Joissakin asiaa tuntevissakin piireissä on esitetty (mm. eräissä professori Matti Klingen kirjoituksissa), että kesäkuussa 1941 Baltian maista tapahtuneet karkotukset olisivat ensi sijassa olleet "preventiivisiä" eli tarkoitettu estämään paikallisen väestön liittyminen tulossa olevaan sotaan Saksan puolella.
Tässä voi olla osatotuus, mutta tutustuminen karkotusten käytäntöön kertoo paljosta muusta. Vaikka karkotettujen joukossa oli Viron, Latvian ja Liettuan valtioiden palveluksessa olleita ns. tärkeitä henkilöitä, osa itään lähetetyistä oli heidän perheenjäseniään, siis myös lapsia ja muita alaikäisiä. Tapahtumat noudattivat varsin pitkälle samaa käsikirjoitusta, jonka mukaan monia neuvostokansalaisia kohdeltiin 1930-luvulla.
Uhkaavaan sotaan tapahtuman yhdistää se, että karkotukset tapahtuivat noin viikkoa ennen kuin Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Ajallinen yhteensopivuus ei kuitenkaan voi olla analyysin ainoa lähtökohta. Taustallahan oli myös se, että Baltian maista oli tullut ("tehty") neuvostotasavaltoja edellisenä kesänä. Ne olivat itsenäisiä hyvin muodollisesti (päätökset karkotuksistakin tehtiin Moskovassa), eikä paikallisilla asukkailla ollut moniin asioihin sellaista vaikutusta kuin mitä selitys "preventiivisyydestä" edellyttäisi.
Todistuksia vangitsemisista ja niitä seuranneista karkotusvuosista on julkaistu monia. Liettualaisen, 14-vuotiaana vanhempiensa ja 17-vuotiaan veljensä kanssa karkotetun Dalia Grinkevičiūtėn alun perin jo 50-luvulla muistiin merkitsemä kertomus tapahtumista ei ole aivan ainutlaatuinen, mutta yksi autenttisimmista. Käsikirjoitus oli piilossa vuosikymmeniä ja alkuperäisessä muodossa se julkaistiin vasta 1990-luvun lopulla.
Tämän ja monien muiden kertomusten pohjalta ei voi välttyä johtopäätökseltä, että karkottajien päämääränä oli eristää ja myös tuhota Baltian maiden sellaista väestöä, joka oli yhteiskunnan rakenteissa johtavissa tai ainakin paikallisesti tärkeissä tehtävissä. Tämän perheen isä karkotettiin eri paikkaan, työleirille, missä hän kuoli sota-aikana. Äiti ja lapset lähetettiin Pohjoisen jäämeren rannalle Lena-joen suistoon.
Jo pelkkä matkareitin ja karkotuspaikan sijainnin katsominen kartalta (kirjan liitteessä) aiheuttavat kylmiä väreitä. Tänne, noin 800 kilometriä pohjoiseen Pohjoisesta napapiiristä, tuotiin suuri joukko ihmisiä, ja piti olla selvää että monet heistä kuolevat sairauksiin, aliravitsemukseen ja muista syistä, joita tällainen kohtelu aiheuttaa. Alueelle karkotettiin myös inkeriläisiä.
Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon on myös este nähdä Baltian karkotuksia "oikeassa valossa". Mitä olisi tapahtunut, jos
sota ei olisi alkanut? Ei ole vaikea ajatella, että sekä paikalleen jäänyt väestö että karkotetut olisivat jollakin tavoin toimineet ottaakseen selvää, mistä ihmeestä tällaisessa toiminnassa on kyse. Baltian siviiliviranomaisten olisi ollut hyvin vaikea selittää ja perustella tapahtunutta.
sota ei olisi alkanut? Ei ole vaikea ajatella, että sekä paikalleen jäänyt väestö että karkotetut olisivat jollakin tavoin toimineet ottaakseen selvää, mistä ihmeestä tällaisessa toiminnassa on kyse. Baltian siviiliviranomaisten olisi ollut hyvin vaikea selittää ja perustella tapahtunutta.
Jos taas lähdemme siitä, että Moskovassa tiedettiin Saksan hyökkäävän, karkotusten syyt ja seuraukset asettuvat toisenlaiseen valoon. Tällöin ei voi välttyä ajatukselta, että jo maiden välisen Molotov-Ribbentrop-sopimuksen solmimisen yhteydessä (elokuussa 1939) on alettu suunnitella myös Baltian alueen ihmisten tulevaisuutta. Eikä mitenkään demokraattisesta ja inhimillisestä näkökulmasta.
Dalia Grinkevičiūtėn kertomus keskittyy tiukasti aikaan karkotushetkestä sen loppupuolelle. Johdantoluku ja lopussa olevat seltiykset asettavat kerrotun yhteyksiin, joiden pohjalta voi syitä pohtia muun muassa edellä kuvatulla tavalla.
Mutta Stalinin ajan vainoamisista ja karkotuksista saa, jälleen kerran, tämän kirjan kansiliepeestä jälleen väärän käsityksen, jonka toivoisi päinvastoin aina oikaistavan. Tällaiset toimet eivät kohdistuneet "vain" tai "pääasiassa" joihinkin tiettyihin kansoihin, kuten nimetön esittelytekstin tekijä väittää. Karkotukset ja muu väkivalta esimerkiksi venäläistä maalaisväestöä vastaan alkoi massamitassa jo 1930-luvun alussa, mikä on helppo tarkistaa esimerkiksi Krasnojarskin Memorial-yhdistyksen nettisivuilla olevista vainottujen luetteloista.
Edellä sanottu ei vähennä niiden menetysten suuruutta, jotka kohdistuivat virolaisiin, latvialaisiin ja liettualaisiin vuonna 1941 ja uudelleen sodan jälkeen. Pienten kansojen olemassaoloa tämä ei, onneksi, kuitenkaan nollannut monista kärsimyksistä huolimatta. Osaltaan tapahtumat selittävät myöhempiä aikoja, jopa nykyhetken kansainvälisten suhteiden kiemuraisuutta.
Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja. Siperiaan karkotetun liettualaistytön tarina. Suom. Reeta Tuoresmäki. Absurdia 2016, 175 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 26.1.2017.
Kuva Dalia Grinkevičiūtėn kirjan liitteestä: Tänne jäivät monet. Karkotettujen Baltian maiden kansalaisten, inkeriläisten ym. hautausmaa Bykovin niemellä Jakutiassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti