Eri kieltä puhuvien, eri uskontoa tunnustavien, eri kulttuureissa viihtyvien ihmisten asuinalueet eivät useinkaan osu yhteen valtioiden rajojen kanssa. Vaikka kansallisvaltio on ollut vuosituhansia väellä ja voimalla rakennettu ja eri tavoin ylläpidetty hallitsijoiden tavoite, ihmiset eivät sovi tällaisiin muotteihin.
Tämä koskee myös suomea puhuvia ja tähän kieleen perustuvaan kulttuuriin samaistuvia. Esimerkiksi Koillis-Ruotsissa, Pohjois-Norjassa ja Inkerinmaalla on vuosisatojen ajan kuultu suomea.
Siirtolaisuus synnytti myös Kuolan (Muurmannin alueen) suomalaisasutuksen. Pohjoisessa eivät suomalaiset sen paremmin kuin saamelaisetkaan ennen aikaan rajoja tunteneet ja kunnioittaneet ja siirtyminen paikasta toiseen paremman elannon toivossa oli tavanomaista.
Kuolan niemimaa paitsi houkutteli sinne myös houkuteltiin. Suomesta ja Norjasta sinne muutettiin varsinkin 1860-luvulla ja sen jälkeen, kun heitä verohelpotuksilla palkittiin. Niinpä 1920-luvulla lienee ollut yli 50 eri paikkakunnalla noin 2 000 suomea puhuvaa – tai ehkä vielä tätä enemmän.
Suomi itsenäistyi ja rajoja alettiin vuosi vuodelta valvoa yhä tiukemmin. Neuvostovaltio halusi rakentaa omanlaistaan järjestelmää myös Kuolan suomalaisten avulla ja keskuuteen. Alkoi enemmän tai vähemmän pakkoon perustunut elinkeinojen kollektivisointi, yksityistaloudet kävivät vähiin.
Talous ei kuitenkaan lopulta tullut alueen asukkaiden onneksi tai onnettomuudeksi. Alkoivat puhaltaa vielä talouttakin voimakkaammat tuulet. Kalastus ja muut luontaiselinkeinot eivät enää olleet ykkösasia, vaan yhteiskunta piti ensin yhdenmukaistaa (poistamalla mm. suomenkielinen hallinto ja koulutus), ja sitten koko aluetta alettiin ottaa ihan uuteen käyttöön: valtion sotilaallisen varustautumiseen.
Tätä alettiin toteuttaa kertarytinällä kesällä 1940. Noin 7 000 niemimaan asukasta, mukana paljon muitakin kuin suomalaisia, pakkosiirrettiin muutaman päivän varoitusajalla. Omaisuutta saattoi ottaa mukaan vain sen verran kuin pystyi kantamaan. Alkumatka tehtiin laivalla, sitten jatkettiin tavaravaunuissa kohti Karjalaa.
Yksi pakkosiirretyistä oli Elina Takkinen (myöh. Luukkainen), jonka elämä on ollut ennen sitä ja sen jälkeen monivaiheinen ja myös pitkä. Hänen lähes 90 vuoden iässä kertomansa elämäntarina sai kannet, kehyskertomuksen ja kuvituksen. Se pitää elossa sen, minkä kaiken kokeneista vain tämä Elina on pystynyt muistamaan.
Kuolan niemimaan suomalaisista on toki kerrottu ennenkin. Varsinkin alueen asukas Sven Lokka on kirjoittanut paljon "faktan ja fiktion yhdistelmää" eli tarinoita ja elämäntarinoita. Luukkaisen kohdalla ei puolestaan ole kyse vain Kuolasta: vuodesta 1940 alkaen hän eli aluksi Petroskoissa (myös suomalaismiehityksen aikana) ja sen jälkeen Suomessa.
Varsinainen Jäämeren myrskylintu Elina Takkinen oli vain elämänsä 16 ensimmäistä vuotta. Aikuisena hän työskenteli kansakoulunopettajana saatuaan koulutuksen sota-aikana muun muassa Raumalla. Kiinnostavaa on myös sota-ajan Petroskoin elämän kuvaus.
Tällaista kirjaa on ilo lukea: ihminen on onnistunut elämässään ja voi vielä 90 vuotta täytettyäänkin iloita kokemuksistaan. Tosin ilon takana on sitä surua, jonka joidenkin käsittämättömät teot saivat aikaan. Muun muassa se, että kahdeksan lapsen isä, kalastusaluksen kapteeni Magnus Takkinen vangittiin 19.2.1938 ja teloitettiin Leningradissa 8.7.1938. Tyttärille annettiin valheellinen paperilappu: "Tuomittiin 25 vuodeksi kaukaiseen itään." Suku sai miehestä syyttömän paperit vasta vuonna 1989.
Jäämeren myrskylintu perustuu paljolti Elina Luukkaisen kertomaan. Tekstissä on ehkä siksi epätarkkuuksia paikannimissä. Belokamenka, suomeksi Valkeakivi, esiintyy myös nimellä Belomanenka (!) sekä sukuselvityksissä puhekielisesti Pieloi. Vaidalahti lienee Vaitolahti, Rosljakovosta on myös väärä kirjoitusasu. Sanilahti lienee sama kuin Saanivuono. Petroskoissa on Neglinka, ei Neglenka. Osa mainitusta johtuu paikkojen kansanomaisista nimityksistä, mutta huomaan, että ei edes asiantuntevin opas (Neuvostoliiton paikannimet, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 1982) ole kaikesta tietoinen.
Elina Luukkainen & Ilkka Markkula: Jäämeren myrskylintu. Elina Luukkaisen elämänvaiheet. DoSome Oy 2014, 148 s.
Kirjoitus julkaistaan ensi kerran tällä palstalla 21.12.2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti