F. E. Sillanpää paljasti kansalaissodan punaisten sielunelämää myötäelävästi teoksessaan Hurskas kurjuus (joka ilmestyi 1919). Kansan tuntojen tulkki Väinö Linna kertoi sodasta vuonna 1960 trilogiansa Täällä Pohjantähden alla toisessa osassa niin, että siihen ei ole ollut (ainakaan) kaunokirjallisuudessa lisättävää.
Näin me asiat muistamme ja näin meille on opetettu. Vuoden 1918 sota on saatu kansiin, ja siinä tärkeimmät.
Mutta siitä mitä ihmisille todella tapahtui nämä teokset antavat vain kaksi näkökulmaa. Itse mukana olleilla oli toisenlaisiakin muistoja. Varsinkin Sillanpään teoksen ns. autenttisuudessa olisi paljon pohdittavaa.
Väinö Kolkkala (1883–1952) purki kokemansa ja näkemänsä romaaniksi, joka ilmestyi samoihin aikoihin Hurskaan kurjuuden kanssa. Jo teoksen nimi Naurun loppu kuvaa osuvasti tragediaa. Osuvammin kuin Hurskas kurjuus.
Alussa matkustetaan junalla. On kaunis kesäkuu, mutta muistot ovat alkuvuodessa. On ollut taistelua metsässä ja punaista terroria. Jääkäriluutnantin periaate "silmä silmästä" oli sodan todellisuutta: vankeja ei oteta. Kaduttaa jo, että vankeja ylipäätään otettiin niin paljon (olisi pitänyt ottaa ne hengiltä, kulkee ajatus taustalla).
Kolkkalan kertomuksessa on kaksi fokusta, joille muistoissa kerrattu sota on vain taustalavaste. Keskiöön nousee se, mitä vangeille leireillä tapahtuu ja myös se, miten tämä vaikuttaa niihin voittajiin, jotka tuon kaiken näkevät silmästä silmään.
Vielä talvella oltiin reippaita ja iloisia, mutta se taisi johtua vain poikkeusoloista. Kun vankileirille saapuva näkee puhtaaksi kalutut männynrungot ja kaikista juuristakin puhdistetun pihamullan, jokin alkaa mielessä mennä toisin.
Kolkkalan proosa poikkeaa niin Sillanpään kuin Linnan kerronnasta. Hänen otteensa ei ole tasaista vaan vauhtia ottavaa ja mielenmuutosta luotaavaa. Tapahtumat näyttävät piikeiltä tai puukoilta, jotka ahdistaen pistävät mielen kuoren läpi. Kolkkala ei kerro historiaa, vaan hän kuvaa ahdistusta ja tekee sen kouriintuntuvammalla tavalla kuin mainitut kirjailijamestarit. Toisaalta nykylukija löytää tästä kielen "antiikkia" – mutta ei kai voi odottaa, että vuonna 1918 puhuttiin kuin puhutaan 2000-luvulla. Teoksen kertojalla on myös sovinistin silmä, mutta sekin sopii kuvaan: se ei kuitenkaan ole sellaista julmuutta, mitä osoitti esimerkiksi Ilmari Kianto.
Sota on loppunut, murhanhimo ei. Se näkyy leirin vartijan katseessa, se elää kattavamminkin. Kuka nyt pitäisi tappaa? "Sitä voi ihminen tulla miksi hyvänsä näinä aikoina. Uskovaiseksi ja mielipuoleksikin..." (s. 82) Mutta mitä uskosta, jos papin saarna on "veretöntä ja koleaa nuottia". Ei voi välttyä ajatukselta, että Kolkkala haluaa piikitellä pappien enemmistöä, joka oli sodassa mieluummin palkan maksajien eli voittajien kuin häviäjien puolella: "Vasta aameneen päästessä vilkastui pappi, mieleen kai muistuivat pappilan pöydän antimet."
Kertojan mielen hajotessa hänen käsityksensä ympäröivästä maailmasta vääristyy. Mutta ottaen huomioon leirien kurjuus, kuolema, yhä elävä murhanhimo ja tuoreet muistot väkivallasta vääristymä lieneekin oikea kuva asioista. Tämä on tässä tapauksessa ainoa mahdollisuus eteenpäin, pakotie. Umpikujakin on tie, jos eletään kauheuksien keskellä.
Marko Tikkaa (Terrorin aika, 2006) lainaten teoksen tutkintotuomarille hahmottuu vankileirin todellisuudessa, toisin kuin mitä hän oli sodassa kuvitellut, "koko tragedia". Itsensä kovettaminen muuttuu mielen hapertumiseksi, joka ei enää jätä elämälle paljon tilaa. Tikka toteaa kirjan omana aikanaan saaman vähäisen suosion ehkä johtuneen siitä, että tarina muistutti liikaa ympärillä ollutta todellisuutta.
Sen sijaan on kummallista, että Kolkkalan romaani ei ole myöhemmin noussut näkyvämmin todistamaan, millaisia mielen umpikujia vuosi 1918 aiheutti. Tuntojen autenttisuus on kertomuksessa kiistaton.
PS. Lainassa ollut Kolkkalan teos on muussakin mielessä historiallinen todistuskappale. Se on ollut Porin kaupunginkirjastossa vuosina 1922–1934, ja tänä aikana sen on leimausten perusteella lainannut (vain) 20 asiakasta.
Wäinö Kolkkala: Naurun loppu. Tutkintotuomari reserviluutnantti Ruislahden papereita sotavankileirielämästä. Kustannusosakeyhtiö Ahjo 1919, 168 s.
Teksti julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 29.2.2016.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti