Sisällissota ei alkanut 27. tammikuuta eikä päättynyt 16. toukokuuta vuonna 1918. Rintamiin asettautuminen alkoi jo 1917 ja väkivalta jatkui vielä koko vuoden 1918, osin seuraavienkin vuosien puolelle.
Tällaiset seikat tulevat esiin ns. nuoren polven historioitsijan Marko Tikan (s. 1970) tutkimuksissa, mutta onhan tästä kirjoitettu aiemminkin. Kuva on toki tarkentunut ja samalla on mahdollista vetää asioita yhteen tavoilla, joihin aikaisemmin ei osattu lähteä tai joihin ei ollut eväitä.
Teoksessaan Terrorin aika Tikka luo kokonaiskuvaa väkivallasta. Hän ei selitä, miksi väkivaltaan tartuttiin vaan vetää yhteen sitä, miten näin tapahtui. Esimerkiksi ns. "nopean toiminnan joukkojen" suorittamat tapot (joiden kohteena eivät aina olleet aseelliset vastustajat) eivät olleet henkilökohtaista kostoa, vaan osa sodankäynnin tapaa. Samoin punaisella puolella oli rintamalinjojen takana väkivaltaa, jota ei voi selittää muuten kuin terrorina.
Teos on lukemisen ja ajattelemisen arvoinen, mutta ei "viimeinen sana". Sisällissodista on vaikeaa jos ei mahdotontakin lopullista sanoa. Esimerkiksi yksittäisiä tekoja esiintuomalla voi väittää mitä tahansa jommasta kummasta osapuolesta, mutta kokonaiskuvaa se ei synnytä. Toisaalta yksittäisten tapahtumien ja varsinkin ihmiskohtaloiden tunteminen on erittäin tarpeellista, jotta ymmärtäisimme sekä sodan ja sen seurausten todellisuutta että satojen tuhansien mieliin jääneitä traumoja, pelkoja ja ahdistusta.
Tikan kokonaiskuva väkivallasta on kattva, mutta pari näkökulmaa heijastaa lievää ylimielisyyttä aiheen vakavuuteen.
Ensinnäkin tutkija kertoo, että valtiorikosoikeuksissa tuomittiin "eri alueiden" väestöstä enimmillään 5–6 prosenttia. Hän ei kerro, mitä näillä alueilla tarkoittaa. Sitten hän yrittää laskea "aktiivisten kapinallisten" määrää. Hän lisää edelliseen lukuun surmansa saaneet ja maasta paenneet ja päätyy 15 prosenttiin väestöstä. Hämmästyttävää, miten yksinkertaisella matematiikalla kuvitellaan saatavan tieto kapinallisuudesta. Se mitä sotaan osallistuneiden mielissä todella liikkui, ei selviä tällä tavoin kuin "hieman sinne päin" – jos niinkään. Ensinnäkin väestössä oli paljon lapsia ja vanhuksia, eikä heitä voi ottaa tällaisissa prosenttilaskuissa huomioon. Toiseksi valtiorikosoikeudet eivät pystyneet jokaista ns. kapinallista kuurnimaan. Kolmanneksi surmansa saaneissa oli sellaisia, joiden kapinallisuudesta emme voi sanoa mitään. Neljänneksi maasta paenneet eivät kaikki poistuneet kapinallisuuttaan vaan valkoisen ja Saksan armeijan (joka liian usein unohtuu mainita näissä yhteyksissä!) hyökkäyksen alla ja väkivallantekojen pelossa. Viidenneksi: osa paenneista palasi takaisin... On monta syytä, miksi pidän tällaista matematiikkaa tässä yhteydessä vain harjoitelmana.
Tikka kirjoittaa pitäen mielessä, että syyllisiä oli satoja tuhansia, ei vain jokin porukka. Hän ei epäröi tuoda esiin seikkoja, jotka riisuvat jonkun mielessä ehkä vielä olevia sädekehiä siltä tai tuolta käsivarsinauhaväeltä. Tämä ei sinänsä ole historiakirjoituksen päämäärä, mutta tapa jolla Tikka sen tekee on ennakkoluuloton ja luotan siihen, että hän ei kätke oleellisia lähteitä johtopäätöksiä tehdessään.
Vai luotanko? Minkä kaiken Tikka hyväksyy lähteekseen? Hän kirjoittaa: "Vankileirikokemuksiaan tilittivät sittemmin lähinnä poliittiseen äärivasemmistoon lukeutuneet, mikä osaltaan rajoittaa näiden muistiinpanojen lähdearvoa." Luen tämän niin, että muistelijan poliittinen kanta määrittelee sen, muistaako hän oikein ja/tai kannattaako hänen muistelujaan noteerata. Siis luotettavuus liittyy puoluekantaan! Ensinnäkin: vain eloon jääneet muistelivat. Toiseksi: oli myös leirikokemusten seurausta, että monista tuli ns. äärivasemmistolaisia. Kolmanneksi (tämä on vakavin huomautus): asioista pitää puhua yksilöiden, ei heittää yhteen koppaan mitä sattuu. Neljänneksi: mistä tutkija tietää kunkin muistelijan puoluekannan? Otetaanpa vaikka porilainen teurastaja Paavo Forsell, joka punakaartilaisena oli ensin vankileirillä, sitten vankilassa, pakeni Kanadaan ja lähti sieltä Petroskoihin. Hän ei tietääkseni uusissa kotimaissaan ollut poliittisesti aktiivinen. Ovatko hänen muistelunsa sanotun perusteella epäluotettavia?
Löydän Terrorin ajasta pieniä virheitä ja epätarkkuuksia. Kiikan sanotaan olevan Ylä-Satakunnassa ja Alastaron Satakunnassa. Sivulla 64 mainitaan "suomalaisen vallankumouksen" aktiiviset alueet, mutta ei Turkua ja Varsinais-Suomea. Sivulla 48 mainitaan Kiikassa tapahtunut "raju yhteenotto". Naapuripitäjässä syntyneenä kuulen ensimmäisen kerran Kiikan tapahtumia nimitettävän tuolla tavalla. Myöskään kiikkalainen Tuure Junnila, joka sodan aikaan oli 7½-vuotias silminnäkijä ja vanhempiensa ja sisarustensa sekä myöhemmän aktiivisen yhteiskunnallisen osallistumisensa kautta hyvin selvillä tapahtumista, ei kerro muistelmissaan mistään "rajusta yhteenotosta" – yksittäisistä väkivallanteoista kyllä.
Lopuksi asiasta, johon liittyy kysymysmerkkejä. Tikka tietää, että ensimmäinen punakaartilaisten ja suojeluskuntalaisten aseellinen yhteenotto tapahtui 19. tammikuuta 1918 Luumäellä ja että kummallakin puolella sai surmansa yksi mies. Valkoisten puolella hän oli jääkäri Lauri Peltonen ja punaisten puolella nimetön "lappeelainen työmies".
Tieto on uutta tiedoston Suomen sotasurmat 1914–1922 käyttäjille. Mainittuna päivänä ammuttiin sen mukaan yksi torpan poika jossakin Hämeessä ja murhattiin muuan talonpoika Parikkalan suunnalla. Ketään tällaista Lauri Peltosta en tiedostosta löydä. Lappeelaisista työmiehistä kukaan ei kuollut tammikuussa.
PS. Teoksessa kerrotuista yksittäisistä tapahtumista oikeushistorian kannalta erikoisin lienee se, kun lappeenrantalainen varatuomari Toivo Tapanainen tuomitsi 7.5.1918 Viipurissa kuolemaan kolme istuvaa kansanedustajaa. Tikan lainaamat tuomarin arviot syytetyistä eivät kaikilta osin kerro lainkäytöstä vaan mielivallasta: "Hävytön" ja "röyhkeä" käytös oli tuomarin mielestä langettavaa sekin.
Marko Tikka: Terrorin aika. Suomen levottomat vuodet 1917–1921. Ajatus Kirjat 2006, 239 s.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 29.2.2016.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti