Vähättelemättä ollenkaan aikaisempiin vuosisatoihin kohdistuvaa historiantutkimusta, esimerkiksi väkivaltaisten ilmiöiden selvittelyä, väitän että on "hyödyllisempää" tietää jotakin kotipaikkakunnan vuodesta 1918 kuin sen talonpoikien osallistumisesta kapinointiin eli nuijasotaan 1500-luvun lopulla.
Jälkimmäisessä ei ollut mukana meistä kenenkään lähisukulaisia eivätkä silloin tehdyt tapot ja anastukset enää liikuta lähipiiriämme. Sen sijaan valkoinen ja punainen terrori vajaa sata vuotta sitten sekä sen esinäytökset ja jälkitunteet koskettavat hyvin monia eläkeikäisiä suomalaisia ainakin ns. mummotasolla. Lisäksi 1900-luvulta perimämme yhteiskunnan ilmapiiri kantaa mukanaan näidenkin tapahtumien aromeja.
Mutta onko tuon kaiken muistelu ja muistaminen tarpeen? Eikö annettaisi jo arpien olla? Kysymys perustuu vajaaseen yleistietoon. Joka on lukenut enemmän kuin pari vuodesta 1918 kertovaa teosta tajuaa, että kipua aiheuttavat asiat eivät poistu pyyhkimällä. On parempi keino: niiden käsittely yhdessä auttaa ymmärtämään ne oikealla tavalla.
Tämä tulee mieleen tuoreen Eurajoen kapinavuotta selvittävän kirjan ääressä. Sen tekijät eivät ole tyytyneet toistamaan jo kerrottua, vaan heillä on myös omaa tutkimustietoa. Se on vuotta 1918 koskien hyvinkin tarpeen: monien paikkakuntien virallisissa historiateoksissa aihetta on käsitelty varovasti jos niinkään.
Eurajoella unohdus ei koske vain punaisia vaan myös valkoisia. On puhuttu yhdestä jääkärikoulutukseen lähteneestä, vaikka heitä oli viisi. Vasta tässä Tapio Niemen ja Mika Tammisen teoksessa näiden miesten esittely paljastaa, millaisissa elämän tilanteissa tavalliset kansalaiset maan itsenäistymisen kuvioissa joutuivat toimimaan. Selviää myös, että jotkut tappoihin syyllistyneet valkoiset eivät selvinneet henkisesti helpolla.
Vuojoen kartanolla työskennelleiden keskeinen asema sisällissodan tapahtumissa on yllätys sikäli, että kartanosta aikaisemmin kirjoittaneet ovat asian tylysti tai tietämättään sivuuttaneet. Silläkin tarinalla, niin kuin kaikilla, oli taustansa: 1900-luvun alun häädöt.
Kirja muistuttaa joistakin perusfaktoista, jotka avaavat tilannetta enemmän kuin vapaussotajuhlien yksikään puhuja. SDP sai vuoden 1916 eduskuntavaaleissa Eurajoella 68 prosenttia äänistä. Toinen fakta on, ja se on surullinen käsivarsinauhan väristä riippumatta, että paikkakunnan asukkaista kuoli sodan vuoksi noin 130 henkeä. Heistä kuoli valkoisten ampumina sodan loppuvaiheessa noin 35 ja eri vankileireillä noin 60. Valkoisia kuoli neljä, luku sisältyy 130 kuolleen määrään. Tekijät lisäävät tähän vielä parikymmentä ihan varmasti siviiliä: he kuolivat poikkeusolojen edistämiin sairauksiin.
Vaikka valtioneuvosto Paavo Lipposen ollessa pääministerinä teetätti suuren työn kerättäessä tietoja vuoden 1918 kuolleista, melkoisen osan sodan historiasta ovat keränneet ja myös julkaisseet yksityiset kansalaiset – hyvin usein omalla kustannuksellaan. Kun Suomi täyttää sata vuotta aivan pian, tämä työ pitää muistaa jollakin tavalla. Ehkä vuoden 1918 tapahtumia selvittävien teosten bibliografia olisi paikallaan?
Tapio Niemi & Mika Tamminen: Eurajoen kapinavuosi 1918. Laitila 2015 (tekijöiden kustantama?), 101 s. Kuvitettu.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 15.2.2016.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti