitettiin kesän 1937 ja talven 1938 välillä." Mistä lukumäärä, mikä on lähde? Johdatus aiheeseen on raflaava eikä näy perustuvan tutkimukseen, koska sellaista tarkkaan ottaen ei ole vieläkään.

Sanonta "Stalinin mylly" on epäanalyyttinen. Se kuvaa ehkä sitä, että tekstin tekijät eivät ole tässä eivätkä muuallakaan pohtineet, miten kommunismi, johon siis myös pirkanmaalainen vasemmistotyöväki paljolti uskoi ja luotti, saattoi muuttua hirmuvallaksi ja mitä se käytännössä merkitsi.

Sivulla 280 sanotaan: "Varsinkin nuoren polven vallankumoukselliset [Suomessa] kritisoivat suorasanaisesti Stalinin järjestelmää. Nuoruuden rohkeudella he toivat kommunistien keskusteluun vaiettuja arvoja, tasavaltalaisuuden ja isänmaallisuuden." Jatkossa viitataan Kimmo Rentolaan mutta jää täysin epäselväksi, missä ja ketkä 1930-luvun lopulla kuvattua keskustelua kävivät.

Kirjassa ei myöskään tarkemmin selvitetä, millaisia huhuja ja millä tavalla Neuvostoliitosta Pirkanmaalle kantautui. Jos niitä oli, ne pitäisi pystyä jotenkin konkretisoimaan, jotta ei lähteenä olisi vain "huhuja huhuista".

Sivulla 287 palataan Neuvostoliiton todellisuuden ymmärtämiseen. Jos Leo Suonpää on 1990-luvun alussa väittänyt jotakin Tampereen maanalaisen SKP:n piirikomitean jäsenten kannoista ("… eivät sotkeneet fasismin, sosialismin ja nationalismin käsitteitä II maailmansodan alussa…"), kyse on ensinnäkin hyvin myöhäisestä arviosta ja toiseksi Suonpää puhuu käsitteistä. Neuvostoliiton todellisuus oli kuitenkin se voima, joka alkoi vaikuttaa myös Suomessa. Kuten neuvostopropagandassa, Suonpää kiertää puhumisen talvisodasta, joka oli tärkeä tekijä Neuvostoliiton ymmärtämisessä.

Sivulla 287 palataan jälleen Neuvostoliitosta käytyyn keskusteluun, mutta sitä ei tarkemmin dokumentoida. Mikä oli talvella 1938-1939 käyty julkinen keskustelu Stalinin punaemigrantteihin kohdistamasta terrorista? Ketkä keskustelivat ja millä foorumilla?

Itse luettelo terrorin kohteeksi joutuneista alkaa viisaasti sanalla "mm.", sillä luettelosta puuttuu tärkeitä henkilöitä. Kun Sandarmohissa ammutun Elo Syväsen Suomeen palanneen puolison kertomus julkaistiin vuonna 1941 (ei suinkaan vain Suomen Sosialidemokraatissa vaan myös erillisenä vihkosena), siinä paljastettiin suomalaisten kohtaloita Neuvostoliitossa. Vihkosta levitettiin aikanaan Tampereella, ja muistan pispalalaisen Sakari Selinin kertoneen, että kommunistit kieltäytyivät edes lukemasta sitä. Kummastuttaa, että vihkosta ei ole käytetty tässä kirjassa lähteenä. Onko edelleen kieltäydytty lukemasta sitä?

Palaan vielä "Stalinin myllyyn". Teoksessa puhutaan johdonmukaisesti, miten kyse oli Stalinin terrorista, Stalinin teoista. Historian tutkija ei saisi yksinkertaistaa tällä tavalla. Kyse oli turvallisuuselinten toimeenpanemasta, maan ja puolueen johdon siunaamasta laajasta terrorista. Se kohdistui puolueen jäseniin mutta myös miljooniin muihin kansalaisiin. Stalin oli tietenkin keskeinen henkilö, mutta ei niin, että vainot voitaisiin tiivistää hänen teoikseen. Jos kaikki laitetaan vain hänen nimiinsä kieltäydytään näkemästä, että kyse oli koko järjestelmälle luonteenomaisesta tapahtumasarjasta. Se oli alkanut jo vuonna 1918 eikä suinkaan 1930-luvun alussa.

Suomalaisilla kommunisteilla oli oma osuutensa näissä tapahtumissa. Koska teossarjan tämä osa päättyi vuoteen 1944, olisi ollut syytä perusteellisemmin käsitellä kysymystä Neuvostoliiton tapahtumista ja niiden merkityksestä Suomen maanalaiselle kommunismille.

Tutkijat olisivat voineet selvittää myös, kuinka laajasti vainot veivät Pirkanmaalta  Neuvostoliittoon lähteneitä. Ymmärrän toki, että hyviä lähteitä ei kirjoitusajankohtana juuri ollut olemassa. Mutta siltikin: jonkunlaisen katsauksen olisi voinut tehdä.

Edelleen voin toistaa oman toivomukseni vuodelta 2008: "Jos itse joutuisin kirjoittamaan edellä kuvatuista asioista, olisin kovin kiinnostunut löytämään eräiden paluumuuttajien mahdolliset arkistot. Heitä olivat ainakin Hannes Juvonen, Toivo Laine ja Arvi Laakso."

Hirmuvallan huolena vankilat ja tuonela. Luokka, liike ja yhteiskunta 1918-1944. Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla II. Kirj. Aatsinki, Ulla; Lampi, Mika; Peltola, Jarmo. Tampere University Press, 2007.

Alkuperäinen käsikirjoitus päivätty 4.2.2008. Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 9.5.2021.

Demokratian kehittämispohdintaa

Tämän kirjan luettuaan vakuuttuu ainakin yhdestä politiikan kehitystarpeesta: puolueiden eli niissä vaikuttavien kansalaisten tulisi olla huolissaan siitä, kehittyykö yhteiskunta demokraattisempaan suuntaan vai ei. Tämän näkökulman pitäisi ohittaa monta muuta, vähempimerkityksellistä pohdintaa.

Pitkällä kansanedustajan, ministerin ja kansainvälisten tehtävien kokemuksella Pär Stenbäck pohtii vuonna 2019 ilmestyneessä pamfletinomaisessa teoksessaan demokratian tilaa ja ennen kaikkea sen kehittämisen mahdollisuuksia. Vaikka vuodet kuluvat, pääosa pohdinnasta on yhä ajankohtaista. Ilmiöt, jotka vuosia sitten nousivat monien silmissä uhkaamaan tasa-arvoa ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen rauhallisia käytäntöjä, ovat edelleen olemassa.

Mutta liekö kuvaavaa, että Wikipedian artikkelissa kirjoittajasta ei tätä(kään) hänen teostaan mainita (8.5.2021). Sen sijaan melkein kolmasosa tekstistä omistetaan varsin lapsellisesti yhdelle ainoalle muistelmateoksen yksityiskohdalle, Keijo Korhosen yritykselle vaikuttaa Norjan Nobel-komiteaan. Wikipedia tässä näyttää, miten julkisuudessa kuljetaan sensaatioilta haiskahtavien asioiden perässä.

Stenbäck toivoo vastuuta ja toimintaa ennen kaikkea politiikassa toimivilta, keneltä tahansa joka osallistuu toimintaan. Heillä tulisi olla ideoita ja rohkeutta saada aikaan demokratiaa kehittäviä uudistuksia. Demokratia puolestaan on perustaltaan niin sanomisen kuin kuulluksi tulemisen vapautta ja oikeutta. Pitää olla oikeuksia mutta myös käytännön mahdollisuuksia osallistumiseen muutenkin kuin äänestämällä vaaleissa.

Tärkeä muutos on ollut kansalaisten oikeus tehdä aloitteita eduskunnalle. Aloitteen voi tehdä 50.000 kansalaista. Tuntuu yllättävältä kirjoittajan ehdotus nostaa määrä sataan tuhanteen. Tähän on kyllä hyvä perustelu: entistä useampi kansalainen tulisi saada mukaan tällaisiin prosesseihin, kiinnostumaan aloitteista että toimimaan itse niiden eteenpäin viemiseksi.

Muutokseen voisi olla toinenkin perustelu: eduskunnan käsittelyyn tulee saada ennen kaikkea sellaisia asioita, joilla on laaja kannatus ja joita on pohdittu laajasti kansan keskuudessa, mietitty "monin aivoin" ja mediassakin muuten kuin vain uutisoiden.

Populistit ja helppoheikit Stenbäck kehottaa kohtaamaan rohkeasti keskustelemalla juuri niistä asioista, joita nämä nostavat esiin. Päättäjien ei tule karttaa itsekritiikkiäkään. Ongelmat on tunnustettava, jos niitä näyttää olevan, vaikeneminen ei populismia hiljennä.

Itse näen ongelmaksi senkin, millä tavalla poliitikot ja kansa toisiaan kohtaavat. Tavat eivät edistä keskustelua ja demokratiaa. Lähinnä vain vaalien edellä on mahdollisuus tavata eri puolueiden edustajia, muina aikoina esimerkiksi kansanedustajat (enin osa heistä) käy lähinnä ns. omissa tupailloissa. Edustajat tulisi velvoittaa olemaan kaikkien halukkaiden tavattavissa, jonkinlaisissa kuulemistilaisuuksissa esimerkiksi 2‒3 kertaa vuodessa.

Mutta mitä puolueiden tulisi tehdä? Stenbäckin mukaan niiden ei tule samankaltaistua eikä myöskään luoda keinotekoisia rajalinjoja (koska yhteistyötä tarvitaan), vaan "seuloa esiin" ja täsmentää omien ohjelmiensa ydintä. Ohjelmissa tulisi selkeämmin erottaa toisistaan pidemmän aikavälin visiot ja se, mikä on realistista päättää nyt ja tässä.

Jo väliotsikoita silmäilemällä näkee, että kirjoittaja pohtii demokratian tilaa ja kehittämistä monelta näkökannalta: "Kolme epäonnista kansanäänestystä", "Siirtolaisuus on populistien keihäänkärki", "Tiedotusvälineet eivät saa pettää demokratiaa". Myös sosiaalisen median roolia pohditaan. Internet ei kirjan mukaan ole mullistanut demokratiaa ja politiikkaa, mutta  kehitystä on seurattava. Vaikka some tuo vaaroja, se antaa mahdollisuuksia tiedon saantiin ja vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen. Kuitenkin sellainen somen käyttö jota harjoitti Donald Trump vallassa ollessaan on varoitus siitä, mihin suuntaan ei pidä mennä. Somen monopolisoitumisestakin Stenbäck varoittaa.

Kirjallaan Stenbäck haluaa pelastaa demokratian. Jos keskustelua käydään samaan tapaan ennakkoluulottomasti ja erilaisia kehityslinjoja pohtien se on myös pelastettavissa ja kehitettävissä.

Pär Stenbäck: Demokratia on pelastettava. Suomentanut Paul-Erik Korvela. Docendo 2019, 167 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 8.5.2021.

Tarkkaa kuvausta pitkästä elämästä

Kertomus alkaa ensimmäisistä muistoista Ohiossa Yhdysvalloissa ja päättyy viimeisiin eläkevuosiin Helsingissä. Tähän väliin mahtuu monenlaisia vaiheita noin 63 vuoden aikana Petroskoissa, Kontupohjassa, karkotuksessa Kazakstanissa ja myös pakkotyössä Tšeljabinskissa.

Tällainen luettelo ei vielä paljasta sitä paljon tärkeämpää, että Allan Sihvolan (1920–2009) kokema ei ole ollut vain hänen elämäänsä, vaan kokonaisen sukupolven ja samoja kohtaloita kokeneiden elämää. Se on enemmän kuin "historiaa". Itse kerrottuna siinä näyttäytyvät työt ja harrastukset sekä kaikki ne ihmiset, joiden kanssa erilaiset polut ovat vuosikymmenien aikana risteytyneet.

Neuvostoliiton suomalaisten muisteluja on julkaistu lehdissä ja kirjoina kymmeniä, mutta harvoissa niistä on näin perusteellinen ote asioihin. Se johtuu varmaan ennen muuta kirjoittajan hyvästä muistista, ehkä muistiinpanoistakin, ja arvelen että myös tekijästä, johon hän viittaa ohimennen: Sihvola kertoo valokuvanneensa paljon. Olettaisin, että kuvat ja kuvamuisti ovat tärkeä väline koottaessa kertomusta elämän eri vaiheista.

Varsinaiselta ammatiltaan Allan Sihvola oli metallityöläinen, viilari ja asentaja, mutta viimeisinä työvuosinaan myös radio- ja tv-aseman tekninen työntekijä. Vähintään yhtä tärkeä osa häntä oli musiikki, ura erilaisissa kokoonpanoissa tanssiorkestereista tilapäisiin soittokuntiin ja jopa sinfoniaorkesteriin. Neuvosto-Karjalassa hänet tunnettiin ennen kaikkea muusikkona, trumpetistina.

Muistelmia Sihvola alkoi kirjoittaa eläkkeelle jäätyään Petroskoissa, viimeistely tehtiin Suomessa. Muisti oli varsinainen työkalu, apua antoivat vaimo ja tytär. Kuitenkin suurin osa kertomasta on sellaista, jonka koki vain Allan itse. Lopputulos on hyvin viimeistelty valokuvineen ja henkilökuvauksineen. Muisteltuja lähimmäisiä on noin 175, ja tarkistin että hän antaa, paria poikkeusta lukuunottamatta, heistä aivan oikeat tiedot. Muukin teksti on tarkan tuntuista, joten sitä voi pitää autenttisena kertomuksena. Jotakin kertoo sekin, että kirjoittaja ei lainaa oikeastaan mitään muista lähteistä, kaikki on itseltä.

Syystä tai toisesta muistelma ei ilmestynyt kirjoittajan eläessä. Suomalaisten yhtäkkiä kiinnostuessa Neuvostoliiton suomalaisista, syksyn 2019 jälkeen, tällaisille muistoille on kysyntää ja niitä tarvitaan. Onhan käynnissä myös Kansallisarkiston kokonaisselvitys aiheesta.

Allan Sihvolan teos muistuttaa siitäkin, että oli olemassa "neuvostolaista" koulua, leikkejä, työtä, harrastuksia, ystävyyttä, omien kotien rakentamista. Ei ollut siis vain vangitsemisia, leirejä ja kuolemantuomioita. Niistäkään Sihvola ei vaikene, mutta ne eivät olleet kaikki se, mitä elämään kuului 30-luvun alusta 90-luvulle.

                *

Tämä on siis omaelämänkerta. Keskiössä on itse koettu ja ihmiset, joita kertoja on tavannut ja joiden kanssa tehnyt työtä, asunut, harrastanut, joita hän on rakastanut ja joitakin inhonnutkin. Tämä on kertomus Allan Sihvolan, asentajan ja muusikon elämästä.

Siksi tuntuu oudolta, että kustantaja on antanut teokselle tällaisen nimen: Stalinin taivaan alle. Eikä alaotsake Lapsena Yhdysvalloista Neuvosto-Karjalaan pelasta mitään, päin vastoin: kirjan nimessä ei ole kirjoittajan elämästä mitään oleellista. Ja miten Stalin liittyy muistelmaan? Valitettava lapsus, joka ei tietojeni mukaan ollut muistelmien oikeudenomistajien tahto.

Älköön tämä kuitenkaan karkottako yhtään lukijaa. Allan Sihvolan pitkään ja mielenkiintoiseen elämään kannattaa tutustua.

Allan Sihvola: Stalinin taivaan alle. Lapsena Yhdysvalloista Neuvosto-Karjalaan. OK-Kirja 2021, 243 s.

Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 6.5.2021.

Kirjan kannen kuvassa Allan Sihvola (keskellä) soittaa Petroskoin rautateiden soittokunnassa. Kuva suurenee klikkaamalla. 

Reunamerkintöjä, taustaa, ajantasaista

Koronakauden alkukuukausiin päättyvä Matti Klingen "julkisen päiväkirjan" 22. osa herättää loppua kohti ajatuksen siitä, mitä kaikkea hän ja moni muu lieneekään merkinnyt muistiin poikkeustilanteen jatkuessa. Kun korona muutti arkielämää monin tavoin, miten se lie muuttanut suhtautumistamme ei vain nykyhetkeen, vaan myös ennen meitä olleeseen.

Klinge on historioitsija, ja sille uskollisesti menneisyys on päiväkirjassa se runko, jolle rakennetaan. Tältä pohjalta lähtevät usein myös kommentit nykyhetken tapahtumista ja uutisaiheista. Milloin huomiota saa se, miten jokin uudeksi kokemamme asia ei suinkaan ole ihmiskunnalle uusi, milloin taas on kiintoisaa verrata keskenään erilaisia ilmiöitä ja asioita. Esimerkiksi käsitykset universumin rakenteesta tai Israelin kansan varhaisvaiheista ovat rakentuneet osaksi sellaisten myyttien varaan, joihin luottaminen on perustunut lähinnä auktoriteetteihin, ei tietoon. Kriittisiä havainnoitsijoita on hiljennetty kaikkina aikoina.

Joissakin aikaisempien vuosien merkinnöissään Klinge sanoo jotakin positiivista tieteen monialaisuuden puolesta. Itse hän on kommenteissaan varsin vakiintunut, joskus lähes fakkiutunut. Pantteri ei pääse täplistään, ei tietenkään. Toisaalta kirjoittaja näyttää positiivista esimerkkiä siinä, miten laajasti hän huomaa erilaisia elämänilmiöitä ja puheenaiheita ja miten hän niitä kommentoi. Tästä näkökulmasta kyse ei ole fakkiutumisesta, vaan lähinnä "erikoistuneesta tarkkaavaisuudesta".

Minua miellyttävät muun muassa Klingen huomiot suomalaisen kulttuurin sellaisista vaiheista ja vaikuttajista, jotka julkisuudessa ja kouluopetuksessa on käsitelty varsin kaavamaisesti ja vajaasti. Klinge esimerkiksi nostaa esiin, miten Alexis Stenvall kehittyi kirjailijaksi ja mitä hänen aikanaan kaiken kaikkiaan tapahtui. Usein kuvio yksinkertaistuu Kiven ja A. Ahlqvistin vastakkaisnasetteluksi, jolloin unohtuu paljon tärkeämpiä tekijöitä, kuten Kiven suuri lukeneisuus sekä se, mikä merkitys hänen tuotannollaan oikeasti oli ei vain suomalaiselle kertomakirjallisuudelle vaan myös kielellemme.

Politiikkaan kirjoittaja kiinnittää huomiota sekä median annin, erilaisten vuosipäivien että omien "päähänpistojensa" pohjalta. Kun hän kesällä 2019 huomasi sen hyvin vähän julkisuuden, jonka sata vuotta täyttänyt tasavaltainen hallitusmuotomme sai, olisi aiheesta lukenut mielellään enemmän. Muissa yhteyksissä hän on kyllä siitä kirjoittanut. On tietenkin outoa, että niin suuri huomio kiinnitetään päivään 6.12.1917 maassa, jolla jo sitä ennen oli parlamentti, senaatti, ministeriöitä, valtionrautatiet, posti, sanomalehdistö jne., mutta sen sijaan poliittisen ja kansalaisdemokratian kannalta keskeinen ratkaisu eli kysymys tasavallasta jätetään vähille maininnoille.

Lukijalle päiväkirjat ovat antoisaa seuraa monin tavoin. Kirjaa ei ole pakko lukea heti alusta loppuun, eihän sillä ole juonta eikä siinä seurata tarinan kaarta. Toiseksi joskus yllättävätkin aiheet laittavat miettimään, tunteeko lukija itse kommentoituja asioita ja mitä mieltä hän niistä on. Päiväkirjan pitäjän kanssa voi olla eri mieltä, mutta hänelle on turha suuttua: jokaisella on oikeus pitää omaa kirjanpitoa ja kommentoida asioita, joita pitää tärkeinä.

Mielenkiintoisia ovat kirjasarjassa julkaistut Kligen lehdille, useimmiten Helsingin Sanomille, lähettämät yleisönosastokirjoitukset. Usein ne on jätetty julkaisematta ja nyt nähtyinä ne palauttavat mieliin puheenaiheita, joilla joko tuntuu olevan edelleen merkitystä tai sitten ei ollenkaan. Sitä on vaikea tietää, osoittautuuko jokin kommentti taas uudessa tilanteessa ajankohtaiseksi. Paljon historiaa ja maailmaa tunteva osaa ottaa kantaa, ja joskus lyönti osuu naulan kantaan.

Heinäkuulta 2019 kesäkuulle 2020 ulottuva päiväkirja päättyy hieman sekaviin tunnelmiin. Korona oli tullut, mutta siitä ei vielä osattu ajatella mitään "loppuun saakka". Nyt odotamme, mitä kaikkea voimme "koronan jälkeen" lukea sen aikana koetusta ja ajatellusta.

Matti Klinge: Mannerheimin unet. Päiväkirjastani 2019–2020. Siltala 2020, 182 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 6.5.2021.

Aikaisemmin on julkaistu kirjoitus Matti Klingen päiväkirjoista 1998–1999 ja 2015–2016. Sen löydät täältä. 

Tanjan kadulla Vasilinsaarella

Naapureihin voi tutustua monella tavalla ja tasolla. Lisäksi on aina aikaulottuvuus. Esimerkiksi naapurikansojen käsityksissä toisistaan menneisyys voi vaikuttaa hyvinkin vahvasti nykyhetkeen.

Mutta entä kun hypätään tasolle, jossa pyritään kohtaamaan niin mennyt kuin nykyinen? Entä kun annetaan vielä elossa olevien muistojen yhdistyä siihen, mitä muuten on mahdollista saada tietää paikasta ja siinä eläneistä?

Tällaiseen yhdistelmään pyrki Kalle Kniivilä kootessaan sadan vuoden ajalta yhden kadun asukkaiden vaiheita meille niin läheisestä, mutta toisaalta etäisestä Pietari-Leningradista.

"Tanjan katu" eli Vasilinsaaren linjat 2 ja 3 on hyvä valinta siinä mielessä, että varsin vaivatta löytyy monenlaista dramatiikkaa. Monien mielessä juuri mainittu Tanja Savitševa (1930-1944), joka päiväkirjaansa tallensi perheenjäsentensä kuolemat piiritetyssä kaupungissa ja joka itse kuoli evakossa, on jonkinlainen kaiken koetun "elävä symboli".

Mutta juuri tämän muiston vuoksi lukija voi pelästyä. Eihän monimiljoonakaupungin historia voi rakentua vain muistojen varaan? Eihän elämä lisäksi ole ollut vain tällaista? Koska näin voi kysyä on merkittävä muistiin, että kaupungin kehitys ei tosiaan ole rakentunut vain vallankumouksen, vainojen ja piirityksen tapahtumista, vaikka nämä asiat ovat niitä "huomiota herättäviä" ‒ ja nuo ajat kokeneiden muistissa hyvin pysyneitä.

Kunnon jalkatyöllä eli asukkaita haastattelemalla ja paikkoihin tutustumalla Kniivilä saa kadun elämään. Arkistotietoakin on käytetty. Saamme kosketusta muun muassa asumiseen, kiinteistöbisnekseen ja liike-elämän muutoksiin. Kirjoittaja näkee joskus ehkä turhaa dramatiikkaa siellä, missä sitä on ollut vain hetkellisesti, kuten vuoden 2017 vappumarssilla. Arki on toisenlaista. Varsinkin turistille tällainen lähestymistapa on hyödyksi. Liiaksi on julkaistu sekä kuivahkoja matkaoppaita että uutisia vain päiväntapahtumista. Kumpiakin voi olla vaikea sovittaa yhteen sen kanssa, miten oikeasti eletään.

Oma mielenkiintonsa on sillä, että joku muistaa sodanjälkeisen ajan ja vertaa sitä nykyiseen. Kaukaisemmat asiat ovat jo toisen käden tietoa. Ensikertalaiselle turistille kaikki on uutta, toista kertaa tulevalle muutoksia on tapahtunut. Kaikille Vasilinsaaren kävijöille Kniivilän teos antaa jotakin enemmän kuin normaali matkakirja.

                        *

Mutta, mutta... kun kuljen itse tätä katua, seuraan sitä talo talolta käyttäen oppaana myös internetin tietoja aikaisemmista asukkaista, vertailen nimiä ja kysyn kysymyksiä Kniivilän kirjalta, en saakaan kaikkeen vastauksia ja jopa huomaan, että jotkut omat vastaukseni ovat toisenlaisia.

Kniivilä ei ole löytänyt kadun suomalaisyhteyksiä, ei todellisia eikä "potentiaalisia". Hän ei ole kävellyt katua kovin pitkälle kohti Malaja eli Pikku-Nevan rantaa, koska hän ei ole tullut talon numero 45 kohdalle. Siinä asui maanpakolaisena kansanedustaja, toimittaja Matti Airola perheineen. Vuonna 1918 hän oli punaisen Suomen sisäministeri. Hän teki Leningradissa opettajan työtä vuoteen 1938, vangittiin ja kuoli vankeudessa.

Itse kävelin tuolle talolle kesällä 2019 ja tapasin sen asukkaista kuvanveistäjän. Hänen ateljeessaan kuulin sen hetken uutisia ja kerroin mitä tiesin talon 1930-luvusta. Mietin, että Airolat ansaitsisivat kyltin julkisivuun. Poika Veikko teki pitkän päivätyön toimittajana Karjalassa.

Talossa numero 7 asunee vieläkin Klodtin (Clodtin) suvun jäseniä. Kniivilä kertoo heistä Korina Klodtin kertomaan perustuen. Hän mainitsee, että Korina on suoraan alenevassa polvessa sukua kuvanveistäjä Pjotr (Peter) Klodtille, Nikolai I:n muistopatsaan tekijälle. Itse olisin ehdottomasti lisännyt pari seikkaa: Peter oli meidän Järnefeltien sisarusparven äidin setä, ja hän on tehnyt myös Nevan valtakadun Fontankan sillalla olevat hevosveistokset... (...olisi mielenkiintoista selvittää myös, onko Petroskoissa vankeudessa olevan Juri Dmitrijevin tytär Katerina Klodt samaa sukua...).

Siirryn ihmisistä tilastoihin ja muuhun Kniivilän antamaan tietoon. Vladimir Putin ei ole asunut toisella linjalla, tytär kyllä. Jotkut 1930-luvun pidätyksistä annetut tiedot ovat kummallisia. Kniivilä sanoo pidätysten alkaneen elokuussa 1937, mutta sitä ennen oli viety ainakin 26 henkeä. Lukumääräkään ei täsmää laskelmieni kanssa. On pakko sanoa, että tiedot vangitsemisista eivät kovin hyvin osu yhteen Venäjällä julkaistujen tietojen kanssa. Muun muassa väitetään nuorimman viedyn olleen 1914 syntynyt Lev Izrailit, itse löydän nuorimmaksi 1915 syntyneen Vasili Stotikin.

Virheet ja puutteet eivät kirjan arvoa vähennä, mutta ne on hyvä tietää. On toki vielä paljon muutakin, mitä Tanjan kadusta, Vasilinsaaren toisesta ja kolmannesta linjasta on jäänyt kertomatta ja minkä joku ehkä joskus meille kertoo.

Kalle Kniivilä: Tanjan katu. Elämää Pietarissa 1917‒2017. Into 2017, 227 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 4.4.2021.

Kaksi kertomusta elämästä

Milloin elämä tuntuu sen arvoiselta, että siitä haluttaa kirjoittaa muistelmia muidenkin luettavaksi? Jos jätämme laskuista julkkisten enemmän tai vähemmän tilatut, ehkä haamukirjoittajien tekemät teokset, luulisin että on kaksi pääasiallista syytä. Joko elämässä on jokin arvoitus tai sitten tuntuu tapahtuneen niin paljon, että siitä haluaa jakaa muillekin.

Kun elämää laajentaa hieman omien tekemisten ulkopuolelle, arvoituksia löytynee lähes aina. Ehkä jopa salaisuuksia. Jos luulee pääsevänsä sellaisten jäljille, miksi siitä ei voisi kirjoittaa? Näin on tehnyt joutsenolainen Ulla Viskari-Lippojoki.

Kun elämään taas mahtuu monenlaisia kokemuksia linjalla Inkerinmaa, Arkangeli, Igomel, Minsk, Leningrad ja kun kokemuksiin nivoutuvat sukulaisten kohtalot, riittää kerrottavaa kuten imatralaisella Viola Heistosella.

Uskon, että kumpikin teos myös opettaa omia elämäntarinoitaan tekstiksi tai jopa kirjaksi suunnitteleville. Hyötyä niistä löytää sellainenkin, jolta tällaisessa asiassa kysytään neuvoja.

Eräs oma yritykseni neuvoa elämänkertansa kirjoittajaa päätyi umpikujaan, johon oli mahdoton antaa ratkaisua. Kirjoittajalla oli ideoita ja halu saada paperille varsinkin lapsuuden vaiheita. Mutta umpikuja tuli vastaan kirjoittajan pään sisältä. Kun hän ei löytänyt mielestään tarpeeksi tarkkaa tietoa siitä, miten eräät asiat olivat hänen perheessään 60-70 vuotta sitten, hän luovutti. Hänestä "keskeneräistä" kertomusta ei voinut kirjoittaa.

Muiden tekemistä omaelämäkerroista on tällaisten ongelmien varalle hyötyä. Oppii esimerkiksi sen, että rajaaminen ja näkökulma pitää valita. Pitää ymmärtää, että "kaikkea" ei voi kirjoittaa. "Kaikkea" ei tiedä, on laadittava omanoloinen kertomus siitä, miten asiat on nähnyt ja ne kokee.

Viola Heistosella ei ole tapahtumista pulaa. Hän kertoo varsin pikkutarkasti vaiheitaan alkaen lapsuudesta opiskelun kautta työelämän omiin ja muiden tekemiin valintoihin. Kaikki näyttää helpolta jälkeenpäin katsoen, ainakin lukijalle tulee tällainen tunne. Ehkä on ollut enemmän vaikeuksia, ehkä ei? Joka tapauksessa omillakin valinnoilla on ollut merkitystä. Ehkä myös sukulaisten vaikeudet ovat lisänneet omaa itsetuntoa ja sisua?

Viskari-Lippojoen Isän tyttö on itse asiassa kertomus isän tytöistä. Rohkeutta kirjoittaa ja julkaista se kaikkien saataville on tekijällä ollut vähintään yhtä paljon kuin Heistosella. Kummankin kirjan ääressä voi pohtia, missä määrin on mietitty sitä, miten paljon asioista voi kertoa. Löytynyt rohkeus ansaitsee kiitoksen: on monia asioita, jotka hyvin voi jakaa. Ei siksi että ne ovat "salaisia" vaan siksi, että niiden jakaminen opettaa lukijallekin jotakin.

Heistosenkin kertomus jättää positiivisen mielen, vaikka hän ei salaa Neuvostoliitossa harjoitettua kansalaisten valvontaa (miten esimerkiksi lasten kastaminen jouduttiin salaamaan työpaikan menettämisen pelossa). Viskari-Lippojoen kertomus opettaa, miten puhdistavalta voi tuntua, kun esiin tullut sukusalaisuus muuttuu voimavaraksi.

Kumpikin teos on omakustanne. Rohkeuden merkki sekin: näin vältetään karikot ja päästään kertomaan elämästä "kenelle tahansa". Itse lainasin teokset Etelä-Karjalan Heili-kirjastoilta.

Viola Heistonen: Elämäni Koulut. Elämäni Neuvostoliitossa. Kustantaja ja valmistaja BoD – Books on Demand. 2020, 304 s.

Ulla Viskari-Lippojoki: Isän tyttö. Painopaikka BoD – Books on Demand. 2020, 59 s.

Kumpikin teos sisältää kotialbumin kuvia.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 4.4.2021.

Sanakirja, joka kesti isältä pojalle

Nykyisin netissä toimivat ohjelmat vääntävät meille pikakäännöksiä kymmenistä kielistä, mutta ennen oli toisin. Ennen turvauduttiin enemmän fyysisiin sanakirjoihin, ja ehkä myös nähtiin enemmän vaivaa yksittäisten sanojen pähkäilyyn.

Muistona niiltä ajoilta olen säilyttänyt hyllyssäni muun muassa Knut Cannelinin suomalais-ruotsalaisen taskusanakirjan, joka on lajinsa ja aikansa klassikko. Itse asiassa se on toimitettu periaatteella "isältä pojalle", sillä Cannelinin poika Aulis muokkasi tätä alun perin vuonna 1908 ilmestynyttä kirjaa hieman uuteen uskoon 1940-luvun lopulla.

Mutta suvussa perinne kulki oikeastaan isoisältä pojanpojalle, sillä jo Knut Cannelinin (1869–1938) isä Gustaf Cannelin (1815–1885) oli kielimies ja kääntäjä. Hän julkaisi kreikan kieliopin ja pienehkön sanakirjan, mutta merkittävin hänen töistään oli muutamien tärkeiden tietokirjojen, muun muassa lakikirjojen suomentaminen.

Aulis Cannelin päiväsi esipuheen isänsä peruista muokkaamaansa suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan vuonna 1946, ennen syntymääni. Olen käyttänyt jo lukioaikana vuoden 1963 kahdeksatta painosta.

Kirjaa selaava suomenkielinen lukija kiinnittää aluksi käännöksiä enemmän huomiota muutamiin, itse asiassa aika moniin kummallisiin sanoihin. Jo ensimmäiseltä sivulta löytyvät sanat aami (ruotsiksi åm), aamillinen (en åm full) ja aarakki (arrak). Kun näitä sanoja löytyy matkan varrella lisää, on pakko ajatella tämän suomen kielemme muuttuneen varsin paljon 70 vuoden aikana. Vai onko niin, että nämä ovat esihistoriaa eli Aulis Cannelinin kopioimia isänsä vuoden 1908 ensipainoksesta?

Ja koskeeko sama kirjan ruotsinkielisiä sanoja? Epäilenpä, että kyllä. Toisin sanoen kirjaan on suhtauduttava varoen. Jos pelkästään sen avulla opiskelisi ruotsia, herättäisi se hupia Pohjanlahden kummallakin rannalla. Vielä yksi kysymys: mikä on juhmuri (ruotsiksi ramm, rammen)? Onko sana tuttu sen paremmin suomessa kuin ruotsissa?

Indoeurooppalaisten kielten pohjoiset muodot ovat niin läheistä sukua toisilleen, että esimerkiksi ruotsissa ja englannissa on sekä yhteisiä samaa merkitseviä sanoja että sanoja, joiden merkitys on läheinen tai jotenkin hauskasti muuttunut. Esimerkiksi hailakka (eli haalean vaalea) on ruotsiksi blek tai black. Saman ilmiön löytää suomesta ja virosta: yksi sana on eri merkityksissä. Tässä tapauksessa black-sana on ruotsissa ja englannissa kummassakin väriä merkitsevä adjektiivi.

Eivät yhtäläisyydet koske pelkästään läheisiä sukukieliä, sillä esimerkiksi itäslaavilaisesta venäjästä ja ruotsista löytää yhteisiä sanoja, muitakin kuin muilta lainattuja. Tällainen sana on esimerkiksi ruotsin jag ja venäjän ja.

Sanakirjoja selatessa löytää myös hauskuuksia: jonkin kielen sana on sattumalta  aivan muuta toisessa kielessä. Esimerkiksi ruotsin järv, järven on ahma. Tästä voi päätellä, että Järv-nimisten Ruotsiin aikanaan muuttaneiden virolaisten ei ollut vaikea sopeutua uuteen kieliympäristöön ainakaan sukunimensä vuoksi. Eri asia on, että assosiaatiot siirtyivät vesistöilmiömaailmasta imettäväispetojen maailmaan.

Sukunimi Brandt on alun perin ollut käytössä Skandinaviassa ja Pohjois-Saksassa. Mutta kumpaa se kahdesta mahdollisuudesta tarkoittaa, vai tarkoittaako molempia: ahdetta eli mäkeä (brant) vai paloa (brand)?

Vanhatkin kirjat ovat kirjoja ja niistäkin voi kaivaa esiin asioita, jotka elävät yhä. Niinpä en toivo Cannelinien  työtä eli sanakirjaa (ordbok, lexikon) käsitellessäni olleeni mikään sanansaivartelija (ordryttare)!

Tässä yksi hauska ilmiö: tällainen saivartelija onkin ruotsiksi ratsastaja (eikä gnet), vaikka toki henkilöstä voidaan käyttää myös täsmällistä termiä pedant.

Knut Cannelin: Suomalais-ruotsalainen taskusanakirja. Toimittanut Aulis Cannelin. Kahdeksas painos. WSOY 1963, yli 20 000 sanaa, 664 s.

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisen kerran toisella sivulla 19.12.2012 ja siirrettiin tähän paikkaan 3.4.2021. 

Böll vihreällä saarella

Itselle outoon voi tutustua kahdella ääritavalla, mutta myös niiden yhdistelmillä – jo maailmankirjallisuus todistaa, että kokemista on monenlaista ja siitä kertomisen tapoja erilaisia. Yksi ääri on vain ulkonaisen näkeminen, toinen laita kokeminen ns. kaikilla aisteilla ja syvemminkin.

Irlannin vihreästä saaresta kertoivat 1950-luvulla suomalaisista Aale Tynni ja Henrik Tikkanen (heidän kirjoistaan kerron täällä). Vuosikymmenen loppuun mennessä olisi voitu julkaista myös Heinrich Böllin pieni päiväkirja, mutta se ilmestyi meillä vasta vuonna 1975.

Samoihin aikoihin Irlannissa käyneet Tikkanen ja Böll ovat selvästi aistineet hieman samaan tapaan. Kuitenkin Saksan katolisessa kulttuurissa kasvaneella vaikkakaan ei "umpiuskovaisella" Böllillä on ollut yksi etu puolellaan. Se avaa meille näkymiä, johon aivan ulkopuolisen on vaikea päästä.

Böllillä ei tarjoa muualta lainattua, hän luottaa lähinnä aisteihinsa ja kokemukseensa. Hän löytää tuttua joistakin asioista, toisista taas ei. Vielä mielenkiintoisempaa on, miten hän huomaa vieraan maan ihmisten kommunikoivan sekä keskenään että outojen kanssa.

Katolisen kotimaan ja katolisen Irlannin eroja Böll tiivistää luvussa "Sanontoja". Maassa, jossa on monta eri syytä surra monia eri asioita, on hänen mukaansa tapana olla surematta liikaa. Kun irlantilainen katkaisee jalkansa tai tekee konkurssin, hän saattaa sanoa: "Olisi voinut käydä huonomminkin." Mitä saksalainen sanoo vastaavassa tilanteessa? Böllin mukaan hän tuumii, että huonommin ei enää olisi voinut käydä.

Kyse on suhtautumisesta vastoinkäymisiin, mutta se heijastuu myös suhtautumisessa lähimmäisiin. Lohdutuksen sana naapurin onnettomuudessa, eikö sen pitäisikin muistuttaa, että todellakin huonomminkin asiat voisivat olla?

Edellinen paljastaa, että Böll ei tullut vihreälle saarelle ensisijaisesti tutkiakseen sitä vaan oppiakseen. Hän tarkkailee ihmisiä ei ainoastaan kanssakäymisessä vaan myös seuraten puolisalaa baarissa istuvien ukkojen olemusta ja harvoja sanoja.

Päiväkirja vihreältä saarelta ilmestyi Otavan Delfiini-sarjassa silloin, kun itse olin kiinnostunut maailmaa avaavista pokkareista. Miksi tämä meni vuonna 1975 ohi? Nyt pohdin mitä ehkä olen menettänyt ja miksi kirjaa suosittelen. Jos olisin lukenut tämän, olisin  oppinut miten havainnoidaan käyttäen muitakin aisteja kuin niitä, jotka tavallisesti aisteina luetellaan. Pitää tajuta myös asioiden ajallinen olemus ja yhteys. Fyysistä läsnäoloa täydentää se, mitä on ollut ennen ja mikä yhdistää ihmisiä yhtä lailla kuin läsnäolokin.

Kaukaa historiasta voi ulottua nykypäivään vaikutuksia, joita emme tunnista. Mikä merkitys oli sillä, että Irlanti oli 2000 vuotta sitten Euroopan ainut ns. sivistynyt nurkka, jota ei alistettu Rooman valtakuntaan? Mikä merkitys on ollut sillä, että vuosisatojen ajan täältä on lähdetty muualle? Miljoonat ovat jättäneet saaren pakon edessä eli leivän etsinnässä.

On eri asia, tarkkailemmeko ympäristöä vai ryhdymmekö kontrolloimaan sitä (esittämään arvostelmia, jakamaan plussia ja miinuksia). Todellisuuteen näet pitää sopeutua. Böll muistuttaa, että Saksassa "yhdeksän maissa" loppuu ihan varmasti puoli kymmeneltä, mutta Irlannissa "kello yhdeksän" voi olla suurta huijausta – jos otat sen tosissasi.

Pari sanaa tästä fyysisestä kirjasta, jonka luin. Se on alun perin pokkari, mutta sidottu tummanvihreisiin kansiin ammattitaidolla ja säilynyt erittäin hyvässä kunnossa. Takakannen tasku lainauskorttia varten (siihen on merkitty lainaajan numerot ja palautuspäivät...) sekä leima "Imatran kaupunginkirjasto" kertovat, että kirja ei ole ollut hunningolla. Mielihyvin palautan sen ja toivon lukemisen iloja seuraaville lainaajille.

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta. Suomentanut Kai Kaila. Otava 1975, 107 s. Alkuteos Irisches Tagebuch 1957.

Julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 3.4.2021.

Lue ja kapinoi

Mehän saamme kuulla kaiken; ainakin kaiken, minkä haluamme tietää. Kiitos siitä monipuoliselle, jopa ajan tasaiselle uutisten tarjonnalle. On erilaisia kanavia internetissä, on ajankohtaislähetyksiä tv-kanavilla, on muu media.

Mutta ymmärrämmekö silti kaiken, mitä meille kerrotaan? Olemmeko myöskään perillä siitä, mitä uutisissa mainituille ihmisille oikeasti tapahtuu ja miten he asiat kokevat?

Tämän ymmärtämiseksi tarvitaan vähintään jonkinlainen silminnäkijäkertomus; muistelmateos, kokijan todistus kirjana tai dokumenttielokuvana. Uutiset eivät yleensä koskaan huolehdi siitä, että pääsisimme perille tapahtumien syistä, yksityiskohdista ja seurauksista.

Tällaista tulee mieleen venäläisen protestiryhmän Pussy Riotin yhden keskeisen toimijan Nadja Tolokonnikovan "raportista". Se ilmestyi englanniksi 2018 ja suomeksi 2019. Muutoin ryhmä on päässyt meillä julkisuuteen lähinnä päivän uutisissa.

Suomeksi teosta tarjotaan toimintaoppaana, mikä on virhe eikä aivan vastaa kirjoittajan ideaa. Alkuteoksen nimi Read & Riot, siis "Lue ja kapinoi", on kehotus, ja se myös jää kirjasta lukijan mieleen. Kyse ei ole ensi sijassa toiminnan vaan elämän ohjeista sekä yhteiskunnan analyysistä.

Kyse on myös asenteesta, jolla epäkohtiin tartutaan. Tämän Tolokonnikova tuo monin tavoin esiin sekä kertoessaan kokemuksistaan että pohtiessaan muun muassa oikeus- ja rangaistuskäytäntöjä.

Kyse ei ole vain Venäjästä, mitä suomenkielisen laitoksen olisi kannattanut korostaa. Kirjoittaja tuntee hyvin myös Yhdysvaltojen käytäntöjä. Kun kirja tuli julki hieman ennen Trumpin valtakauden loppukliimakseja, se antaa pohdittavaa myös tämän maan mätäpaiseista.

Sekä Venäjää että Yhdysvaltoja koskevat esimerkit ja pohdinta eivät ole parissa kolmessa vuodessa mitenkään vanhentuneet. Päin vastoin: Trump jätti perinnön, jonka pöyhiminen on vasta alkanut. Venäjällä taas tilanne on kehittynyt ja jumiutunut muun muassa vuodenvaihteen 2020-2021 tapahtumien myötä. Oikeuslaitoksen toiminta ja kansalaisten oikeusturva ovat kummassakin tapauksessa edelleen ajankohtaisia pohdinnan aiheita.

Miksi "Lue ja kapinoi"? Tolokonnikova korostaa teorian ja käytännön, lukemisen ja toimimisen, oppimisen ja tekemisen liittoja. Hänelle hyviä elämänohjeita ei ole olemassa vailla halua ja intoa toimia oikein, toisin sanoen kirjaviisaudella ei tässä raa´assa maailmassa pitkälle pötkitä. Toisaalta pelkkä protesti ei saa voimaa taakseen ilman yhteiskunnan, kulttuurin, politiikan jne. tuntemusta.

Teos on hajanainen, sillä teksti palaa samoihin teemoihin toistamiseen, mutta tämä on myös sen vahvuus. Näin lukijan on mahdollista mielessään kerrata sitä, mikä "kaiken kokeneen" ja parin vuoden ajan työleirilläkin mielen osoittamisen vuoksi olleen kirjoittajan sanoma lopulta on. Näin tulee myös hyvin perustelluksi se, minkä voiman ihmiselle antavat rohkeus, peräänantamattomuus, iloisuus ja uteliaisuus. Niillä mennään vaikka läpi harmaiden putinien ja trumpien.

PS. Loppusivuja kohti lukija saa kyllä vastauksia sellaisiinkin kysymyksiin, joita ei ehkä osaa odottaa. Feminismin käytäntöjen ja hieman teoriankin pohdiskelu luo pohjaa ymmärtää myös sitä, miten meininki ei ole muuttunut joiltakin osin juurikaan siinä lyhyessä ajassa, kun siirryttiin neuvostotodellisuudesta tähän "uuteen venäläiseen".

Nadja Tolokonnikova: Pussy Riotin opas aktivismiin. Suomentanut Sirpa Parviainen. Bazar 2019, 284 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.2.2021.