Tapot eivät sotaan loppuneet

Sota ja viha – nehän ovat kuin paita ja peppu. Ne kulkevat yhdessä, vaikka sotien oikeuttamiseksi muutakin puhutaan.

Sodan aikana viha konkretisoituu teoiksi, mutta viha ei pääty sotaan. Myös moni sodan aikana saatu sielullinen vamma heijastuu vuosien päähän pahoina tekoina puhumattakaan siitä, millaisia koston tekoja tehdään välittömästi sotaa seuranneina kausina. Näin kävi myös kansalaissodan jälkeen.

Valkoisesta ja punaisesta terrorista on kirjoitettu paljon. Tiedetään, miten vankien ampumiset ja muut oikeudettomat teloitukset koituivat monen, myös siviilin kohtaloksi. Valkoinen valta kuritti myös oikeiden oikeudenkäyntien ja vankileirien avulla.

Vuoden 1918 sodan johdosta kuolleiden luvut ovat niin suuria, että niiden rinnalla Marko Tikan tutkimuksen aihe näyttää vähäpätöiseltä. Mutta se ei ole sitä, sillä nyt tutkitaan koko yhteiskunnan hengitysilman pahaa hajua käyttäen mittarina väkivallan jatkumista.

Valkoisen hämärän maa? on kertomus siitä, miten valkoinen ja vähäisessä väärin punainenkin osapuoli antoi aseiden puhua aina, kun oli mahdollista se tehdä “koston täydellistämiseksi”.

Valkoinen armeija muodostui Suomen armeijaksi, mutta tarina ei ole niin yksinkertainen. Kansalaissodan myötä vakiintuivat myös suojeluskunnat, jotka eivät olleet osa virallista asevoimaa mutta kylläkin käytännössä toimivat sellaisina.

Suojeluskuntien suhde isänmaahan oli mielenkiintoinen. Vapaaehtoiset asemiehet, jotka monessa tapauksessa olivat kokoomusta kannattavia virkamiehiä, opettajia ja maanviljelijöitä, katsoivat olevansa jonkinlaisessa vastuussa kurista, siis vielä elossa olevien ja suutaan avaavien vasemmistolaisten kurittamisesta.

Vähäisessä määrin suojeluskuntien jäsenten vuosina 1918-1921 harjoittama väkivalta liittyi rikollisten pyydystämiseen tai oman juopottelun karkaamiseen käsistä. Pääosa väkivallasta oli poliittista. Aktiivisuus aiheutti kärhämää jopa poliisiviranomaisten kanssa ja suojeluskuntalaisten kesken. Tikka näyttää monin esimerkein, miten valkoinen Suomi ei suinkaan ollut yksimielinen siinä, miten valtaa pidetään käsissä.

Käytännössä oli suuria näkemyseroja toisaalta kuningasta haikailleiden kokoomuslaisten ja toisaalta tasavaltalaisten edistyspuoluelaisten ja maalaisliittolaisten välillä. Lisäksi annettiin vanhojen kaunojen vaikuttaa, niin kuin yleensä poikkeusoloissa käy.

Tikan eri lähteistä keräämien tietojen mukaan Suomessa sattui vuosina 1918–1921 ainakin 326 poliittista väkivallantekoa, joista 226 johti ihmisen kuolemaan, yleensä ampumiseen.

Tapauksista kolmasosa keskittyi Karjalan kannakselle ja Viipurin seudulle – syy ei ihan ole selvä. Pääkaupunkiseudulla oli kuolemaan johtaneista tapauksista lähes 15 %.

Satakunnassakin tapahtui. Tämä johtui muun muassa siitä, että alueen suojeluskuntalaiset antoivat apua poliisiviranomaisille operaatioissa, jotka eivät kaikki millään lailla liittyneet suojeluskuntien tehtäviin. Lisäksi suojeluskuntalaisilla oli omaa aktiivisuutta puuttua esimerkiksi työväentalojen toimintaan, mistä on paljon jo omana aikanaan dokumentoitua tietoa.

Näin tapahtui esimerkiksi joulukuussa 1919 Porin Toukarissa, missä suojeluskuntalaiset keskeyttivät näytelmäharjoituksen. Perusteluna puuttumiselle henkilökohtaiseen vapauteen käytettiin sitä, että paikalla oli näyttelemisen kannalta liikaa ja liian vanhoja henkilöitä. Vastaavia työväentalojen tilaisuuksien keskeytyksiä tehtiin myös mm. Kauvatsalla, Mouhijärvellä ja Nakkilassa. Uhkailu ei rajoittunut henkilöihin, vaan järjestöjen toiminnan estämiseksi oltiin valmiit myös tuhoamaan rakennuksia.

Vajaan vuoden aikana 1919-1920 Porin seudulla tapahtui kymmenkunta työväentalon murhapolttoa ja sellaisen yritystä. Tämä herätti huomiota sisäministeriössä, joka vaati tammikuussa 1920 maaherran toimittamaan jokaisesta tapauksesta tutkintapöytäkirjat.

Vähärauman työväentalo paloi keväällä 1919, kun suojeluskuntalaiset olivat juuri keskeyttäneet tanssit. Uudenkoiviston talo paloi lokakuussa ja Lattomeren marraskuussa 1919. Pomarkun työväentalo yritettiin polttaa kolme kertaa maalis-huhtikuussa 1920 ja Porin työväentalo kahdesti huhtikuussa 1920. Porin paloista syytettiin oikeudessa nuorta suojeluskuntalaista, joka ei ollut toiminut yksin: ilmeisesti hänelle oli maksettu. Puolustus vetosi mielenhäiriöön.

Ahlaisissa kerrottiin suojeluskuntalaisten särkeneen työväentalon ikkunat joulukuussa 1919. Maaliskuussa 1920 heidän väitettiin häirinneen iltamia Paneliassa mm. ammuskelemalla seinään. Pihlavassa kaksi “valkoista huligaania” puukotti työväentalon iltamissa viittä henkilöä kesällä 1920.

Keväällä 1920 suojeluskuntalaiset suorittivat laittoman “kotitarkastuksen” Harolassa. Tappelut muuttuivat yhä  vakavammiksi. Heinäkuussa 1920 Friitalassa suojeluskuntalainen tappeli ja alakynteen jäätyään ampui vastapuoleen neljä luotia. Lokakuussa 1920 Nakkilan suojeluskunnan päällikkö Seppä ampui työmies Järvenpään.

Tapahtumista kerrottiin aikanaan lehdissä, ennen kaikkea sosialidemokraattisissa lehdissä. Myös edistyspuolueen Helsingin Sanomat ja Kaleva sekä jotkut maalaisliiton lehdet kertoivat jotakin. Marko Tikka toteaa, että lehtitiedot olivat harvoin perättömiä. Usein uutisoituihin tapauksiin viranomaiset joutuivat reagoimaan jollakin tavalla. Se todistaa, miten tärkeä asia sananvapaus on.

Oman lisänsä suojeluskuntalaisten seikkailuihin toi ajalle tyypillinen sotilaskarkuruus. Metsissä olikin paitsi kostoa pakoilevia punakaartilaisia ja myös varuskunnasta lähteneitä punttaajia ja pontikankeittäjiä, joita heitäkin suojeluskuntalaiset laitettiin jahtaamaan.

Marko Tikka, Valkoisen hämärän maa? Suojeluskunnat, virkavalta ja kansa 1918–1921. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. 260 s.

Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Työssä vuonna 2006. Lievästi tiivistetty.