Ei lumoa ilman tarvetta

Tieteellisesti tutkimatta arkea tarkkaillen voi päätellä, että kirjoitamme asioita "ylös" eli jollekin alustalle tärkeysjärjestyksessä seuraavista syistä: 1. jollekin toiselle viestinä jostakin asiasta, 2. itselle jotta ei unohtuisi (mitä kaupasta ostaa tms.) ja 3. muistiin ns. tulevia aikoja varten eli vaikkapa muistikirjaan tai muualle tieto, jonka haluaa jäävän talteen.

Kohdan 1. perinteinen väline oli kirje, paperi joka lähetettiin postissa. Näyttää siltä, että reaaliajassa viestiä välittävät sähköiset välineet ovat syrjäyttäneet sen suurimmalta osin.

Kohdassa 2. taitaa varsin yleinen olla paperilappunen, vaikka kyllä käytetään myös sähköisiä kalentereita ja älypuhelimen muita sovelluksia. Harvalla kuitenkaan taitaa olla sellaista muistikirjaa, joka palvelisi niin tässä kohdin kuin kohdassa 3.

Mutta kirjeiden kirjoittamisen sekä päivä- ja muistikirjojen puolesta puhutaan. Kauniillakin tavalla ja monipuolisesti, kuten kirjailija Terhi Rannela teoksessaan Kirjeiden lumo.
Mutta entä jos kirje tai mikään muu "hienompi kirjoittaminen" ei lumoa? Jos kehitys on mennyt jo siihen, että välineenämme on vain tietokoneen välityskyky (verkkoyhteydet)? Kun kirjoittaminen ylipäätään on muuttunut sormenpäiden kosketuksiksi lasilevyllä, miksi puhua sellaisen puolesta, joka kiinnostaa vain harvoja?

On toki hyvä muistuttaa, että elämässä on hetkiä ja asioita joiden vuoksi kannattaa miettiä viestinnän tapaa. On menetelmiä, joiden ansiosta muistot säilyvät pidempään kuin yön yli. On muitakin välineitä kuin puhelimen kamera. Mikä esimerkiksi oikeasti korvaa onnittelu- tai osanottokortin?

Rannelalla on monia hyviä ideoita. Parhaansa mukaan hän yrittää motivoida ymmärtämään "vanhanaikaisen" kirjoittamisen merkitystä. Tässäkin on oleellista kuitenkin se, syntyykö tarvetta ja onko motivaatiota. Tapoihin ja tarpeisiin kasvetaan lapsesta, koululla on suuri merkitys. On mietittävä oman kirjoittamisen merkitystä: sitä, että siitä jää pitkäaikaisia jälkiä (esine, olkoon sitten kirje, kortti tai muu teksti) ja sillä voi persoonallisemmin kuin tekstiviestillä lähestyä toista ihmistä. Kaikkea ei tietenkään tarvitse säilyttää.

Ammattikirjoittajan pohdinnat avaavat monenlaisia näkymiä kirjoittamiseen, mutta lähestymistapa on turhan hempeä. Tulevat raavaat äijätkin tulisi saada kirjoittamaan, ylipäätään pitäisi pystyä yllyttämään kaikkia.

Päiväkirjoja kirjoittavat yleensä korostavat, että ne auttavat selkiyttämään ajatuksia ja pohtimaan omassa rauhassa elämän isoja ja pieniä kysymyksiä. Tässä on kirjeen "voima": toisin kuin hätäinen puhelinsoitto se antaa mahdollisuuden selvittää asioita toiselle perusteellisesti – tietenkin aina niissä rajoissa, miten vastaanottaja viestit ymmärtää.

Omakohtainen havainto koronavuoden 2020 kokemusten pohjalta: emme enää osaa reagoida entiseen tapaan kirjallisiin lähestymisiin. Vain kolmessa neljässä tapauksessa kymmenestä olen saanut kiitoksen – sähköisesti, mutta kuitenkin.

Silti aion vielä kirjoittaa...

Terhi Rannela: Kirjeiden lumo. Karisto 2021, 168 s.

Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 16.7.2021.