Kirjailija Dina Rubinan (s. 1953) suomalaisille lukijoille esitellyt teos sisältää kolme kertomusta, jotka on kirjoitettu vuosina 1990–1994. Niistä varsinkin yksi tuo mieleen Anton Tšehovin sairaalat ja lääkärit, mutta se on myös tiukkaa ajankuvaa talvesta 1952–1953 ja siitä, miten Stalinin viimeisinä elinviikkoina Moskovassa herätetty uusi vainoaalto iski kovemmalla kuin perhosen siiven voimalla jopa kaukana periferiassa, uzbekistanilaisessa pikkukaupungissa.
Kertomus käsittelee myös naisten välistä kilpailua ja toisaalta solidaarisuutta. Ymmärrystä voi saada häneltä jolta ei uskoisi saavansa, mutta työyhteisön sisällä myös kateus elää. Vaikka kaikki ei pääty hyvin, loppuratkaisu viittaa parempaan. Ei ehkä jokaisen yksilön kohdalla, mutta kuitenkin...
Kertomus intelligentistä on sekin velkaa Anton Pavlovitšille. Tulee mieleen, että itsekö APT kurkkii puiden takaa valkoisessa takissaan ja pyöräilee kuin unissakävelijä... Mutta kun Emilia, Marinka ja ties ketkä naiset ovat menneet pyörälle päästään, ilmenee myös, että työyhteisön (joka lienee kustantamo tai kirjallisuusinstituutti?) miehet ovat lähinnä omituisia otuksia verrattuna yhteen, joka saa sentään jotakin aikaan.
Tämä aikaansaava mies hurmaa päähenkilön niin, että hänen on käytävä Tallinnassa saakka todistamassa itselleen, että pää on menossa sekaisin. Salaperäisestä pyöräilijästä ei saa otetta; hän viuhahtelee ja vilauttelee, mutta on arka eikä erityisen sivistynyt. Hän ei siis ole Tšehov.
Kolmas, nimikkokertomus, on tarina ihmisistä, jotka asuvat yhdessä, mutta jotka eivät tunne toisiaan eivätkä halua tunteakaan lukuun ottamatta yhtä sidettä: kiintymystä pikkulapseen, joka voi olla oma poika tai sitten ei.
Mikään palikka ei kuitenkaan tahdo sopia paikalleen. Ei vaikka tällä isällä (tai ehkä ei-isällä) on hyvä ja jalo tarkoitus. Ymmärrän kertomuksen niin, että pelkkä jalous ja hyvä tarkoitus ei riitä; tarvitaan muutakin. Periaatteita? Legopalikoista ei rakenneta oikeita taloja.
Kirjailija syntyi ja kasvoi kaukana Taškentissa ja julkaisi ensimmäisen novellinsa 16-vuotiaana. Nyt Rubina asuu Israelissa ja hänen teoksiaan on käännetty monille kielille.
Vielä Anton Pavlovitšista. Kun käytetään kieltä hänen tapaansa, kääntäjä joutuu joskus ymmälle. Esimerkiksi: "Riisukaa, riisukaahan toki takkisenne..." Tuollainen deminutiivi tuntuu suomeksi keinotekoiselta, jopa lapselliselta, sillä kirjoittaja tarkoittaa "takkisella" ainakin lievää halveksuntaa. "Nuttu" toimisi paremmin.
Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi. Suom. Tuukka Sandström. Idiootti 2015, 158 s.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.2.2017.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti