Vähän ennen vuoden 1953 valtiopäivävaaleja lähti eräs rouva Pohjois-Norjassa tapaamaan tunnettua paikallista kommunistia Gotfred Hölvoldia ja erästä hänen puoluetoveriaan. Rouva pyysi, että nämä ihmiset kirjoittaisivat Neuvostoliittoon, jotta aviomies Osvald Harju saataisiin vapaaksi vankileiriltä.
Tätä edeltävinä vuosina oli tapahtunut monia erikoisia asioita niin Norjan, Neuvostoliiton kuin koko Euroopan mitassa.
Kun Natsi-Saksa miehitti syksyllä 1940 Norjan, 30-vuotias Harju pakeni monien muiden pohjoisen ihmisten tavoin Kuolaan (lähtijöitä oli satoja). Neuvostoliitossa pakolaisia värvättiin partisaanitoimintaan, ja sellaisissa tehtävissä Harju joutui Gestapon vangiksi elokuussa 1942. Kuitenkin varsin pian, siinä auttoi eräs norjalainen poliisi, hänen onnistui paeta jälleen yli rajan.
Vastaanotto neuvostomaassa ei kuitenkaan nyt ollut hyväksyvä tai edes neutraali. Harjua syytettiin vakoilusta, ja vuonna 1944 hänet tuomittiin 15 vuodeksi vankileirille.
Harjun vapauduttua syyskuussa 1955 hän alkoi laatia Paul Engstadin avustamana muisteluja ajasta, jolloin aatteellisesti vilpittömästä kommunistista tehtiin Gulagin leireillä syvästi pettynyt mies. Seuraavana vuonna ilmestynyt teos on yksi varhaisista perusteellisista kuvauksista siitä, miten Neuvostoliitossa tuomittuja kohdeltiin.
Kertomus on karu, olot olivat epäinhimillisiä. Aina voi myös väittää, että mies ei muka ollut vilpitön, ehkä ei edes kommunisti... Tällaisiin kokemusten mitätöinteihin kirjassakin viitataan. Niillä pyrittiin nollaamaan kertomukset neuvostovallan teoista.
Vankileirielämä tulee "kerralla selväksi". Vuosien 1945–1955 aikana Harju sairastaa niin monta kertaa ja niin vakavasti, että eloonjäämistä voi pitää sattumana. Näin voi sanoa kun tietää, miten moni kuoli nimenomaan sairauksiin (joita edistivät karut olot ja kehno ruoka).
Mies laitetaan pakon edessä rakennustöihin. Esitellyksi tulee myös rakennustekniikka, kuten pärekattojen teko ja seinien lämmöneristys ilmaraolla (mitä venäläiset ihmettelevät) – sekä yritys kuivattaa suota kärräämällä sinne hiekkaa. Monet vangeilla teetettävät työt on suunniteltu ja toteutetaan vailla ammattijärkeä. Kun Harju ehdottaa suon kuivattamiseksi ojankaivuuta, hän saa osakseen ylenkatsetta – ehkä sen vuoksi, että tuo työ tajutaan ylen raskaaksi.
Auttoiko Nathalie Harjun kääntyminen norjalaisten kommunistien puoleen hänen miehensä vapauttamisessa? Ei. Se dokumentoidaan seuraavanlaisilla vastauksilla:
– Älä sinä usko ihmisten puheita [että Osvald muka on Neuvostoliitossa leirillä].
– Älä usko [vankileireistä puhuneiden] propagandaa. Se on pelkkää valhetta.
– Jos Osvald olisi elossa, olisivat venäläiset palauttaneet hänet.
– Älkää olko niin tyhmiä, että uskotte Otto Larsenin propagandaa [Larsen oli itse vapautunut leiriltä, jossa hän oli tavannut Harjun]!
– On pelkkää valhetta ja propagandaa, että Harju olisi Neuvostoliitossa [sanoi Bjarne Bugge, kommunisti Etelä-Varangerista].
Osvald vapautui. Kotonakin oli tapahtunut murheellisia asioita. Saksalaiset olivat vanginneet Osvaldin isän ja hän kuoli Mathausenin keskitysleirissä. Veli kuoli lentopommituksessa, tukinuitossa Paatsjoella. Toinen veli onnistui keplottelemaan itsensä Neuvostoliitosta (Saksan kautta!) ja palasi kotiin. 180-senttinen mies painoi 46 kiloa.
Entä miten kävi puolueen, jonka aktiiveja Harjun perheen jäsenet olivat? Vuoden 1953 stortingetin vaaleissa kommunistit saivat äänistä 5,1 prosenttia ja 150 edustajanpaikasta kolme. Kotiin palattuaan Osvald liittyi sosiaalidemokraattiseen Työväenpuolueeseen, jonka kannatus noihin aikoihin läheni 50:ttä prosenttia.
Osvald Harju: Kyynelten tie. Suom. Vilho Hokkanen. Tammi 1957, 212 s. Alkuteos Osvald Harjo: Moskva kjenner ingen tårer, 1956.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 27.2.2017.
Kuva teoksesta: Muutamia niistä leireistä, joiden oloja Osvald Harju kuvaa. I, II ja II ovat Kargapol-leirejä, IV Aleksandrovin leiri ja V Dubpravlagin leiri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti