Lähes unohdettu pakolaisuus

Näistä tuhansista ihmisistä on jotakin muistettu ja kirjoitettu, mutta pääosin ilmiö on unohdettu. Ilmiötä on myös hävetty ja siitä on tietoisesti vaiettu. Ilmiö ei aikanaan sopinut vasta itsenäistyneen tasavallan julkikuvaan, ja niinpä vaikenemisen ohella syyllistettiin. Pakolaisten sanottiin olevan osa sitä rikollista toimintaa, joka syöksi ihmiskuntaa perikadon partaalle.

Kyse on pakolaisista, jotka jättivät Suomen sisällissodan loppuvaiheessa ja jälkeen, siis vuonna 1918. Pakolaisuus jatkui, ja myös osaa 20-luvulla ja 30-luvun alkupuolella Neuvosto-Venäjälle työnhakuun muuttaneista voidaan pitää pakolaisina. Pakolaisuutta oli myös idästä länteen: varsinkin 20-luvun alussa monet palasivat Suomeen ja senkin jälkeen monet vielä yrittivät.

Ilmiöllä oli sekä poliittisia että taloudellisia syitä. Punaisten tappioon päättynyt sota synnytti seurauksia, joista kärsivät myös monet sellaiset, jotka eivät itse olleet vuoden 1918 tapahtumiin osallisia. Joidenkin työväenjärjestöjen kieltäminen ja toimintaan osallistuneiden vankeustuomiot lisäsivät halua muuttaa maasta.

Näistä ihmisistä ja tästä ilmiöstä on kirjoitettu, mutta suhteettoman vähän. Taustojen ja seurausten selitykseksi ei ole osattu asettaa olemassa olleen todellisuuden kirjoa. Suomalainen siirtolaisuustutkimus on keskittynyt Pohjois-Amerikkaan lähteneisiin. Oiva esimerkki siitä, miten lähteiden saannin helppous on houkutellut tutkijat tiettyjen asioiden selvittämiseen. Tieteessä ei saa olla näin. Lähteiden puute ja niiden saannin vaikeus ovat haaste, joka on otettava vastaan.

Varsin monet pakolaisista ovat toki kirjoittaneet kokemastaan, jotkut jopa varsin tuoreiden muistikuvien perusteella. Kuitenkin sodanjälkeinen Suomi, ja tässä on asetettava erittäin suuri vastuu Suomen kommunistisen puolueen (SKP) johtohenkilöille, oli hiljaa pakolaisten kohtaloista ja monissa tapauksissa heistä itsestäänkin. Oltiin mukana vaikenemisen ja valehtelun käytännöissä, joiden vuoksi "punaisen lohikäärmeen" kritisoijien oli niin helppo tehdä omaa politiikkaansa.

Olen vuoden 2015 viimeisen kuukauden tarjontaani valikoinut joitakin kirjoja, jotka kertovat tuosta lähes sata vuotta sitten alkaneesta ilmiöstä ja sen seurauksista. Valikoima on suppea, mutta rohkaiskoon se etsimään lisää luettavaa vaikkapa kirjastojen kautta.

Joitakin julkaisuja esimerkeiksi. Ensimmäinen vakavasti tehty paljastus oli vuonna 1941 julkaistu Neuvostoliitosta palanneen tamperelaisen Asta Syväsen lyhyt kertomus. Siinä kerrotaan muun muassa aviomiehen, opettajakorkeakoulun johtajan Elo Syväsen kohtalo. Se ei ollut poikkeustapaus, vaan tuona samana päivänä (28.12.1937) ammuttiin samassa paikassa (Karhumäen Sandarmohissa) ainakin 93 muuta suomalaista. Se että tuomiot on myöhemmin todettu vääriksi ja ammutut syyttömiksi ei ole kovin mielenkiintoista. Sen sijaan tärkeää olisi tietää perusteellisemmin, millainen yhteiskunnallinen prosessi tätä vainoa edelsi ja mitä kaikkea siihen (esimerkiksi juuri suomalaisten kannalta) liittyi.

Asta Syväsen kertomus (14 vuotta Neuvostoliitossa) on vahva todistajalausunto, mutta huonosti tunnettu ja aikanaan ns. Neuvostoliiton ystävien tietoisuudestaan torjuma. Samaa torjuntaa saivat osakseen muutkin silminnäkijäkertomukset: joko niistä vaiettiin tai puututtiin lähinnä asiavirheisiin.

Nämä kohtalot ovat omalla tavallaan kuitenkin edelleen olemassa. Neuvostoliittoon paenneet elävät myös kaunokirjallisuudessa, eräänä vaikuttavana esimerkkinä siitä on Sirpa Kähkösen Graniittimies (2014). Hän kosketteli aihetta jo dokumenttiteoksessaan isoisästään, 30-luvun kuvauksessaan Vihan ja rakkauden liekit (2010).

Amerikasta tulleiden näkökulmia on valotettu niin muistelmissa (esimerkiksi Kalle Ranta, Arpi korvassa ja sydämessä, 2000) kuin tutkimuskirjallisuudessa (esimerkiksi Christer Bouchtin 70- ja 80-luvun teokset sekä Jukka Rislakin Vorkuta! 2013). Rislakki on julkaissut myös yhdessä Eila Lahti-Argutinan kanssa paljastavan Meillä ei kotia täällä. Suomalaisten loikkarien joukkotuho Uralilla 1938 (1997).

Suomesta menneiden kannalta asiasta kirjoittivat esimerkiksi Taisto Huuskonen ja häntä ennen Tauno Flinkman ja Aimo Salminen. Muistaa pitää myös Raili Virtasen ja Raija-Liisa Mäkelän teokset. Aino Kuusisen Jumala syöksee enkelinsä (1972) on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Suomessa suomeksi ilmestyneitä Neuvostoliiton suomalaisista kertovia teoksia lienee, ilman kaunokirjallisuutta, kaikkiaan ainakin 70.

Itse pakolaisuudesta kattavimman, vaikkakin tekoajankohtansa lähteiden vuoksi puutteellisen katsauksen laati Auvo Kostiainen (1988). Sen nimi Loikkarit leimasi valitettavasti ilmiön "loikkaamiseksi", kysehän oli siirtolaisuudesta ja pakolaisuudesta (Kaarlo Isotalo antoi romaanilleen saman nimen jo vuonna 1969). Samantapaista nimittelyä kuulee 2000-luvun alun suomalaisessa julkisuudessa, kun Lähi-Idästä tulleet pakolaiset leimataan seikkailijoiksi ja oletetaan, että ihmisen luonnollisempi paikka olisi jossakin pulassa, ehkä jopa sotatantereella. Kostiaisen teos oli kuitenkin uraauurtava, ja sen päivitetty laitos olisi hyvin kattava kuvaus aiheesta (edellyttäen että voitaisiin käyttää Venäjän arkistotietoja).

Vuoden 1918 ja sitä seuranneen ajan pakolaisuus ei koskaan paljastu kokonaisuudessaan. Monet ihmiset ja perheet tuhottiin, joten muistotkin ovat kadonneet. Ei ole edes valokuvia eikä kirjeitä toisin kuin amerikansuomalaisilta. 16-vuotiaasta 33-vuotiaaksi vainottuna olleen virolaisen Ronald Rüütelin sanoin: "Siperia on niin suuri ja ihminen niin pieni, että tuskin tulevat sukupolvet saavat tietää kaikkea näiden ihmisten monista vaiheista." (Atarma – elämäni Siperiassa, s. 252)

Tästä huolimatta muistaminen auttaisi meitä elämään maailmassa, josta vaikeudet ja ongelmat eivät ole minnekään kadonneet.

Yksi kirjoituksista esittelee virolaisen pakkokyydityn elämäntarinan.