Mikä tekee tästä niin erinomaista? Sekö, että tarinat ottavat sisäänsä, imaisevat itseensä niin menneisyyden haamut ja hautakivet kuin nykyisen elämän, jonka suuntaa ihmisparat eivät osaa aavistaa vaikka kuvittelevat vaikuttavansa siihen?
Sergei Dovlatovin (1941–1990) kaasujalka ja ohjauspyöräkäsi toimivat. Ajoittain tuntuu, että uusi vaihde tulee silmään vailla kytkimen apua. Kateeksi käy: miten joku osaakaan puristaa niin paljon niin pieneen tilaan ja aikaan.
Ohjauspyörän ääressä ollaan kuitenkin usein autuaan tietämättömiä, mihin ajetaan. Ajoittain vahvistuu tunne, että ainoa mikä on oikeasti olemassa on menneisyys; siksi nykyisyyskin on olemassa vasta kun se on ohi. Nykyisyydellä on toki se arvo, että sen kautta pystymme kertomaan hieman menneestä todellisuudesta.
Meikäläisiä voi luokitella omaelämänkerraksi, missä kuitenkin ajoittain jää epäselväksi, mikä ja missä on perhe ja miten sen magneettinavat oikein toisensa löytävät. Osasyyllinen on ymmärtämätön yhteiskunta, jota Dovlatov tölvii sanomatta asiaa ihan suoraan.
Kerronnan räiskyvyys pitää yllä mielenkiintoa, yllätykset houkuttelevat jatkamaan. Sulhaset voivat olla joko stabiileja tai mobiileja, tämä mies myöntää olevansa mobiili. On hänellä muitakin paheita ja ominaisuuksia: "Olen lukenut alkoholin haitoista niin paljon, että päätin lopettaa kokonaan. Lukemisen nimittäin."
Välillä tulee tunne, että ryyppääminen ei tuo vaihtelua elämään vaan pikemminkin se, että on myös selviämisen hetkiä. Elämä on siis vuoristorataa...
Kiertäminen poluilla muuttaa alati muotoaan niin kuin labyrinttiä matkiva ameeba. Kuitenkin se yrittää matkia sitä suurta miestä, joka kuoli kuin jänis (Puškin siis). Näkymätön varjo on taas tuo pieni mies (kertoja), jossa elivät piru ja jumala, mies joka lensi korkealla mutta vajosi perikatoon "tavallisten maallisten tunteiden vuoksi."
Koska kertoja hyödyntää jo kerrottua kuten Puškinia (joka Ulkomuseossa on koko ajan jotenkin läsnä), onko oikeastaan eroa menneillä ja tämän päivän kulkijoilla? Eroavatko suurmiehen varjossa elävät seikkailijat jotenkin siitä tarinasta, joka hieman erilaisin yksityiskohdin on kerrottu jo niin monen monta kertaa? Jos se kerrotaan uudelleen ja uudelleen niin tuleeko joskus aika, jolloin maailmaan ei mahdu enää yhtään uutta Puškinia?
Keskustelu voikin kääntyä vakavaksi, koska ollaan sen kysymyksen äärellä, mitä tehdä. Paetako vaiko ei paeta? Mikä pidättelee lähtemästä (pois, ulkomaille, emigraatioon)? Kieli? Se on "instrumentti" insinöörikielellä sanottuna, väline joka oli myös Puškinille ainut toimiva työkalu.
Dovlatov on ennustamaton. Kun asioita on ensin tarkasteltu jonkinlaisen historia-ikkunan läpi, sen lasi muuttuukin yhtäkkiä mutta huomaamatta peiliksi. Menneisyyden kertomuksilla ei ole enää suurta merkitystä. Todeksi muuttuu vain sen, mitä tapahtuu nyt ja mitä on tapahtumassa sen jälkeen.
Riittääkö siis juopottelu, toisin sanoen oleminen? Dovlatovin vastaukset riveillä ja niiden välissä ovat hyvin intellektuaalisen venäläisiä. Muutos tulee kerronnan kautta: se on laadittu niin taitavasti, että asiaa ei oikeastaan huomaa ennen kuin on sulkenut kirjan kannet. Ottiko tämä renttu todellakin noin näpsäkästi itseään niskasta kiinni? Sanomisen tarkoitus taisikin olla hieman vakavampi kuin mihin lukija itseään tuuditti.
Sergei Dovlatov: Meikäläiset. Alkuteos Наши, 1983. Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2013, 154 s.
Sergei Dovlatov: Ulkomuseo. Alkuteos Заповедник, 1983. Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2016, 171 s.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 23.2.2017.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti