Monien Leningradin piirityksen ajasta kertovien oikeiden päiväkirjojen (joita on julkaistu suomeksikin useita) sekä aihetta käsittelevän tieteellisen kirjallisuuden rinnalla kaupungissa työskennelleen toimittaja Lidija Ginzburgin teksti on välittävä silta ihmisten arkipäiväisten kokemusten ja aiheen "objektiivisen" tarkastelun välillä.
Teos perustuu muistiinmerkintöihin. Lisäksi se sisältää paljon sellaista pohdintaa joka ei ole syntynyt hetkellä jolloin jokin asia on koettu. Hieman outoa onkin, että suomennoksella on tällainen nimi. Kyse ei ole päiväkirjasta perinteisessä mielessä. Tämä käy ilmi tekstistä ja se käy ilmi myös kerronnan muodosta. Kirjoittaja sanoo asian myös suoraan: "Kokoamissani piirityksen tarinoissa..." (s. 70). Alkuteoksen nimi puhuu muistiinmerkinnöistä ja monissa kohdin näkyy, miten tekstiä on jälkikäteen muokattu.
Epäilen, että kirjan nimi ei ole suomentajan keksintö, sillä hän esittelee asian hyvin jälkisanoissaan. Onko siis kustantaja halunnut saada aikaan ylimääräistä dramatiikkaa, jopa kaupallista myyvyyttä?
Kirsti Eran suomennos toimii. Tuntuu luontevalta esimerkiksi se, miten on käännetty erilaisia "tekstin sisäisiä puhumisia" ja sanontoja koskeva pohdinta. Sivulla 153 on pari kysymysmerkin aiheuttanutta kohtaa. "Aivan kuten talonmiehen apulainen kadehti talonmiestä konkreettisesti, kun taas talonomistajaa hän kadehti abstraktisesti." Talonmistaja Neuvostoliitossa? Hieman myöhemmin joku heittää repliikin: "– Talvisodasta hän sai Punaisen tähden kunniamerkin... " Talvisodasta ei tuohon aikaan kukaan puhunut.
Kerronta sisältää paljon eläviä repliikkejä. Ginzburg analysoi kuulemaansa; tähän hän ryhtyy varsinkin kirjan pisimmässä tekstiosuudessa (Toinen osa: Työpaikka). Siinä kuvataan etupäässä työn lomassa moniin eri asioihin liittyviä varsin hajanaisia keskusteluja.
Sivulta 412 lötyy mielenkiintoinen assosiaatioita ruokkiva seikka. Nälkäinen kulkee kaupan ohi, seinässä on pitkä nimikyltti: "Lihaa, vihanneksia, riistaa". Siis "Mjaso, ovoštši, ditš". Kyltin alla etenee jono hitaasti kohti vieressä toimivaa leipäkauppaa. "Puolessatoista tunnissa hän ohitti sanan ´lihaa´, ohitti ´viha-´ ja juuttui pitkäksi aikaa ´nn´:n alle." Jono aineellisti Ginzburgin mukaan idean leipäpalan saamisesta, ja tuo yläpuolella ollut kyltti aineellisti "jonon infernaalisen uupumuksen". Mutta venäjän sanaa "viha" ei kyltistä tietenkään löydä. Tavut "ovo" voi mieltää sanan "ovod" eli "saivartaja" osaksi. Se toimii, mutta assosiaatio on toinen kuin suomennoksessa. Kääntäessä joutuu usein tallaisten kielten "yhteensopimattomuuksien" kanssa tekemisiin.
Lidia Ginzburg: Leningradin piirityksen päiväkirja. Suom. Kirsti Era. Into 2011, 221 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.2.2017.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti